Retriitti on kesä sisältä käsin

Vaikka lukukulttuurin repaloituminen vaikuttaa myös siihen, millaista laatuaikaa ihmisillä on kirjoittamiseen, mukaan lukien me ammattikirjoittajat, on edelleen olemassa piilopaikkoja, joissa lukemisen ja kirjoittamisen ilmapiiri elää yhtä vahvana kuin vuosituhansien ajan: retriitit.

Heinäkuussa meillä oli ainutlaatuinen tilaisuus saada Romaaniklubin kokoontumispaikaksi Orivedellä sijaitseva retriitti, joka on piilotettu niin täydellisesti aivan lähelle kaupungin keskustaa, ettei sen ihmeellisyyttä voi ohikulkija edes arvailla. Rakennus on rakkaudella korjattu ikivanha kengänkorkopaja, johon on luotu ilmapiiri sellaisella huolella kuin vain kulttuuriperinnössä ELÄVÄT ihmiset voivat tehdä: ei mitään museomaista, ei mitään asetelmallista teemasisustusa, ei mitään naistenlehtivintagea, vaan tila joka on selvästi muovautunut sellaisekseen niin perheen omien kuin vieraiden käyttämänä.

En muista nähneeni vastaavaa tunnelmapaikkaa muualla kuin Visbyn kirjailijatalossa, joka tosin retriittinä muistuttaa enemmänkin onnistunutta luostaria kuin metsämökkirunoilijain piiripaikkaa. Toki Orivedellä sijaitsee oma merkittävä luostarimainen retriittinsä sekin, Oriveden opisto, jota kirjoittajat ovat kiitelleet syrjäisyytensä ansioista - paitsi ehkä ne nuoret jotka viettävät siellä myös pitkiä talvikuukausia.

Retriiteillä on aivan uskomaton vaikutus siihen, miten kirja ja teksti muuttuvat eläviksi merkitseviksi asioiksi, kun ne tuodaan  tuollaiseen tilaan, olivatpa ne niinkin erilaisia kuin mitä Romaaniklubimme tekstit ovat. Retriitistä kun palaa takaisin Tampereelle kaikkien päristelevien ja piristelevien mobiili-ihmisten keskuuteen, sitä ihmettelee miten hiljaisuutta ja keskittymistä edellyttävä sanataide ylipäänsä on enää hengissä nykypäivänä. Aivan kuin jokainen lukutapahtuma olisi pikemminkin hyvästijättö kaikelle kadotetulle mielenrauhalle, jossa kirja avaa hitaasti mielikuvituksen portit.


Jos kirjallisuuden ystäville jotain haasteita voisi antaa, niin mitä ilmeisimmin se olisi uusien retriittien perustaminen, eikä pelkästään vanhojen rakennusten tarjoamaan suojaan sillä sellaiseen aniharvalla on edes kärsivällisyyttä saati ammattiuskallusta kuten Oriveden retriitin tekijöillä.

*

Meidän pienellä kirjoittajaperheellämme oli hyvä tuuri päästä hirsimökin kokoiseen retriittiin myös pahimmiksi hellepäiviksi. Puiden ja pensaiden suojaamassa mökissä sisälämpötila pysyi 20 asteen tienoilla, kun se kerrostaloasunnossa nousee helposti 30:een.
Järvivesi oli sekin lähellä milloin tahansa oli tarve kuoria yltään mökkisuomalaisen nahjustettu olo.

Edellisten kesien tavoin jokaisesta päivästä oli kolme tuntia varattu omaan kirjoittamiseen, jonka aikaa toisen piti keksiä tekemistä paratiisin käärmeen eli lapsiolennon viihdyttämiseen. Kun ulkona on suomalainen kesäpäivä kauneimmillaan mutta myös kuumimmillaan, siinä retriitin viileä vetovoima todella punnitaan: houkutus on ottaa kannettava tietokone mukaansa ja kiivetä lähimmän aitan parvelle puoliksi varjoon, puoliksi osallistumaan rakennusten välissä sirisevään niittymaisemaan, tai uhrata työajastaan edes puoli tuntia siihen että istuu aurinkoon varustautuneena kylmällä oluttölkillä ja muinaisen Hesarin suojakertoimella.

Ja vasta sitten, kun retriitistä on pakko lähteä kohti virallista osoitekotia ja siihen liittyviä syksyisiä velvollisuuksia, siis lähinnä käärmeen valmistelemiseen kohti koululaitosta, tajuaa täysin retriitin vetovoiman: tietoisena siitä ettei retriitissä koettua rauhaa vastaa mikään tuolla kaupungeissa ja mobiiliolentojen keskuudessa, vaatii lähes fyysisiä ponnisteluja kääntää ajatukset hiekkatielle ja kohti pitkänlinjan bussipysäkkiä jossa pysähtyy vain yksi poisvievä vuoro päivässä. Kontrasti kaupungin ja mökin välillä ei voisi olla tämän suurempi jollei kyse olisi tilan käyttämisestä myös tietoisena retriittinä lukemiseen ja kirjoittamiseen. Mukana ollut tablet-kone oli se toinen käärme, koukuttavana yhteytenä ulkomaailmaan, mutta edes se ei kyennyt hapattamaan ainakaan vielä tätä kesää.

Ehkä suomalainen kesä tuntuu niin sietämättömän lyhyeltä siksi, että vaatii aikansa ennen kuin keho ja mieli todella uskovat sen muuttuneen todellisuudeksi, olotilaksi joka sekä ympäröi kehoa että täyttää mielen.... ja että kesäolon muuttuminen syksymuistoiksi on niin sietämättömän ennustettavaa jo niissä valokuvahetkissä, kun painaa nappia valon ja pimeyden välillä...