Ensimmäinen viikko tekstisalapoliisina

Tämä oli nyt ensimmäinen viikko takaisin yliopistolla. Istun kaksi kerrosta alempana kuin viimeksi täällä Pinnissä työskennellessä. Jokaisen työpäivän aloitan ylistämällä yhteiskuntatieteitä: he antoivat minulle työhuoneen, tietokoneen ja äksessin kirjaston e-teoksiin. Nämä yhdessä pitävät aivoni aktiivisina seuraavat kolme kuukautta. Saan lisäksi tutkijan palkan.


Kun työnä on editoida Axulta kesken jäänyttä käsikirjoitusta, se tarkoittaa paitsi tekstin raakaa tiivistämistä myös salapoliisityötä, tekstin täydentämistä niistä juonenpätkistä, jotka Axulta jäivät kymmeniin kansioihin ja kirjoihin. Samalla tulee ajatelleeksi, miten paljon keskeneräistä sitä eräänä päivänä tulee itseltäkin jäämään.

Olisiko aika kuvitella, millaista kirjallisuutta itse haluaa jättää jälkimaailmalle? Vielä mitä. Kirjastothan koostuvat pelkistä kommentaareista aiempiin, jo kadonneisiin teksteihin. Kriitikko on ainoa, joka hyppelehtii virtaavan tekstimaailman päällä tasapainonsa ja suhteellisuudentajunsa säilyttäen kuin tukinuittaja ikään.

Ja me tulemme taas - mieluiten klassikkojen valtavirrassa. Ja siellähän seuraan Axun ajatusjälkiä, ja ihmettelen mitä kaikkea häneltä jäi siirtämättä muistiinpanoistaan käsikirjoitukseen. Niitä ajatuksenjuonteita on satoja jollei tuhansia, sillä Axu teki väitöskirjaansa ainakin viisitoista vuotta.

Tällä viikolla kävin alustavasti lävitse Axun käsikirjoituksesta johdantoluvun ja metodinesittelyn. Niistä lyhentyi yhteensä 42 sivua. Poistin sellaista teoriataustoitusta, jotka ovat tarpeen opinnäytteessä, mutta vievät sivupoluille aiheesta, kansallisen soturimyytin rakentumisesta sotakirjoissa. Poistin myös kaikki kaukaisten kulttuureiden soturimyyttien esittelyt. Juuri niihin Axu tunsi vinhaa kiinnostusta, mutta veivät hänet kauaksi väitöksen agendasta. Jäljellä olen jättänyt, toistaiseksi, soturimyytin käsitteistäminen. Sen ympärille saattaa olla helpointa koota analyysilukujen väittämät siitä, millaisena "hegemonista maskuliinisuutta" Suomessa on rakennettu. Olen myös poistanut toistuvia opinnäytteen metatekstejä siitä, mitä on jo sanottu ja mitä tullaan tekemään, korjaillut jo alustavasti tyyliä sujuvammaksi ja luettavammaksi. Siihen nähden miten armoitetun sujuva journalisti Axu oli, tähän väitöstekstiin hän meni niin kurinalaisesti että akateeminen formaatti kadottaa toisinaan sen mitä oikein halutaan painottaa.

"Kaverin tekstiä ei jätetä - julkaisematta"

Siirsimme tänne työhuoneeseen kolme laatikollista Axun käsikirjoja. Niiden joukosta olen lueksinut itseäni kiinnostavia historiateoksia, mutta erikoisin löytö oli Tuntematon sotilas Axun notaatioilla varustettuna. Niitä käsin raapustettuja kommentteja on tietysti loputtomiin, mutta jotkut osoittavat paljon parempaa lähilukua kuin mitä käsikirjoituksesta näkyy. Aivan kuin Axu olisi vältellyt käyttämästä juuri niitä tulkintoja, joilla olisi voinut osoittaa soturimyytin kirjallisen ja retorisen perustan. Tätä olen ihmetellyt. Ehkä sisältöihin ja aikalaiskontekstiin keskittyminen on johtunut varovaisuudesta materiaalin laajuuden kanssa. Todistemateriaalia soturimyytin rakentamisesta on alkuperäinen tekijä joutunut rajaamaan yli 2300 sotakirjan joukosta muutamiin kymmeniin edustaviin. Tämä tolkuttomalta kuulostava lukema syntyy siis siitä, että Juhani Niemen mukaan tuhannen raja ylittyi jo 1990-luvun alussa, ja että Axun arvion mukaan 1990- ja 2000-luvulla sotakirjallisuutta ilmestyi yhteensä n. 1100–1300 nimekettä.
 
Käsikirjoituksen leipätekstiä on yli 400 sivua, ja siitä olen muiden toimittajien kanssa arvioinut tiivistyvän n. 150 sivuinen tietokirja. Toivomme tietysti pidempää. Vaikka tiivistäisin paljonkin, tulee uutta tekstiä juuri noista analyyseistä, joita löytyy Axun muistiinpanoista. Kyse on vain valinnoista, mikä on parasta argumentaatiota nyt tietokirjan eikä opinnäytteen kannalta.

Tällaisessa jäämistön tulkitsemissa ja tekstisalapoliisin työssä ei ole minulle mitään pateettista. Uskon tietäväni, että Axu olisi nähnyt tässä tilanteessa suurta ironiaa. Että ärtyisän myötäelävä ystävyytemme johtaa minut eräänä päivänä täydentämään ja korjailemaan hänen sanojaan. Että me kaksi perusäksyä sivaria olemme näin omistautuneita sotahistorialle: kaverin tekstejä ei jätetä - julkaisematta!



No juu. Lueksiessa Tuntemattoman sotilaan kommentoitua laitosta on silmiin osunut monta sellaistakin kohtaa, joissa romaani tuntuu avautuvan aivan uudelleen. Linnalla on yllättäviä, historioivan kerronnan itsetietoisuuden paljastavia lausahduksia arkisen kuvailun joukossa. Linnan maailmankuva ja tyylitavoite tuntuvat tiivistyvän tähän yhteen lauseeseen kirjan ensimmäisessä luvussa: "Todellisuus tungeksi jonkinlaisessa jonontapaisessa.” Vasta sen toteamuksen jälkeen romaani tuntuu avoimelta ja rytmiltään johdonmukaiselta kuin mikäkin musikaali. Ja elämäkin, toden totta.