KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



torstai 15. lokakuuta 2020

Tove (elokuva)

 

Kävimme katsomassa Tove-elokuvan 6.10. 2020 ja kokemuksena se oli jälleen saman vanhan totuuden vahvistus: suomalaista elokuvaa käydään katsomassa vain jotta muistaisi ettei niissä ole mitään katsomista. 


Toki on niinkin, että Tove on lajissaan hävettävän huono filmitekele.

Kolme ja puoli miljoonaa euroa on tuhlattu, jotta käsikirjoitus saadaan toteutettua ilman minkäänlaista ohjaajan ajatusta elokuvan muotokielestä. Eeva Putron käsikirjoitus itsessään on niin keskinkertainen kuin aiheena olisi kenen tahansa kuvataiteilijan pieni kehitystarina. Sen sijaan, että olisi uhrattu edes yksi ajatus sihen suuntaan, kuinka kyseessä on sentään suurin suomalainen fantastikko kautta aikojen. 

Verrattaessa vaikkapa Dome Karukosken Tom of Finland -filmiin (2017) voi todeta siinä sentään uskalletun jotain tuoda aihehenkilön taiteestakin filmin kuvastoon. Mutta taiteilija Tove Jansson on edelleen sekä liian pelottava että liian helppo aihe suomalaisille elokuvantekijöille. Toven lähin vertailukohde kiiltokuvamaisuudessa ja taiteilijaelämän yläluokkaisessa ihastelussa olisikin Karukosken ohjaus Tolkienista (2019).

Ainoa hyvä asia, mitä Tovesta, tästä elottomasta filmitekeleestä voi koitua, on Alma Pöystin suvereenin näyttelijäntyön noteeraaminen maailmalla. Taiteenalansa käänteisenä oppituntina se toimii sikäli, miten kolkon jäykäksi voi todistaa Krista Kososen näyttelemisen Pöystin rinnalla. Muu näyttelijäväki on riittävän freesiä käydäkseen aikakauden hahmoista, poikkeuksena Tuulikki Pietilää esittävä henkilö, joka vaikuttaa saapastelevan kohtaukseen suoraan 2020-luvun kaljabaarista. Kontrasti on pöyristyttävän hölmö, selittämätön virhe keskellä muuten museomaista epookkikerrontaa. Miksi ihmeessä on tuhlattu miljoonia jotta mikään epookissa ei pistäisi silmään, ja sitten tällainen floppaus näyttelijäcastauksessa? Vai haluttiinko Pietilän rooliin vain kukatahansa, joka näyttäisi tyypiteltävän nykyaikaiselta kyökkilesbolta? Mieleen tulivat Jussi Parviaisen typerryttävät karikatyyrit queer-hahmoista...

Mutta epookkifilminäkin Tove on erittäin unettava, hyvin lyhyisiin kohtauksiin ja näyttelijöiden lähikuviin turvautuva elokuva, sen sijaan että se pyrkisi edes hieman subjektiivisempaan näkökulmaan, kuvittelemaan nimihenkilönsä värittämää ilmapiiriä - puhumattakaan että siinä olisi uskallettu etsiä jokin analyyttinen näkökulma suurhenkilön elämään. 

Tove Janssonin ateljee on lavastettu ajatuksella, mutta Janssonin sisäisestä elämästä katsojalle välittyy vain muumipiirroksia ja Alma Pöystin tulkitsema orastava anarkistisuus - juuri ennen sitä kiinnostavinta elämänvaihetta jolloin Jansson taiteilijana alkaisi loistamaan sisäisen maailmansa kutsumuksesta.


Tove on mielestäni juuri sellainen pelkurimainen ja pikkuporvarillinen elokuva, jollaista Tove Jansson olisi itse taatusti halveksinut. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti