Henkilökohtainen on draamallista

Melkoinen kevät. Linnut puettava villavällyihin, jotta kestäisivät istua lehdettömissä puissa.
Kuukaudet ovat keskiarvoltaan lämpimämpiä kuin koskaan, mutta tuuli ja ilmapiiri kylmempiä kuin kylmänsodan aikaan. Samaan aikaan viidakossa kepulaiset ja persut harjoittavat hirviporukoitaan pidättämään hengitystä, jotta pärjäisivät ruotsalaisille sukellusvenejahdissa. Puskakansa puhisee piikit pystyssä.

Ja tämän kansallisen puhinan keskellä tuhiseva isäni täytti eilen 80 vuotta, ilman, että kukaan huomasi sitä - edes hän itse. Äijäpaha ei muista ikäänsä, eikä juuri paljoa muutakaan. Jos häneltä olisi sairaalassa sahattu jalka irti veritulpan takia, hän olisi pian unohtanut senkin. Kaikille paras ratkaisu olisi lähettää hänet Ruotsiin sikäläisen gerikratian hoidettavaksi, koska ruotsalaisen lapsuutensa hän sentään muistaa.

Ja kerronko mikä on mielestäni kaikkein absurdeinta? Se, että kaikkea tuota yhden ihmisen komitragediaa voidaan diagnosoida pelkäksi "muistisairaudeksi". Duunari ei siis voi saada vanhoilla päivillään edes mitään kunniallista altzheimeria?

Riittävän monien asioiden ottaessa päähän niistä kaikista voisi kuvitella saavansa hyvää proosaa, mutta en ole koskaan uskonut henk koht materiaalin käyttämiseen kirjoituksessa, vaan pitänyt sitä laiskojen narsistien ja mielikuvituksettomien lahjattomuuksien ratkaisuna. Mutta... toisinaan olen pyöritellyt paperilla erilaisia dispositioita sille, miten ERILAISEN elämäkerran minä tekisin jos tekisin. Vappuna mökillä ollessa, kun luin Olof Lagercrantzin nuoruusmuistelmaa, arvelin löytäneeni hyvän ratkaisun. Uskoin siihen välittömästi, vaikken alkanutkaan kirjoittaa mitään.

Toisaalta taas... luin nyt viikonloppuna Lagercrantzin Vuosi kuusikymmenluvulla, joka oli yhtä järisyttävän hurskasteleva ja pinnallinen kuin mitä edellinen kirja oli notkean rehellinen. Paistaa vuosikymmenten päähän miten sivistysporvari yrittää valkopestä kätensä kaikista kompromisseista mitä tehnyt rahavallan hyväksi (DN:n) kulttuuripomona. Tuollaisen kirjan luettuaan häpeää ajatustakin omien (tai isänsä?) muistelmien kirjoittamisesta.

*

Mutta miten sitten KÄSITELLÄ sitä kaikkea loistavaa materiaalia mitä lähiympäristö tyrkyttää käytettäväksi?

Tämän kevään paras kirjoittajakoulutus on tullut, ei-niinkään-yllättäen, teatterin puolelta. Tukkatekstin projektiin hakemani apuraha mahdollisti sen, että saimme pienen porukkamme opettajaksi ihailemamme ohjaaja-käsikirjoittajan, Antti Mikkolan. Neljän tunnin istunnossa hän ennätti saada meidät vakuuttuneeksi omasta mielikuvatekniikastaan näytelmän kirjoittamisessa. Ei siinä mitään syvällistä filosofiaa tarvita, vaan se, että Mikkola sai OHJATTUA MIELIKUVITTELEMAAN niin ainutlaatuisella intensiteetillä, että moiseen metodiin on pakko uskoa. Kun näkee ja kuulee mitä ihmiset alkavat selittämään pienen idean pohjalta. Teatterin alkemiaa.

Samalla saa ikään kuin luvan tietynlaiseen jaloon narsismiin: henkilökohtainen on draamallista siinä miten mieli tarttuu yliherkkään materiaaliin muistin sisällä.

Tukkatekstin lukuvuosi huipentuu nyt kiihtyvällä tahdilla, vaikka varsinaisiin tekstitöihin, etenkin leffakirjan tekemiseen, se on vaikuttanut pikemminkin lamaannuttavasti. Silti draamaa on hankalampi aloittaa kuin proosaa. Keväämme spektaakkeli tulee olemaan 3. kesäkuuta "Teatteria Kellon Ympäri" -tapahtuma, mutta siihen maratoniin valmentautuminen ei tapahdu niinkään kirjoittamalla kuin ajattelemalla.

Ehkä myös keräilemällä teorian sirpaleita?

Lueksin eilen suomalaisen Jumalainen näytelmä -antologian tekstejä, joissa näytelmänkirjoittajat avautuvat metodeistaan. Esimerkki: Laura Gustafsson selostaa miten hän etsii oikeaa genretietoutta tehdäkseen OIKEANLAISEN "eroottisen trillerin" Ylen tilaustyönä, samalla kun Yleä edustava dramaturgi (Juha-Pekka Hotinen) tinkaa häneltä selvästikin pornoa, jossa Yle voisi ottaa kaiken irti kirjailijan skandaaliarvosta. Kuunnelma kun ei pärjää pelkillä draaman keinoilla kovenevilla mediamarkkinoilla...

No niin. Jumalainen näytelmä -antologian tekstit ovat juuri sellaista muka-teoretisointia, jonka vuoksi teatterin estetiikka tuntuu olevan täysin kadoksissa instituutioiden mahtiperseiden litistämänä.

Vaan ei se lohdutonta ole!

Teatteri ja draama voivat olla juuri siksi niin houkuttavia minunkin kaltaiselleni kirjoittajalle, että jotain uutta esteettistä ajattelua on kaiken aikaa syntymäisillään käytännöistä, joita Mikkolan kaltaiset suvereenit ammattilaiset kehittelevät.