Toinen viikko tekstisalapoliisina

Toisen työviikon haaste oli ryhtyä lähdekriitikoksi. Täältä vaikeuteni alkoivat...  

 

Runeberg sai koiratkin sotimaan

Aloittaessa analyysiluvun editointia törmäsin niihin kysymyksiin, joita keväällä kässäriä lukiessa ei ollut tarvinnut sen pidemmälle miettiä kuin että tuossahan riittää täydennettävää. Axun analyysi ja tulkinta Runebergin runoista pohjustavat kaikki tulevat tulkinnat suomalaisesta soturimyytistä, joten valinnat siitä, mitä pitää mukana ja miten täydentää tulkintoja, vaikuttavat kaikkeen mitä joutuu tekemään myöhemmissä luvuissa – siis etenkin teksti- ja työmäärään. Mitä kapeampi pohja soturimyytille kirjoitetaan, sitä vähemmän työtä piisaa tulevissa luvuissa, mutta myös sitä vähemmän substanssia tietokirjan argumentaatioon.

Työsuunnitelmani tekstisalapoliisina täsmentyy tällaiseksi: editoin tarpeetonta pois kahden kuukauden ajan (samalla toki huolehtien sidoksisuuden säilymisestä lukujen välillä) ja sitten kolmannen kuukauden täydennän lopputulosta siitä kaikesta materiaalista, mitä on käsillä Axun papereista ja kirjoista. Tuulalta sain kopioiduksi Axulta jääneitä tiedostoja, mutta jo pelkästään väikkäriä koskevia kansioita on kymmenittäin, tiedostoja sadoittain. Yhtenäisen lähdeviitetiedoston sain sentään kootuksi, vaikka puutteita siinäkin piisaa.

Omia täydentäviä kommentteja näkyy kertyvän alaviitteiksi jo editoinnin yhteydessä. Salapoliisiviikon paras löytö oli Pirjo Lyytikäisen englanninkielinen artikkeli Runebergin runojen nationalismista; se sopii Axun analyysin täydennyksiin kuin täsmäohjus Pentagoniin.

Tämä täytyy todeta ääneen: Axun käsikirjoitus on lähdekritiikiltään monin paikoin niin heikko, ettei kässäri olisi läpäissyt minkään oppialan vaatimuksia opinnäytteeksi. Syy puutteisiin on se, että tutkimuksen aihealue on niin laaja ja lähteitä on koottu useilta tieteenaloilta: historiantutkimuksesta, kirjallisuudentutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, mediatutkimuksesta.

Niinpä joudun kappale kappaleelta miettimään, mitä on jätettävä pois, ihan vain siksi, etten ehdi kolmessa kuukaudessa viimeistellä tekstimonumenttia, joka on rakentunut vuosien kuluessa. Terästä mutta pitsimäistä.

Toisen ihmisen analyysiin ja tulkintaan puuttuessa vaikeimmat kysymykset ovatkin tämä:

- miltä osin alkuperäistä analyysiä voi karsia toistona, saman asian esimerkinomaisena esilletuontina eri yhteydessä;

- missä määrin tylsätkin tulkinnat ovat tärkeimpien väitteiden toistamista uusissa muodoissaan?

Väitteiden variova toisto on opinnäytteiden välttämätön oire, aivan kuin kirjoittaja jankuttaisi asiaansa huonomuistiselle yleisölle, mutta sisällöllisesti tylsä tulkinta voi olla pätevä tietokirjassakin, onhan siinä sitten olennainen tieto yhteen paikkaan kerättynä. 

Toisaalta taas… Axun kirjan ei ole tarkoitus olla niinkään pisto suomalaiseen militarismiin kuin miestutkimuksen puheenvuoro siitä, miten yksipuolinen kuva suomalaisista sodista on sopinut kapeaan katsantoon maskuliinisuudesta. 

Jos siis, esimerkiksi, Axu ei ole nähnyt tarpeelliseksi kritisoida John Keeganin yksipuolista käsitystä soturikulttuureista, niin miksi sitä pitäisi muuksi muuttaa? Keegania käytetään heuristiseksi malliksi läntiselle soturimyytille, ja jos suomalaiset löydökset näyttävät sopivan siihen, niin sen parempi Keeganille? Mutta entäs kun Axun tapa selittää sankaritarina on yhtä epähistoriallinen ja lähteenä on aivan tolkuton Erkki Karvosen artikkeli? Pitäisikö sankaritarinan selitys heivata kokonaan pois, vai käyttää omia lähteitä sen selittämiseen sankarimotiiviksi kirjallisen perinteen sisällä? Entä romanttinen ironia, onko se edes pätevä piirre Runebergin runojen kohdalla, jos Axu ei sitä pohdi? Entä Cajanderin suomennoksen ideologisuus? Pitäisikö se huomioida tarkemmin? Miten kauan tällaisten tietojen etsiminen vie, ja pitäisikö ne sitten lisätä pelkästään alaviitteisiin, missä me toimittajat täydentäen kommentoimme Axun ajattelua?

Ratkaisu: siirrän ratkaisun myöhempään tulevaisuuteen.

Huomenna lähden mökille ja otan käsikirjoituksen mukaan punakynän keralla.