Doctor Strange

Valitseeko sankari viittansa vai viitta sankarinsa? Amerikkalaiset supersankaritarinat muistuttavat sikäli perinteisiä myyttisankareita, että sankaruus näyttää kohtalon sanelemalta. Ei ole myöskään tavatonta sankarin väistelevän kohtaloaan ja kieltäytyvän hänelle tarkoitetusta tehtävästä, kunnes hän kasvaa tehtäväänsä. Kansanperinteessä tämä tehtävään kasvaminen tapahtuu tarinan ehdoilla; sisäisen muutoksen kuvaukseen kun ei ole syytä eikä sanoja. Elokuvaviihteessä sankarin kasvu tapahtuu psykososiaalisena prosessina, jossa katsojille havainnollistetaan kädestä pitäen mitä muutoksia henkilön luonteessa tapahtuu.

”Doctor Strange” –elokuvassa (2016) kädet ovatkin ensimmäinen asia mitä sankarista näytetään, koska niiden varassa etenee niin juonenkuljetus kuin se sisäisen muutoksen kuvittaminen. Happoscifin ja hippifantasian välimaastossa liikkuvalta elokuvalta tällainen konkretia on raikas valinta, koska muuten kerronta on kaiken aikaa hukkumaisillaan efektisirkuksen alle. Pienenpieniä sankarimyytin erityisyyttä painottavia valintoja on tehty muutenkin: pääosaan kiinnitetty oikea draamanäyttelijä, britti Benedict Cumberbatch, musiikkiraidalla käytetty iskelmien sijaan etnissävyisiä instrumentteja, ja miljöönrakennukseen nähty vaivaa näyttämällä Katmandun oloista katumaisemaa eikä tavanomaista studiotiibettiä. Ja kerrankin viitta valitsee sankarinsa.

Hippejä Manhattanilla...Marvelin versio "Hair'ista"

Siihen ne piristävät piirteet sitten jäävätkin. Se, että osa taisteluista käydään astraaliruumiina, ei muuta taistelun koreografiaa ja helppoa jätkähuumoria. Hienon Rachel McAdamsin mahdollisuudet tuoda tarinaan maanläheisyyttä hukataan aloituksen jälkeen: sankarin partneri on tasan kuin Iron Manin sihteeri joka tekee 24/7-työvuoroa ihan vain päästäkseen välillä paikkailemaan urostaan. Se siitä hippiajan sankaruudesta. 

Muutenkin aikakaudet pikemminkin falskaavat toistensa päälle kuin täydentävät toisiaan. Henkilöhahmojen erityisyyttä on rakenneltu irrallaan toisistaan. Arkkipahiksella, Mads Mikkelsenillä on 70-lukulainen glam-Kiss-silmämeikki ilman mitään selityksiä. Hyvisguruna, ”Muinaisena”, nähdään Tilda Swinton, joka kaljuksi ajeltuna näyttää tuplasti antiseksuaaliselta, androgyynisyydestä steriloituna. Hyvä idea mutta paikatta.

Eniten pidin tässä elokuvassa siitä, että 3D-kuvanjälki oli ensimmäistä kertaa onnistunutta niin tarinan ympäristökuvauksen (”peilimaailmataistelut”) kuin tekniikan osalta. 

Pidin myös siitä, että supersankaritarinan rakenne oli laitettu rohkeasti uusiksi. Kun yleensä tällaisen myyttiä pohjustavan tarinan toinen neljännes käytetään siihen, että sankari opettelee superkykyjään, se tällä kertaa vie vähintään 2/3 tarinasta. Niinpä lopputaistelu on yllättävän antiklimaattinen, suorastaan kansantarinoiden tapainen älyjen mittelö eikä räjähtelevien rakennusten rauniopornoa.

Kun vaimo kysyi, montako tähteä antaisin imdb-asteikolla ”Doctor Strange”-filmille, sanoin, etten kumminkaan enempää kuin kuusi (kymmenestä). Teatterissahan tämä ainutlaatuisen massiivinen efektipläjäys kannattaisi nähdä ja 3D:nä, sen kerran vuodessa kun sellaiseen sarjalippunsa uhraa - mutta muutoin ”Doctor Strange” on ihan samaa videokulutustavaraa kuin monet muutkin Marvel-tuotteet.