Studiosankareita ja pikselimaisemia (Everest)

Saavuttamattomien seutujen eksotiikka on koettu universaaliksi luonnonkauneudeksi riippumatta siitä, mitä paikalliset vuoristaan ajattelevat. 

Samanlainen haaste, mitä 1700-luvun Alpit olivat merkinneet eurooppalaisille, avautui Himalajan myötä 1800-luvun imperialisteille. Nekin, jotka eivät kyenneet nousemaan ylimmille huipuille, halusivat ikuistaa itsensä kiipeämässä paikallisille jäätiköille. Himalajan jäätiköt kun muistuttivat Antarktisen saavuttamattomia kohteita.

Himalajan kantaväestölle vuoret merkitsivät pelkästään kuolemanvaaraa, ennen kuin läntiset turistit alkoivat maksaa merkittäviä summia varusteidensa kantamisesta.

1990-luvulla ammattialpinistien tilalle tulivat machokiipeilijät. Heille Himalajan huiput merkitsivät tehokkainta tapaa erottautua sotaturisteista ja vuosikymmenen ilmiöksi nousseista extreme-urheilijoiden miljoonamassoista. 1990-luvun trendikiipijöiden joukossa oli myös suomalainen heinähattu Veikka Gustafsson, joka kerran Tuupovaarasta lähdettyään on yrittänyt puhdistautua taustastaan milloin minkäkin vaaran "voittajana".

Antarktisen sijaan Himalaja on saanut 1990-luvulta alkaen edustaa sankarien asuttamaa avaruutta. Machokiipeilijät haluavat osoittaa astronauttimaista urheutta, tehdä kuulennon kaltaisen suorituksen. 

Machokiipeilijöiden elämänvalheen massiivisuus on samaa luokkaa kuin uskonnoissa, joten kiipeilijöiden perässä ovat menneet kirjailijat, jotka haluavat kuvata jyrkänteiltä tipahtelevia ihmiskuoriaisia avaruusajan marttyyreinä. 

Ja kirjailijoiden perässä ovat menneet elokuvaajat.

Viimeisin yritys siirtää Himalajan metafysiikka valkokankaalle on Baltasar Kormákurin elokuva Everest (2015). Jos on nähnyt Kormákurin edellisen katastrofielokuvan, Syvyys (2012), voi kuvitella, että Kormákur jos kuka osaa keskittyä luonnondraaman vaikutuksiin ihmisessä. Mutta Everest on hämmästyttävän epäonnistunut elokuva, niin teknisesti kuin draamana.

Tositapahtumiin perustuva tarina vuoden 1996 kiipeilyonnettomuudesta Everest-vuoren rinteillä olisi periaatteessa  niin täydellistä katastrofielokuvan materiaalia, että siitä pitäisi saada kelvollinen kuvaus millä tahansa indie-filmin budjetilla. Kormákur ei kuitenkaan löydä tasapainoa sille, miten rytmittää kuolemantapausten ja ihmepelastumisten esittäminen suhteessa pitkään valmistelujaksoon, ja miten uskollinen olla tositapahtumien dramaattisuudelle.

Jäätikköoloja mallaavien studiokuvien ylikirkas valaistus ja tietokoneanimaationa toteutetut kamera-ajot vuorenhuippujen ylitse saavat kiipeilyurakan näyttämään yhtä eeppisen keinotekoiselta kuin Sormuksen Seurue kahlaisi kahdeksan pikselin kokoisina hahmoina lumiseljänteillä. Maisemien vuoksi tätä elokuvaa EI kannata mennä katsomaan. Ei kyllä myöskään näyttelijöiden. Hollywoodin huippunäyttelijöillä miehitetty porukka on kiinnostava vain niin kauan, kun he tekevät tuttavuutta toisiinsa.

Everest-elokuvan tyhjänpäiväisyys käy parhaiten selväksi katsomalla suht tuore dokufiktio "Summit" (2012), joka kuvaa paljon älykkäämmin ja analyyttisemmin VIELÄKIN erikoisempaa katastrofia naapurivuoren, K2:n rinteillä (vuonna 2008). Vuorten ja Himalajan kerrostunut symboliikka tulee hyvin esille siinä kaksoismerkityksessä, miten tietty huippukorkeus ("summit) kerää "huippukokoukseksi" ("summit") väistämättömän katastrofaalisen yhdistelmän kansoja ja luonteita.