KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- Metsossa 16.4. puhumassa Tuntemattoman sotilaan filmi- ja näytelmäsovituksista
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Georges Simenonin taide


En ole lukenut keltään kirjailijalta niin paljon teoksia kuin nyt muutamien vuosien mökkireissuilla Georges Simenonilta. Siltikään en osaisi selittää mikä hänen teoksissaan, käytännössä Maigret-pokkareissa, oikein viehättää. Muuten en dekkareita harrasta, edes täällä mökillä, eivätkä Simenonin kirjat ole aiemmin vetäneet puoleensa sen vertaa kuin muutamat Agatha Christien pakolliset klassikot.

Liki neljänkymmenen Maigret-pokkarin jälkeen aitan hyllyssä ei ollut jäljellä enää kuin muutama Simenonin "varsinainen" romaani. Ne tuntuivat omituisilta spin-offeilta simenonilaisesta mustaharmaan moraalin maailmasta, jota kirjallisuudentutkijat mieluusti, näköjään, liittävät ranskalaisen eksistentialismin perinteeseen. Simenon itsehän inhosi kaikkia rinnastuksia, koska katsoi olevansa itseoppinut nero kaikessa mitä teki. Maigret-kirjojen ja varsinaisten romaanien eroavuus oli hänelle itselleenkin kirkas. Vuonna 1965 hän näkyy olleen yksi Nobel-ehdokkaista noilla varsinaisilla romaaneilla - tai "roman dur" kuten hän niitä itse määritteli.

Simenonista tekee mieli sanoa, että silloin kun hän kirjoittaa hyvin hän kirjoittaa järisyttävän tarkkaa ihmiskuvausta - niin pelkistetyn tarkkaa, että sitä ihmettelee miksi kukaan kirjailija edes näkee vaivaa psykologisessa henkilöhahmojen rakentelussa. Mutta silloin kun Simenon on tylsä hän kierrättää täsmälleen samat sateensa ja samat "oikeastaan rumakin ja siksi vieteltävä" -naistyyppinsä. Etenkin Maigret-pokkareissa menee nopeasti sekaisin, kun teokset tuntuvat niin samanlaisilta.

Paras selitys omalle Simenon-kiinnostukselleni on se, että hänen kirjansa ovat niin elokuvamaisia, myös silloin kun hän tekee nopeita tilannemotiiveiksi tiivistettyjä psykologisia luonnehdintoja henkilöistään. Etenkin silloin.

Jo Simenonin kuolemaan mennessä hänen romaanejaan oli myös filmatisoitu viitisenkymmentä. Harva niistä kumminkaan näyttäisi nykypäivään kestäneen. Kaipa kirjojen moraalinen maailma on niin kiinni oman aikansa pikkuporvarillisuudessa ja sen pilkassa? Esimerkiksi Mies ja junat -teos (1938) kiinnosti itseäni siinä määrin, että tilasin elokuvasovituksen (1953) heti dvd:nä. Ja se oli aivan kamala. Sisäisen sosiopaattinsa löytävä kiltti hollantilaissetä on Claude Rainsin esittämänä edelleenkin pelkkä kiltti hollantilaissetä, jota tuhmat pariisittaret pyörittävät kuin kyse olisi amerikkalaisittain söpöstelevästä satiirista eikä ainutlaatuisesta syöksystä mielisairauden patologiaan. Kohtaukset, joiden pitäisi olla tunnelmaltaan film noir -sävyisiä, näyttävätkin genekelly-musikaalilta.

Varsinaisista romaaneista vaikuttavin on ollut tuo Mies ja junat. Sen päähenkilössä Simenon onnistuu paljon paremmin kuin monen muun vastaavan sosiopaatin luonnetyypissä, kuten Lumi oli likaista -romaanin (1951) Frank, jonka sadismille riittää lopulta selitykseksi ja lunastukseksi puuttunut isähahmo. Frankin tarina alkaa saksalaismiehityksen jännitystarinana, mutta kirjan jälkipuolisko on venytetty kymmenien sivujen mittaiseksi elämästä tyhjentymisen ajatusvirraksi, jota sitten seuraa outo juonellinen lässähdys päähenkilön luonteen kirkastuessa kafkamaisten natsien virastokidutuksessa. Selvästikin maailmansota ja miehitys olivat aiheita, joiden kanssa Simenon ei tiennyt miten moraalinäkemystään luovia.

Myös Simenon-hyllyn viimeiseksi kirjaksi jättämäni Testamentti (1937) on tarina sosiopaatista, joka raivaa päättäväisen ylimielisesti oman tilansa halveksimansa ihmisryhmän keskelle. Mutta se on myös heikoin ja turhauttavin kaikista lukemistani Simenonin teoksista. Turhauttava etenkin siksi, että se on kolme kertaa paksumpi kuin muut romaanit, oikeastaan koottukin kolmesta varsin erilaisesta nousukas-tarinasta: Donadieu-patriarkan kuolemaa seuraavat selvittelyt joista kuvittelee syntyvän dekkari (vaan eipä synnykään!); Philippe-sosiopaatin suorittama sukuyhtiön valtaus; Philippen aviopetos ja siitä juontuva murhavyyhti. Mitään näistä tarinoista ei kehitellä loppuun, ei etenkään dekkariosuutta. Viimeinen tarina irrottaa tapahtumat kokonaan sukuromaanin kehyksestä vetäisten kuin ohimennen suvun viimeisen edustajan vielä kerran näyttämölle.

Eräs lukemistani Simenonin romaaneista on erityinen siinä, miten ainutlaatuiseen ympäristöön se on sijoitettu. Rikostarinankin aineksilla pelaava Pääministeri (1958) on niin tyypittelyiltään tarkka kuvaus politiikan korkealta huipulta, että siitä saisi ranskalaisuudestaan (ja kuulemma tosipohjaisuudestaan) huolimatta erinomaisen yleistettävän näytelmän, ja helposti siirrettynä nykypäivään. Jos minun pitäisi suositella luettavaksi kelle tahansa sopivaa kirjaa Simenonilta, niin Pääministeri olisi oma ehdotukseni avaimeksi hänen taiteeseensa.

Täällä mökkikirjastossa on itse asiassa vielä kolme Simenon-kirjaa jäljellä, mutta niitä tuskin luen. Yksi on Sairaalan kellot, pateettisen oloinen sukellus halvaantuneen miehen tajunnanvirtaan ja muistoihin; toinen on vanhuuskuvaus Katti, jonka häijyys ei ole alkusivujen perusteella sellaista että se vastaisi lähellekään Simenonin muiden teosten "ymmärrä tuomitsematta" -analyysiä. Kolmas kirja on Simenonin suomennetut muistelmat (yksi niistä) ja sitä olen lueksinut sieltä täältä. Mitään avaimia sen äijäjäpityksestä ei saa Simenonin taiteen ymmärtämiseen.

Onneksi jäljellä on vielä aarre, jota olen säästellyt: lahjaksi saatu paksu kokoelma Maigret-tarinoita. Juuri lyhyillä tarinoillahan Simenon aloitti ranskalaisen yhteiskunnan syväluotauksen. Mutta novelli jos mikä tuntuu aivan väärältä lajilta Simenonin kaltaiselle kirjailijalle, joka tiivistää henkilöitään eikä juoniaan. Siksi aarre lienee enemmänkin hyvästelevä leikekokoelma kuin konvehtirasia kirjailijan makupaloja.




2 kommenttia:

  1. Kyllä sillä on kuvallista aineistoa paljonkin, Simenonilla.

    En muista lukemieni kirjojen nimiä, mutta yhdessä tarinassa kuljettiin laivakanavaa pitkin ja nytkin silmien eteen tulee kaameita kuvia melkein pimeästä, sumuun piiloutuneita massiivisia laivoja ja sitten sumun repii kahtia laivapilvin ulvaisu ja tietenkin sumu sitten leikkautuu auki juuri parahiksi että siinä sululla seisova myöhäinen kävelijä näkee ruumiin putoavan alas. Sumu kätkee äänen, niin että ei kuulu edes plumpsausta.

    En ollut niin hirveän kiinnostunut itse tarinoista. Sehän on tylsä ja tyly tyyppi se Maigret. Rakastaa se vaimoaan, mutta kuinka kauan?

    Ei täällä ole niitä paljon, ehkä meidän mökillä on muutama lisää.

    VastaaPoista
  2. Eroavuus ensimmäisten ja myöhempien Maigret-kirjojen välillä on melkoinen: alussa (3 vuotta, 19 kirjaa) amerikkalaismallista sähäkkää toimintaa, myöhemmin tapahtumapaikkojen mukaan laadittuja tunnelmakuvauksia joissa Maigret itsekin saa enemmän huomiota. Pidän molemmista ääripäistä.

    Onneksi luin sarjaa sekaisin. En esim tiennyt, että Maigret ja Latvialainen on Simenonin ensimmäinen M-kirja (1931), joten sen väkivaltaisuus yllätti täysin ja sai odottamaan sen jälkeen mitä tahansa muilta pokkareilta.

    Vain taskulämmin metakirja (Ystäväni M) oli niin turha, että sitä ei kellekään suosittelisi.

    VastaaPoista