
2000-luvulla tilanne on toinen. Seksi on menettänyt määrällisen hohtonsa (kuinka monen kanssa) ja laadullisen lohtunsa (lihatapaaminen on parempi kuin päiväunet).
Vapauttavan seksin tilalla on nyt, transmodernismin aikana, ilosanoma toisenlaisesta motorisesta ja älyllisestä lihaksikkuudesta, yhtä aikaa osallistavasta ja yksilöivästä suorituksesta, joka on julkisempi kuin edes orgiat. Tilalla on dystopia.
Dystopiasta on tullut transmodernismin tunnusmerkki esinemaailman sosiaalisesta osallistavuudesta. Mutta. Eivät nämä transmodernismin kulutusjuhlijat tietenkään oikeassa dystopiassa pärjäisi, sen enempää kuin kasaripolvi olisi pärjännyt oikeissa orgioissa. Kyseessä on puhetta ja esiintymistä hallitseva trooppi, osallistavuuden haavekuvitelma suljetun reaalitodellisuuden taskumaailmasta, jonka säännöt on ratkaistavissa kunhan löytyy riittävästi luovia yhteispelaajia.
Siksi kirjat, elokuvat ja mediapuhe on täynnä yhtä ja samaa huomionkipeää dystopiakuvitelmaa.
Dystopian kokema inflaatio tuli nasevasti esille äskettäisessä Strange Horizons -lehden arvostelussa, jossa Nina Allan toteaa seuraavasti:
"Reading The Chimes has caused me to wonder whether we’ve now reached the lamentable point in science fiction where any literary writer essaying the genre for the first time feels they have to cut their teeth on this kind of warmed-over "soft" dystopia."
Varoittavina esimerkkeinä turruttavasta tusinatavarasta Allan nimeää teoksia, joiden joukosta erottuu eräs suomalainenkin romaani:
"Certainly we’ve encountered plenty of novels like The Chimes, even in the past few years—The Dog Stars, Memory of Water, The Age of Miracles, California to name but a few — all similarly predictable, all similarly anodyne."
16-vuotias nälkäpelaaja-wannabe ei ehkä ymmärrä millaiseen joukkohysteriaan hän on osallinen, mutta Baudrillardin tavoin voisi heittää edes fandomille pysäyttävän kysymyksen: "Mitäs kirjoitat dystopian jälkeen?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti