Lapsen syysloma antoi meille tilaisuuden viettää edes kaksi yötä mökillä, katsella puiden punastumista ennen oikeaa ruskaa, tuntea metsien paljaus ennen oikeaa vuodenaikaista kuolemaa.
Tänä vuonna kaikki vuodenajat ovat olleet sijoiltaan, kun talvea ei oikein tullut maahan saakka, kevät vitkutteli kesään asti, eikä kesää koettu ennen elokuuta. Nyt sitten syksykin tuntuu olevan myöhässä: kesästä ei ole mitään jäljellä, mutta vesisateet ja kaamokselta maistuvan harmaus eivät ole vielä ennättäneet ajaa ihmisiä päänsä sisälle.
Mökillä oli yksi paksu kuusi katkennut kuin keppi, sähköjohtojen vierestä, mutta siististi sivuun. Järvi oli niin avoin ja aurinkoinen, että siihen olin miltei menemäisilläni saunasta, mutta nilkkoihin asti kahlattua vesi alkoi jäätää suorastaan tuskallisesti. Ei mahdu muistiin, miten joskus voinut harrastaa avantouintia.
Vesien avaaminen / sulkeminen on universaalein motiivi mitä maailmalla on proosalle tarjota, nyt ja ennen. Vuodenaikojen sekoittuminen taustanamme oli matkalukemisenani tietysti ilmastomuutosdekkari, Antti Tuomaisen Parantaja (2010). Kirja oli tarkoitus lukea jo ilmestymisen aikoihin, mutta jostain syystä se oli jäänyt, ja mielessä oli vain yksi varoittava arvostelu, ettei ilmastomuutos kirjassa lopultakaan TUNNU muutoin kuin jatkuvina VIITTAUKSINA sateeseen.
Totta niin. Kirja oli uskomattoman tavanomainen dekkariksi. Scifistiset viittaukset maailmanlopun otsikoihin, koko cli-fi -repertuaari keskitettynä Helsingin alueelle, oli kieltämättä vaikuttavaa, mutta ennemmin sanoisin Parantajan muistuttavan vanhempaa ja konservatiivisempaa trendiä, työpaikkadekkaria kuin ilmastomuutoksella pelaavaa katastrofiproosaa ja sen sensaatioestetiikkaa. Jos uutisotsikot napsisi pois minäkertojan vuodatuksesta, romaani näyttäisi karvalakkiversiolta jostain Larssonin dekkarista.
Tällaisia ei pitäisi tietenkään ääneen ajatella, jos on itse kirjoittamassa juuri sitä samaista cli-fi-proosaa dekkariksi, siis trendilajia jonka keskeneräisyydestä toista kirjaa ja kirjailijaa syyttää - etenkin kun Parantaja on reilusti poliittinen (= epäamerikkalainen) varoitustarinana. Mutta spekulaationa kirja jättää minut yhtä kylmäksi kuin henkilöhahmonsa. Parantajassa on otettu askel tulevaisuuteen sen kuvittelemiseksi mitä ihmiset tekisivät äärioloissa, muttei kahta ja kolmea askelta.
Vaikka Jerrman ja Halme katsoivat asiakseen valppaasti *ittuilla edellisen cli-fi-romaanini kepeydestä, niin väittäisin SIINÄKIN sentään otetun ne 2-3 askelta tulevaan, vaikka muita puutteita löytyisikin. Ja seuraavassa tarinassa yritän ottaa vielä yhden askeleen enemmän...
Ajattelen vaikka näin: jos vesien avautuminen / sulkeminen on universaalein motiivi, niin voisi sitä sentään käyttää usealla tapaa.
Kotiin palattua otan askeleen taaksepäin, saatan vaimon ja lapsen kohti lentokenttää. Avaan kirjekuoren ja tietokoneen: näen Kirjailijaliiton hyväksyneen minut nyt jäsenekseen. Nyt tulkoon talvi ja muiden jäät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti