Uuden vuoden yötä roudaamassa (kesäteatteri)

 

Sateella on dramaattinen vaikutus muissa taiteissa muttei teatterissa. Kun sadetta ryöppyää taivaalta vielä puoli tuntia ennen esityksen alkua niin lujaa, että on huudettava saadakseen äänensä kuuluville, ei se lupaa hyvää älykködraaman seuraamiselle. Etenkin kun luonnonvoimissa tasapainoilevan kesäteatterin aiheena on uuden vuoden yö eikä esimerkiksi toukokuun lumi.

Ja juuri kun molempien katsomojen päälle on saatu parikymmentä katsojaa koronamukavasti kattavat suojat, sade lakkaa.

 

Make säätää katsomojen sadekatoksia juuri kun sade lakkaa...

Kaikeksi onneksi meitä oli paikalla useita talkoolaisia juuri tänä iltana, joten katosten rakentaminen ja kiinnittäminen sujui nopeasti. Itse en tyytynyt suojattuun katsomoon, vaan menin istumaan penkille avotaivaan alle seuratakseni läheltä Eeva-Liisa Mannerin tekstiä. Mannerin teatterille kirjoittama kieli olisi jo itsessään  riittävä syy tulla ulkoteatteriin sateisenakin iltana. 

Tosin tamperelaiset eivät jostain syystä tätä "omaa" runoilijaansa arvosta: kaupungissa ei ole kerrassaan mitään tapahtumia Mannerin 100vuotisjuhlan kunniaksi, paitsi Tukkateatterin näytelmäproduktiot ja joulukuussa Pirkkalaiskirjailijoiden seminaari.  

Mannerin Uuden vuoden yö -näytökseen osallistuminen sekä sen roudarina että katsojana on siis vähintään kaksinkertainen etuoikeus.

Ilmestymisaikanaan (1965) Uuden vuoden yö oli hätkähdyttävän moderni aiheeltaan, varmaankin myös muodoltaan, onhan näytelmässä keskushahmona räväkän anarkistinen 'Kauhanen', joka tuntuu avoimesti herjaavan dialogin kirjallisuudellisuutta, siis nostavan etualalle näytelmän sanataiteelliset sävyt kuin kyse olisi vain rekvisiitasta. Sisällössä hätkähdyttävintä oli yläluokkaisen alkoholismin, etenkin naisten ryyppäämisen avoin käsittely.

Nykypäivänä Uuden vuoden yö on pikemminkin modernin hätkähdyttävä: sen asenteelliset hahmot tuntuvat kuuluvan turvallisesti omaan aikaansa samalla tavoin kuin Ingmar Bergmanin elokuvien runollisesti räyhäävät aikalaisluonteet.

Katri Hätin ohjauksessa Uuden vuoden yö on toteutettu periodinäytelmän ehdoilla. Kesäteatteriin sellainen nostalgia sopii kuin vinyylisoitin sivunäyttämölle tai pillimehun kanssa popsittu väliajan grillimakkara. Samalla kuitenkin huomaa kuinka paljon moodillisia vaihtoehtoja on älykkökomedian ja vakavan farssin välillä, ja miten Mannerin hahmot toimivat pareittain eri moodeissa. Etenkin puolivälin jälkeen tuleva Atoksen ja Liisan romanssiepisodi erottuu muusta näytelmästä pakottaen muut kolme henkilöhahmoa taustalle (Liisan puoliso on mennyt jo hakemaan revolveria) ikäänkuin heidän kiivas välienselvittelynsä olisi laitettu välillä hyllylle.

 

Ohjaaja-ääninainen yrittää suojella laitteitaan...

Puoli tuntia oli ehditty seurata näytelmää, kun alkoi sataa uudelleen; kiipesin muiden joukkoon katoksen alle. Sadetta tuli välillä niin kamalina ryöppyinä, että Katrilla eli ohjaaja-ääninaisella oli vaikeuksia saada läppärinsä pysymään kuivana. Mikrofonien ansiosta replikointi kuului tietysti kirkkaasti yleisölle, mutta kun yleisön ja näyttelijöiden väliin putoaa kokonainen sadeverho niin kielikeskeisen näytelmän on vaikea pitää kiinni rytmistään: kuka lopultakin kuuntelee ketäkin ja miksi?

Mutta ryhmänä kesäteatterien ensemblet tuntuvat pelaavan yhteen vieläkin vahvemmin kuin laatikkoteattereiden näyttämöillä. Ehkä se johtuu ihan vain siitä, että ulkoilmateatterissa ei ole sellaista etunäyttämöä, jossa kukaan pääsisi edes hetkeksi loistamaan, vaan esitystilan rajat piirtyvät kaiken aikaa sinne missä enemmistö puhuu ja toimii. Ryhmän sijainnista ollaan tarkemmin tietoisia. Tämän voi todeta siitäkin, että isolta vaikuttanut näyttämö alkoi tuntua farssijaksoissa pelottavan ahtaalta: kohta joku putoaa laidan yli ryhmän liikkeitä seuratessaan.

Korona-ajan sääntöjenkin vuoksi demonisoitu sisäteatteri alkaa tuntua suorastaan luonnottomalta näin luonnonläheisen teatterikokemuksen jälkeen.