Ted Chiang ja Arrival

Jos Ted Chiang edustaa parasta, mihin amerikkalainen scifi tällä hetkellä kykenee, niin genren voi sanoa taantuneen jonnekin 1960-luvulle. Chiang on toki erittäin sujuva kirjoittaja, mutta sikäli kuin genrekirjallisuuden onnistuneisuutta määritellään ideoiden ja trooppien kehittelynä, ei Chiangilla ole mitään omaperäistä annettavaa genrelle, ei varsinkaan genrenovelleille, jotka sentään ovat scifin kaikkialle hapuilevaa kärkikasvustoa.

Älykköproosan kansikuvitusta?

Chiangin kirjallinen tuotanto on helposti punnittavissa, koska se koostuu pelkästään "multiple-award-winning" novelleista, jotka on koottu ja nimetty sen tunnetuimman eli Arrival-filmiksi sovitetun tarinan mukaan: Stories of Your Life and others (2002).

Jotain älykästä tai poliittista Chiangin tarinoihin sisältynee, kun kerran China Mieville niistä intoilee arvostelussaan (2004). Itse en vain löytänyt enkä syttynyt millekään scifinä oivaltavalle idealle novelleissa. Jotkut novelleista ovat erittäin perusteellisia ja johdonmukaisia idean kehittelyjä. Ne kuitenkin loppuvat kuin seinään, aivan kuin kirjoittaja olisi alkanut tekemään romaania ja sitten kyllästynyt. Tällainen on ideansa osalta paras kirjan novelleista, golem-myytin ja lingvistiikan ja steampunkin yhdistävä "Seventy-two letters".

Mutta mukana on myös sellaisia rimanalituksia novellistiikkana, jollaiset eivät pääsisi mukaan edes genreharrastajien kynäilyturnauksiin, koska ne ovat lähes pelkkää saippuaoopperamaista avioromanssia. Tällainen on "Division by zero" joka sekin loppuu noin vain juontaan huipentamatta tai ajatuksiaan viimeistelemättä. Chiang kuitenkin itse väittää saatesanoissaan juuri tämän novellin kohdalla, että ajatus matematikan illuusiomaisuudesta (mitä tahansa voidaan todistaa LOPULTA todeksi) vastaa tarinan johdonmukaisen päättelyn eleganssia. Novellin nollalopetuksen tyylitajuiseen alleviivamiseen olisi kuitenkin ollut useita tapoja, alkaen siitä, miten (tarinassakin kuvailtu) avioliiton metafora on nollasummapeli, tms.

Vailla juonirakennetta etenevä ja päättelevä on myös "Hell is the absence of god", tarina uskovaisuudeltaan erilaisista ihmisistä, jotka jahtaavat enkeleiden näyttäytymisiä samalla tavoin kuin jotkut jahtaavat tornadoja ja muita äärimmäisiä sääilmiöitä. Chiang harjoittaa tässä ja toisessakin novellissa ("Tower of Babylon") näppärää uskonnon analyysiä, mutta novellin idean olisi voinut tiivistää 3-5 sivuun, kolmenkymmenenviiden sijaan. Helvetti-tarinan vanhatestamentillinen ihmiskuva ei totisuudessaan naurattanut montaa sivua. Päinvastoin.

Mieville toteaa arvostelussaan, että Chiang harjoittaa "thematic nostalgia for classic philosophical SF". Tämä huoliteltu loogisuus miten novumista, radikaalista ideasta joka vaikuttaa kaikkialle tarinamaailmaan, tuodaan vähitellen esille uusia puolia, on epäilemättä selitys Chiangin vetovoimalle: näistä novelleista voi pitää vaikkei pitäisi yleensä kaunokirjallisuudesta.

Mutta mitään novellistiikalle ominaista ihmiskuvaa ja komposition tajua (tai välittämistä) häneltä ei voi alkuunkaan odottaa.

Suorastaan kouluesimerkki poetiiikan korvaavasta huolellisuudesta on novelli "Liking what you see", jossa kasvojentunnistuksen aivotoimintoja manipuloidaan lukioikäisiltä, jotta näiden itsetunto ei horjuisi ratkaisevina kasvuvuosina. Sitaatin mittaiset näkökulmahahmot sopivat tällaiseen novelliin ja tyyliin, kirjailijalle jolla ei tunnu olevan kirjallista kunnianhimoa. Erittäin kuivakkaa siis jopa älykköscifiksi.

Elokuvaversiossa ihmettely korvaa aidon ihmetyksen.

Ostin Chiangin kokoelman Arrival-elokuvan maineen levitessä, mutta luin sen vasta elokuvan jälkeen. Pidin tavattomasti elokuvasta, se oli hyvin pitkästä aikaa Oikea Kunnon Tieteisfilmi, vaikka ohjaaja Villeneuve lieneein sen väsännyt lähinnä todistaakseen genreuskottavuutensa tulevan Blade Runner -hypen edellä.

Chiangin kokoelman suurin, ja oikeastaan ainoa, yllätys olikin nähdä, miten paljon nokkelampi alkuperäinen novelli on verrattuna elokuvaan, johon on lisätty kaikenlaista Hollywoodin edellyttämää pullistelua ja katastrofinuhkaa. Isoin muutos adaptaatiossa on se, että novellin alkuperäinen humanismi (muutoin harvinaisuus Chiangilla) on hävitetty: päähenkilö esitetään sankarittareksi vaikka hän vain täyttää kohtalon, jonka tietää jo ennalta. Alkuperäisessä novellissa pointtina on sen sijaan juuri ajankulun ambivalenssi ja ihmisen valintojen monitulkintaisuus. Mitään massiivisen uhkaavia tähtialuksia ei tarvita pointin läpiajamiseen.

Epäilemättä Chiang on nimi jota on pakko seurata genren sisällä, mutta yhtä vaikea on nähdä, miten hän saisi aikaiseksi mitään novellistiikan tai pitkän proosan kannalta oikeasti kiinnostavaa, tai varsinkaan uudistavaa. Muutoin kuin keskimääräistä älykkäämpien genrefilmien materiaaliksi.