Tämä oli kolmas kerta, kun vietin vuodenvaihteen Tukholmassa. Tulen muistamaan eli erottamaan tämän retken edellisistä sen perusteella, että teimme sen yhdessä ja asuimme aivan kuninkaanlinnan vieressä, museon tapaan sisustetussa hotellissa. Kun astui ovesta ulos, tajusi olevansa valmiiksi niin Tukholman ytimessä kuin voi olla. Historian silmäkulmassa. Kaupunki asuttuna todellisuutena väikkyi vetten toisilla puolen kuin tähdet.
Vuodenvaihteen keskiyöllä kävelimme mäen toiselle puolelle, linnan kupeelle, katsomaan salmelta ammuttua ilotulitusta. Se oli pisin ja isoin tulitus mitä olen nähnyt, eikä sellaiseen kai innoitu kuin valtakunta joka ei ole kokenut sotaa kahteen vuosisataan.
Sää oli yllättävänkin viileä ja kirkas siihen nähden mitä olimme odottaneet. Kauaksi emme kävelleet. S kävi katsomassa uusitun kansallismuseon, yhdessä kävimme pienemmissä museoissa kuin talvituristit ikään. Ullakkohuoneessamme joimme punkkua ja olutta, luimme kirjoja ja näimme päiväunia ja yhden elokuvan Söderissä. Hyvin helppoa ja ehkä helpottavaa elämää. Ennen kotimatkaa luimme pelotteita Itämerellä pauhaavista myrskytuulista, kunnes nekin vaimenivat torstaiksi.
Mutta parhaiten tulen muistamaan vuoden 2019 alun siitä, että tein kaksi uudenvuodenlupausta - tai oikeastaan kolmekin, sillä Helsingin läpi ajaessa lupasin etten tule eläessäni astumaan hesalaisten pröystäilevään, kirjastoksi väitettyyn rakennelmaan nimeltä Oodi, onhan se kaiken elävän kirjakulttuurin vastakohta.
Ne varsinaiset uv-lupaukset ovat yhtä rakenteellisia:
1. Lopetan uusien lautapelien ostamisen ja keskityn pelaamaan vanhoja pelejämme.
2. Lopetan kaikki ostokset Amazonissa, koska se on niin ikään kirjakulttuurin vastakohta, hirviö jonka on annettu kasvaa liian kauan.
Eivät nämä lupaukset tietenkään siihen liity, mitä odotan vuodelta 2019.
Sillä vuodelta 2019 en odota yhtään enempää kuin vuodelta 2029 tai Söderin viimeiseltä pisuaarilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti