Lapissa 11.-16.10.

Ruttovuoden vaikein opetus on suhteellisuudentajun oppiminen, päivittäinen pohdinta siitä, ottaako koronaepidemian tarpeeksi tosissaan siinä mitä tekee ja mitä odottaa seuraavalta vuodenajalta. 

Lähteminen Lappiin keskellä yleisen epätoivon ja -luulon ilmapiiriä tuntui sekä hyvältä oikeutetulta paolta etelän ruttoalueelta että samanlaiselta itsekkäältä turismilta joka koko epidemian sai aikaiseksi. 

Suhteellisuudentaju tuntuu kuitenkin saavan tajuttavat rajat vain sillä, että matkustaa ja vähät välittää siitä, miten Yhdysvaltain presidenttikin on samaan aikaa sekä leviämis- että kiihtymisvaiheessa.

Kuinka paljon Lapissa on tilaa turistille? Sitä ei etelästä käsin voi mitenkään hahmottaa, vaikka olen niitä etäisyyksiä joskus fillarillakin mittaillut. Karttakuva Lapista ei muodosta kokonaisuutta kuten etelästä, kun ei mihinkään paikkoihin tunnu liittyvän historiaa, jonka muistaisi. Muoniossa näkyy Ranskan prinssikin (1790-luvulla) suhteellisesti seikkailleen perimäänsä levittämässä ja silti sekään ei näy missään. Lapissa riittää tilaa kadota. Avaruutta johon historia ei jätä jälkiä. 

 Tällä kertaa matkustimme pohjoiseen Rovaniemen kautta, molempiin suuntiin yöjunalla. Ostin junaliput jo huhtikuussa ja jo tuolloin joutui osasta lippuja maksamaan täyden "peruslipun" hinnan, osasta säästölipun hinnan. Ja mikäli lippuja ei olisi ostanut vähän kerrallaan olisi joutunut maksamaan 70e enemmän. Koska VR:n lippujärjestelmä. Makuuvaunussa yö pohjoiseen sujui yllättävän mukavasti uudenaikaisissa hyteissä, takaisin tullessa hyttien väliovi tärisi niin kovalla äänellä, ettei edes tulpat korvissa saanut kunnon unta.

Rovaniemellä menimme syömään aamiaisen hotellin puhvettiin. Emme olleet juuri ehtineet istahtaa, kun näimme jo ensimmäiset tamperelaiset naapurit, Villen perheen lapsineen. Ruokaostokset tehtyä saimme istua kolme tuntia bussissa päästäksemme Muonion Jerisjärvelle, samalle Liiton mökille, jossa olimme vuosi sitten. Tälläkin kertaa vuodenaika vaihtui juuri syksystä syystalveksi, muttei yhtä rajusti kuin viime vuonna. Lunta emme nähneet kuin tunturin huipulla, metsässä oli kuivempi kävellä ja helpompi löytää polut kuin lumihangesta.

Liiton parvikerroksinen mökki lattialämmityksineen oli jälleen ylellinen kokemus karujen metsien keskellä. Se jokin ihmeen tunto kuitenkin puuttui, kun kaikki oli jo tuttua, löydettyä. Lumen puuttumisestakin se johtui. Tällä kertaa meidän oli tietysti helpompi olla reippaita tunturille nousussa, kun polut olivat avoinna. Kemiön tunturi (kuvassa) osoittautui maineensa veroiseksi. Sen huipulta sai lähes samanlaiset maailman yläpuolelle kohoamisen sävärit kuin mitä Tatralla Slovakiassa. Ainoa ärsyttävä tekijä olivat muut suomalaiset turistit, joita kiipesi tunturille aivan solkenaan. Ne tulivat autoilla alhaalla olevalle parkkipaikalle, ties mistä saakka, ja könysivät sitten kersoineen ja koirineen ylös puhtainta tunturimaisemaa kuin Euroopan omistajat. Oli helppoa muistaa, miksi kotimaan matkailu ei ole vuosikymmeniin kiinnostanut. Bussin reitti Levin turistihelvetin vierestä oli tietysti tätä tietoisuutta jo pohjustanutkin...

Tälläkin matkalla näimme onneksi osuutemme poroista ja kesyistä kuukkeleista. Kirjoitettua ei tullut juuri mitään, luettua (vuorikiipeilystä) jälleen sitäkin enemmän, nukuttua paremmin kuin kuukausiin kotona. Itse mökkikylä oli tutun hiljainen, viereinen hotelli uudelleen suljettu, vedet kylmät mutta avoimet.

Syksyn saimme katkeamaan, mutta talvi tuntuu nyt entistäkin pidemmältä, kun marraskuukin on vielä edessä.