Kolme muistoa nuoruudestani (elokuva)

Tällä viikolla vihreä tuli puihin. On siis aika mennä... katsomaan ranskalaista romanssia.

Ranskalainen romanssi on kuin kevät itsessään, yhtä kliseinen ja hämärä kasvuvaiheen runoutena, ja yhtä imelän raskas nuoruuden ja seksin vertauskuvista. Ja tietysti, yhtä usein haikeudeltaan juuri sitä samaa, mitä me sentimentaaliset filmihullut odotammekin.

Voi vain olla kiitollinen, että Kolme muistoa nuoruudestani (2015) sattuu pyörimään teattereissa juuri nyt myöhästyneen kevään viimeisellä viikolla, kun edellistä vuodenaikaa voi viimeinkin hyvästellä ilman pitkälahkeisia muistoja.

Romanssitutkijana annan tälle Arnauld Desplechinin ohjaukselle laatutakuun niin ranskalaisuudessaan kuin romanssipitoisuudessaan. Kolme muistoa nuoruudestani ei ole vuoden "tärkeimpiä" elokuvia, mutta hyvästä draamasta ja erinomaisen kirjallisesta kerronnasta pitäville sen aromi syvenee loppuminuuteille saakka. Jälkimaku on laimea, mutta mieli inspiroitunut Paul Dedaluksen erikoisesti psykologisoidusta hahmosta: äidin menetyksen, isän väkivaltaisuuden, ja näistä juontuvan identiteetin monistumisen myötä Paul Dedaluksesta tulee perustellun monisärmäinen hahmo.

Mutta lisäksi...  Kolme muistoa nuoruudestani sisältää nimeään myöten kaikki mahdolliset kinemaattiset kikkailut, joita tällaiselta uuden aallon viimeiseltä laineenlyömältä filmiltä voi odottaa kasvukertomuksena: vaikea äitisuhde, poliittisen lojaliteetin leikkisä dramatisointi, koulupihojen kapinakuvausta, ystävyyden ja rakastumisen aiheuttamat konfliktit, varhaiskypsä analyysi naiskauneudesta, vaikeutuva äitisuhde, akateemisia keskusteluja kreikan ja antropologian alkeista, öisiä tunnelmahetkiä pariisilaisessa bistrossa, boheemeja panokohtauksia avokeittiön matolla, suoraan kameralle luettuja kirjeitä, ratkaisematon äitisuhde, ja karhean runollinen paluu nuoruuden maisemiin Suurena Yksinäisenä. Ja aaveita. Ja paljon tissejä.

Ranskalainen romanssi saa ikärajakseen vain K-12, koska siinä ei näytetä kertaakaan seksiä aktina, vaan ainoastaan päivänvalossa runoutta siteeraavia yläosattomia nuoria. Rauhaset eivät siis ole erikoistehoste, kuten amerikkalaisissa ja suomalaisissa elokuvissa, vaan ranskalaisen tyylirekisterin edellyttämä todiste henkilöhahmojen (myös miehen) luonnollisuudesta.

Kaikessa muussa materiaalinkierrätyksessä Kolme muistoa nuoruudestani voisi olla puuttuva palanen Francois Truffaut'n Antoine Doinel -sarjasta (1968-79), paitsi että Truffaut vähät välitti realismista, ja vielä vähemmän hän olisi kunnioittanut sitä, että vuonna 1960 syntynyt ohjaaja kierrättää edeltävän sukupolven taidetta.

Hyvässä ja pahassa Desplechinin tarina on juuri niin mieskeskeinen ja seksistinen kuin ranskalaisissa elokuvissa nämä katujen-runoilija-rakastuu-nymfettiin ovat. Mitenpä sitä puolustelemaan. Myöskään Truffaut'n kaltaiset ohjaajat eivät olleet  kiinnostuneita muuttamaan asenteita, päinvastoin; heille riitti että naiskollegat kuvasivat sukupuolten sotaa omalta kannaltaan.

Osana Desplechinin suurta kertomusta Kolme muistoa nuoruudestani on johdatus toiseen kokonaisuuteen, suomalaisen yleisön kannalta täysin tavoittamattomaan elokuvaan Comment je me suis disputé (1996). Niinpä jotkut juonenlangat ja kehyskertomus jätetään täysin avoimeksi elokuvan lopussa. Tämä ratkaisu antaa ilahduttavan kompromissittoman vaikutelman elokuvataiteesta, mutta herättää myös ajatuksen, ettei ohjaaja oikein itsekään tiennyt mihin oli tarinansa kanssa menossa. Ehkäpä vaan sitten Antoine Doinelin jalanjäljille?

Desplechinin uusin elokuva "Les fantômes d'Ismaël" näkyy olevan Cannesin avajaisfilminä, joten ohjaajasta epäilemättä kuullaan vielä tulevinakin keväinä.