Suomen ensimmäinen pelimuseo on kolmen trendin väistämätön yhteistulos:1.Museot eivät pyri enää opettamaan vaan tarjoamaan leikkipaikkoja muistoilla sisustetuissa tiedesimulaatioissa.
2. Pelituotteiden kiihtyvä sykli digipuolella saa pelikulttuurin näyttämään yhtä vanhalta kuin taidehistorian osa-alueet.
3. Pelikulttuuri etsii institutionaalista muotoa saadakseen paikan ja arvostuksen kaupallisen julkisuuden ulkopuolella.
Näihin trendeihin nähden Tampereella Vapriikissa avattu pelimuseo oli positiivisen maanläheinen kokemus. Avajaisissaan (4.1.2017) museo aidosti herätteli muistikuvia pelaamiseen LIITTYVISTÄ asioista ja ilmiöistä, ja samalla lavensi käsitystä siitä, miten omintakeisia reaktioita TSH:n kaltaiset isot aiheet ovat synnyttäneet uuden peliteknologian ilmaantuessa kotiin ja työpaikalle. Monet esillä olevista (toimivista) peleistä toki vaatisivat tuntienkin kokeilun, jotta museo täyttäisi tarkoituksensa.
Muutama minuutti vanhan arcadekoneen ääressä oli itselleni museoreissun kruunaava kokemus. Siihen verrattuna Tapanimäen Jukan pelien näkeminen 20-30 vuoden takaisten teosten joukossa tai Petri Hiltusen Ankh-ropen kuvitus olivat haalean muistijäljen hankausta.Tähän museoon onkin väistämätöntä tulla vanhan kaveriporukan kanssa ja varata aikaa kaksi tuntia, vaikka museolla on kokoa vaatimaton palanen Vapriikki-museokompleksin sisällä.
Lautapelien vähäisyys oli kuitenkin iso pettymys. Eivätkö ne ole tarpeeksi KOTIMAINEN osa pelikulttuuriamme? Alias, Eclipse ja Afrikan Tähti on suljettu vitriiniin, niiden ympäriltä puuttuu se aikalaislavastus jolla kunnioitetaan konsolipelejä. Jopa roolipelit ovat paremmin edustettuina kuin lautapelit.
Mitä sitten tulisi ajatella Suomen ensimmäisen pelimuseon tamperelaisuudesta?
Ehkä syy museon sijainnille ei ole sittenkään siinä, että kotimaisen pelikulttuurin ydin sijaitsisi täällä, vaan siinä, ettei tästä junttikaupungista ikinä löytyisi yhteistä tahtoa mihinkään guggenheimiin, mutta sentään riittävästi propellipäitä pelimuseon lahjoituksiin. Tamperelaisuus tuntuu olevan ylipäänsä ohutta kulttuuriperintöä, ja konsensus-hakuista.Niinpä pelimuseon perinteisestä museovastuusta huolehtii isoimmassa vitriinissä lautapeli vuoden 1918 kansalaissodasta. Tämän päälle museokokemuksen ja pelikäsityksen rakentaminen, etenkin lautapeleistä, jää täysin vierailijan oman uskonkappaleen varaan.
Pelimuseon juhlistaminen osui sentään hyvin pakkasviikkoon, jolla pelasimme aktiivimmin kuin yleensä. Ensimmäistä kertaa kokeilin (lapsen avustuksella) figujen maalausta. War of the Ring -pelin pääfigut osoittautuivat liian pikkuruisiksi, jotta hahmoista saisi eloisia, mutta Scythe-pelin sankarit ovat kooltaan ja olemukseltaan juuri tällaiseen fanituunaukseen tarkoitettuja. Ehkäpä pelinkin saisi viimein opeteltua omemmaksi tehdyillä hahmoilla:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti