Sen sijaan en osannut odottaa romaanien saavan edelleenkin jatkoa trilogiaksi (syksyllä 2020 ilmestyvä Noumenon: Ultra). Kaupallisestihan se on väistämätöntä, mutta kakkoskirjan lopetus sulkeutuu niinkin siististi, että kolmas osa voi mennä vain raskaan hörhöilyn puolelle. Tästä yhdestä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta ja universumista Lostetter on käyttänyt jo kaiken mahdollisen, joten on vaikea kuvitella miten mysteeriä voisi uudelleen rakentaa.
Ja mysteerin syventämisestähän tässä jatko-osassa on kysymys. Ihmiskunta pääsee viimeinkin perille siitä, miten edellisessä kirjassa löydetty BDO, Dysonin kehän tapainen rakennelma toimii. Kirjan erikoisin ratkaisu on lisätä toinen juonikuvio, joka näyttää hyppäävän aivan eri suuntaan kuin pääjuoni, mutta toki selitys senkin tarkoitukselle vähitellen aukenee. Lostetter käyttää juonien yhdistämiseen yhtä scifin vanhimpia trooppeja, mutta sen verran fiksusti, etten sitä tajunnut ennen kuin hieman ennen päähenkilöitä.
Romaanina Noumenon: Infinity on vieläkin pahemmin hajallaan kuin edellinen kirja. Sen 30-40 lukua ovat kuin sarja novelleja samasta universumista. Sarjamaisuuden vaikutelmaa lisää väkinäinen ihmiskuvaus, etenkin päähenkilöiden kohdalla. Sivuhenkilöistä löytyy puolestaan täsmälleen yksi pyörätuolikapteeni, täsmällen yksi kuuro kapteeni, ja täsmälleen yksi transnainen upseerina. Kukin heistä saa pienen poliittisesti asianmukaisen ylistyksen kertojalta, muuten he ovat pelkkiä koristeita. Näin kirjailija varmistaa paikkansa molemmissa leireissä: perinteistä avaruusseikkailua arvostavien keskuudessa BDO-ideoilla ja gender edellä spefistä intoilevien keskuudessa LGBT-täkyillä.
Tätä tällaista on amerikkalainen scifi 2000-luvulla. Poliittisesti oikeaoppisempaa kuin neukkuscifin kultakausi.
Stereotyyppiset henkilöhahmot ovat genreproosan perusta, joten nehän eivät mitään haittaisi, jollei kirjailija käyttäisi puolet romaaninsa sivuista hahmokuvaukseen. Ongelma on se, että 500 sivuiselta kirjalta odottaisi enemmän käyttöä näille hahmoille. Etenkin kun hahmot voisivat yhtä hyvin olla nykypäivän tiedehenkilöitä pitkällä ja syrjäisellä risteilyllä.
Avaruusseikkailun kannalta Lostetter ei tarjoa mitään... ajateltavaa. Etäisessä tulevaisuudessa ihmiskunta voi kyllä ylittää galaktisia etäisyyksiä "subdimensionaalisilla kuplilla", mutta keittää kahvinsa ja harjaa edelleen hampaitaan ja kärsii synnytyksenkin yhtä alkeelliseen tapaan kuin ennenkin. Todennäköisesti Lostetter on katsonut Star Trek -kaudet lävitse ja päätellyt, että kyllähän tuollaista voisi itsekin kirjoittaa.
Edes muinaisten muukalaisten rakentaman BDO:n tutkimisessa ei käytetä sellaisia käsitteitä ja teorioita, joissa näkyisi scifin KIRJALLINEN lajituntemus. Tältä osin jatko-osa on laadullinen romahdus edelliseen kirjaan nähden. Esikoiskirjan saama suosio on ehkä pakottanut pukkaamaan lisäosia liian kiireesti.
Scifiä näissä Noumenon-kirjoissa on vain tarinan mittakaava. Se riittää pitkälle. Niin se riitti Nivenin Rengasmaailma-sarjassakin. Tosin tyyliltään Lostetter on lähempänä Greg Bearin Aikatunneli-kirjoja: geometrisellä fantisoinnilla korvataan astronomisen ajattelun puutteita.
Noumenon-kirjat ovat todiste siitä, että sukupolvia pitkän tarinajatkumon kuvaaminen ei edellyttä kirjoittajalta muuta spefististä lahjakkuutta kuin kärsivällisyys. Sukupolvialuksiakin voi hahmotella kuin lentäviä kerrostaloja, kun pitäytyy siihen oletukseen, että ihmiskunnan kulttuurinen ja tekninen kehitys pysähtyy suljetuissa oloissa lähes täysin. Moista oletusta ei muissa scifi-kirjoissa hyväksyisi ilman hyviä selityksiä. Noumenon-teokset on sitä vastoin pakko lukea niin kuin melodraamaa luetaan: tällaistakin avaruusseikkailuja lukeakseen ei ole juuri nyt paljoa vaihtoehtoja, seuraavaa Reynoldsin kaltaista visionääriä odotellessa. Jne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti