Rossum's Universal Robots (näytelmä)

Mikään ei ole niin haitallista näytelmälle kuin hyvä tarina. Houkutus pitäytyä juonen kertomisessa on liian suuri, etenkin jos kyseessä on sellainen tunnettu näytelmä kuten Karel Čapekin R.U.R. (Rossum’s Universal Robots, 1920), tiettävästi ainoa draaman alalla klassikoksi noussut scifi-teksti ja merkkitapaus tietysti myös poliittisena satiirina.

Eihän tämä ihan scifiltä näytä...

Harrastajateatterin lavalla juonipitoinen näytelmä vaikuttaa valitettavasti "Tunnistatko elokuvan" -leikiltä eikä katsojiensa odotuksilla pelaavalta draamalta. Näin on käynyt R.U.R.:n kohdalla Tukkateatterissa, joka yleensä on verraten luotettava yleisönsä huomioimisessa. Tottahan R.U.R.-tulkinta on välttämätöntä nähtävää yleissivistyksensä kannalta, myös genreharrastajalle, mutta harmittamaan jää, minkä verran tekstiä olisi voinut päivittää ydinsisällön kärsimättä.

Ensinnäkin pienet toiminnallisuutta täydentävät repliikit ("Nyt mennään!") olisi voinut huoletta poistaa, samoin kaikki toisteiset selittävät repliikit siitä, mitä robottitehtaassa tapahtuu. Ja jos kerran halutaan käyttää näytelmää ensisijaisesti vertauskuvana nykyajalle, niin arkisten nykyvaatteiden ja -laitteiden mukaisessa tyylilajissa olisi pitänyt sitten ottaa tekstistä vain ne yleisimmät ja abstrakteimmat kommentit ihmisyyden ja robottien eroista. Tehdä reilusti nykypäivän allegoriaa google-aluksineen ja ultranetteineen.

Mutta tältä se on näyttänyt Porvoon teatterissa 2016...

Lisäksi, kun kerran näytelmä toimii ilmeisen hyvin 5-7 näyttelijällä, heidän välisensä suhteet olisi voinut käsitellä ihan ilman kumous- ja rakkausjuonta. Nyt hahmojen väliset valtajännitteet jäävät vaille alkutekstin intensiteettiä - eikä tämä johdu näyttelijöistä, vaan tekstin vanhahtavuudesta poliittisen melodraaman rakentajana.

Mitä sitten olisi voinut tehdä paremmin genren nimissä? Lavastuksen yksinkertaisuus oli Tukkateatterin toteutuksessa ihan perusteltua, vaikka se sitten viekin syvyyden näyttämöstä. Virtuaalitodellisuus ja älytalon koneääni oli nekin toteutettu niin käytännöllisesti että efektit sopivat juuri pienelle näyttämölle....

Toisaalta taas, genrekatsojan näkökulmasta on pakko sanoa, että jos todella olisi haluttu tehdä kunniaa Capekin tekstin tematiikalle, olisi koko näytelmä ollut vedettävä samassa tyylilajissa kuin loppukohtaus, pelkistettynä ja rauhoitettuna, robotit valkoisissa asuissaan ja harkitussa mimiikassaan vastakohtana moraalista harkintaa edustavalle, rampautuneelle ihmiskunnalle. Jopa alkutekstin yltiöpäinen romantiikka toimii edukseen vasta loppukohtauksessa, muutamilla hymyilevillä katseenvaihdoilla robotti Helenan ja Priumuksen välillä.

Ja tältä R.U.R. näytti 2012 Oulun YT:ssa.

Parasta Tukkateatterin R.U.R.-toteutuksessa on sen silkka todistusvoima: scifistinen aihe robottivallankumouksineen on mielekästä mahduttaa jopa pienelle näyttämölle, ja on kenties jopa parhaimmillaan siellä. Tästä on muitakin todisteita. Vuonna 2016 esimerkiksi R.U.R. näkyy pyörineen Porvoon teatterissa (11 näyttelijällä!) ja 2012 Oulun ylioppilasteatterissa.

Vielä puuttuu tulkinta, jossa näytelmän robottiaihetta kokeiltaisiin itseensä teatterilaitokseen. Siihen vinkkejä voi löytää dramaturgi Juha-Pekka Hotisen RURiakin sivuavasta blogikirjoituksesta (2016). Capekin satavuotias teksti on elävä eli sovellettava klassikko kaikilla tasoilla.

Kaikeksi onneksi R.U.R. on tarjolla myös erittäin mukavalukuisena kirjana.  
Arvosteluni kirjasta löytyy TS:sta vuodelta 2010.