KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



tiistai 1. tammikuuta 2019

The Wife (elokuva)

Niin kuin kirjoitettu on, Glenn Close on ainoa syy katsoa ruotsalais-amerikkalainen kirjailijakuvaus "The Wife" (2018), mutta ei sekään ole kovin hyvä syy. Close näytelee useammin reaktiivisesti muiden sanomisiin kuin proaktiivisesti elokuvan dynamona.

"The Wife" ei ylipäänsä ole järin dynaaminen, katsojan kiinnostusta eteenpäin lykkivä filmi, vaan pikemmin ennakko-odotukset värityskirjan tavoin taaplaava vanhusromanssi. Käsikirjoitus on juuri sellainen emansipatorisen kiltti eli amerikkalainen tarina, jossa esitetään kritiikki naisten todellisesta työstä miesten hallitsemassa kulttuurijulkisuudessa, mutta vedetään kritiikki pois kun olisi ehdotettava korjausliikkeitä edes elokuvan sisäisessä maailmassa. Nobel-palkinto instituutiona saa epäsuoria osumia pönkittäessään vanhojen äijien keskinäistä vallanjakoa, mutta Nobel-juhlallisuudet kuvataan suoranaisella hartaudella. Se om melkoinen yllätys, kun ohjaaja Björn Runge on sentään tunnettu ruotsalaisen elämäntapafasadin toistuvasta romuttamisesta.

Menimme vaimon kanssa katsomaan "The Wife" -elokuvaa talvisessa Tukholmassa, koska filmin tapahtumat Nobel-palkinnon ympärillä on sijoitettu talviseen Tukholmaan ja kirjallista luovuutta pohtiva aihe sattuu sivuamaan molempia. Ruotsalaisillehan on tässä helppo nauraa, etenkin niille aihelmille jotka on tarkoitettu vakaviksi: satuolennoilta näyttävä kuninkaallinen pari, tyrkky ruotsalainen valokuvaajaneito, Lucia-kulkueen aamuherätys.

Muuten "The Wife" sisältää hyvin vähän mitään ideoilla suolattua tai mielikuvituksella maustettua. Ohuiksi jätetyt sivuhahmot vievät kiinnostuksen itse tematiikasta, samoin myyttiset mitat saavuttanut amerikanjuutalaisuus kirjallisen karisman takuuna. Vanhat näyttelijät (Close ja Pryce) tuovat kyllä myötään metaironian aineksia, mutta vähäksi nekin jäävät. Kerran Pryce (hahmonsa suulla) taisi mutista jotain Don Quijoten mietelmistä? Close viettää puolestaan magneettisen drinkkihetken Christian Slaterin seurassa, vaan eipä sekään etene sen paremmin draamallisen flirtin kuin kirjallisen flirttailun suuntaan. Puhe jauhaa menneisyydessä, ikään kuin takaumat eivät jo olisi toimittaneet samaa tehtävää.

Kääntäisipä joku kaavan toisinpäin ja yksilöluovuutta saarnaavien collegedraamojen ("Kirjailijan täytyy omistautua blaa blaa") sijaan tekisi romaanin falskista elokuvaohjaajamiehestä, jonka taiteessa se todellinen tekijä olikin hänen leikkaajavaimonsa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti