Viimeisen sadan vuoden aikana Eurooppa on muuttunut kansojaan nopeammin URBANISMIn vuoksi. Aivan parissa vuodessa suunta on kuitenkin kääntynyt kivikautiseen konservatismiin, jota paremman termin puutteessa voi kutsua ORBANISMIksi, onhan tälle uudelle kansantahtoiselle itsekkyydelle antanut kasvot Unkarin keskusta-oikeistolainen pääministeri Viktor Orbán. Perheellämme oli kyseenalainen kunnia lomailla Unkarissa juuri samaisena viikonloppuna, kun Eurooppa koki poliittisen "maanjäristyksen", kuten media tästä katastrofista kuulutti jo EU-vaalipäivän iltana, 25. toukokuuta.
Ja juuri samaisena päivänä olimme vieraana unkarilaisessa ystäväperheessämme, jossa vanhemmat ihmettelivät vinon huvittuneina miksi "kaikki" maan ulkopuolella inhoavat Viktor Orbánia. "Now we have good goverment", sanoi perheen isä. Hän tarkoitti sitä, että pitkän aikaa vasemmisto oli vienyt yhteiskuntaa eurooppalaisen demokratian suuntaan ja talouslamaan, mutta Orbán ja patavanhoillinen sovinisminsa oli todistettavasti pelastanut Unkarin: se on ainoita euromaita (tai ainoa?) jonka talous on kohentunut jopa globaaliksi väitetyn laman aikana.
Ja totta tosiaan, Orbánin tuoma hyvinvointi näkyi katukuvassa kaikkialla missä kävimme Budapestissa, Balatonilla, Pécsissä. Infrastruktuurin nopea modernisointi on voinut kyllä tapahtua jo vihatuilla EU-tukiaisilla, mutta perheiden ostovoima on kasvanut selvästi orbanismin aikana, mikä näkyi parhaiten (monilapsisen) isäntäperheemme elintasossa.
Kun perheen vanhemmat sitten selittivät mitä hyvää Orbánin puolue Fidesz on saanut aikaiseksi, he ensi töikseen mainitsivat sen että yli miljoonan hengen romanivähemmistö ei pääse enää "laiskottelemaan". Vaikka romaneita on kuulemma vain 15% kansasta ja heidän määräävä ominaisuutensa näissä orbanistien puheissa on "laiskuus", niin silti he muodostivat VAARAN enemmistölle, väittivät vanhemmat.
Isäntämme eivät maininneet mitään pääministerinsä sovinistisesta sisäpolitiikasta, joka on johtanut kulttuurielämän ohjailuun ja tiedotusvälineiden sensuuriin sekä perustuslain korjailuun yksipuoluejärjestelmää kohden. Emme mekään näitä aiheita sitten ottaneet esille, koska revanssihenkinen puhe rajantakaisista maa-alueista oli isännillemme praktinen eikä poliittinen kysymys: totta kai ne pitäisi heidän mielestään palauttaa osaksi Unkaria. Myös kirkko on ilmeisesti olennainen osa tätä orbanistista kansallissovinismia, mutta siltä osin Unkari muistuttaa nyt enemmän Venäjää kuin muiden EU-maiden populistisia U-käännöksiä.
*
Kun siis aikoinaan, joskus 1994, suomalaisilta kyseltiin miten paljon Euroopan Unionin pitäisi muuttua ja antaa myöten meille, jotta liittyisimme siihen, niin nyt voisi meiltä kysyä miten paljon Unkari voi vielä muuttua, jotta voimme yhä paeta sen arkadiaan tuntematta tulevamme osaksi omaa kansallista painajaistamme.
Itse en osaisi kysymykseen vastata, ainakaan rehellisesti. En voisi kuvitella matkustavani Turkin tai Egyptin kaltaiseen fasistiseen valtioon, mutta Unkarin kohdalla kysymys on jostain syystä, mahdollisesti mielivaltaisesta, toisenlainen. Kun kävin ensimmäistä kertaa näissä viinin filosofialla ruokituissa maisemissa ja sain kokea outoa kieltä puhuvien ihmisten vieraanvaraisuuden, se tapahtui vielä vanhan pakkopolitiikan eli neuvosto-sosialismin aikana 1988. Jos poliittisen pakkojärjestelmän tukeminen omalla turismilla ei haitannut silloin, niin miten se haittaisi vastaisuudessakaan, jos lupauksena on muutama pilvetön päivä tällaisissa maisemissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti