Taivaanrannan taa (romaani

 

 

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Suom. Seppo Raudaskoski

554 s.

2022, Wsoy

 

 

Pitää olla hyvä tuuri tai hyvä kielipää, että edes kerran vuodessa osuu käsiin täydellinen lukuromaani. Anthony Doerrin Taivaanrannan taa ei ole järin omaperäinen spefi-aineksiltaan, mutta se on niitä romaaneja, joita voi suositella kelle tahansa, joka pitää historian ja tulevaisuuskuvitelman yhdistelystä tarkasti loksahtelevina tarinanpaloina.

Tosin Doerr tuskin suosituksia tarvitsee. Hänen edellinen, Pulitzer-palkittu romaaninsa Kaikki se valo jota emme näe nousi Suomessakin 2014 lukulistojen ykköseksi. Sen kirjoittamiseen Doerr on kertonut käyttäneensä kymmenen vuotta. Harkittu työstäminen tuntuu siinä, miten sujuvasti kuvaileva kieli vie kerrontaa eteenpäin.

Scifin lukijaa taas ei tarvitse sen kummemmin kehottaa kuin vihjaamalla, että kolmasosa tätä uutta romaania sijoittuu matalan teknologian keksinnöillä pelaavalle sukupolvialukselle. Miten se on mahdollista ja miksi – se tuo kirjaan aidosti kutkuttavan loppukäänteen, jonka voi miltei päätellä eikä kuitenkaan täysin.

Romaanissa on tulevaisuuskuvitelman lisäksi kaksi muuta aikatasoa, joita yhdistää antiikinaikainen fantasiakertomus Thulen takaiset ihmeet. Kyseisestä, oikeasti kirjallisuushistoriassa kummittelevasta kertomuksesta on säilynyt vain toisenkäden tietoa, joten Doerr on kirjailijan vapaudella kuvitellut sen sisällön filosofiseksi saduksi. Tätä fantasiakertomusta kukin kirjan päähenkilöistä käyttää apunaan selviytyäkseen mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa.

Romaanin nautittavin osuus on kuvaus 1400-luvun Konstantinopolista, missä rauniokirjaston aarteita tutkiva Anna ja muslimipiirittäjien mukana saapuva Omeir kohtaavat. Molemmat ovat lapsia, jotka joutuvat ottamaan aikuisen vastuun pitääkseen lähimmäisensä hengissä. Siinä missä heitä määräävät uskonnot lupaavat vain tuhoa ja tuomiota, löytyy kirjakääröistä lupaus ihmisen mittaisesta kertomuksesta "johon mahtuu koko maailma". Lukija huomaa pian, että sellainen kertomus hänellä on käsissään.

Romaanin toisella aikatasolla kerrotaan amerikkalaisen pikkukaupungin asukkaista, Zenosta ja Seymourista, joiden elämänpolut kohtaavat kirjastoon osuvassa terrori-iskussa. Kolmannen kertomuksen päähenkilö on vanhempiensa kanssa sukupolvialuksessa matkaava Konstance. Tämän kertomuksen historiallinen aika paljastetaan vasta romaanin lopulla. Romaanin varsinainen yllätys on tietenkin se, miten täysin erillisiltä vaikuttaneet aikatasot kytkeytyvät toisiinsa vuosisatojen ylitse.

Romaani tuskin olisi niin myötäkarvaan sukiva lukukokemus ellei se olisi laskelmoitu kuvaus kirjarakkaudesta. Kirjastoista, kirjakaupoista ja etenkin bibliofiileistä kertovat teokset viehättävät meitä 2000-luvun lukijaluonteita. Kirjojen kautta tunnemme kytkeytyvämme ihmiskunnan perintöön syvemmin kuin digikulttuurin parissa elämäänsä kuluttavat naapurit.

Laskelmoidun aiheenrajauksen ohella Doerr on myös ainutlaatuinen tarinaniskijä, joka käyttää historiaa fiktionsa materiaalina sujuvammin kuin monikaan muu.

Edes kirjahistorian kanssa Doerr ei sorru akateemiseen viisasteluun, vaan dramatisoi kirjastojen merkitystä eri aikojen lapsille hyvän tarinan ehdoilla. Kirjan alkuperäinen nimi Cloud Cuckoo Land viittaa paitsi edellä mainittuun antiikintekstiin myös siihen, miten ihmisiä ohjaa tarve yhteiseen fabulointiin.

Ainoa ärsyttävä pala romaania on sen historialliseen keskiöön sijoitettu, luku luvulta hitaammin etenevä terrori-isku. Se on amerikkalaistyyppisesti sentimentaalinen kohtalokkaiden väärinkäsitysten ja murheellisten sankaritekojen näyttämö, jossa kirjan sanoma menettää universaaliutensa. Voi hyvin olettaa, että terrori-iskun psykologisella taustoituksella Doerr varmistaa romaaninsa Hollywood-option.

Onneksi kirjassa riittää sivuja myös oikeasti kriittiseen yhteiskuntakuvaukseen. Eikä se olisi mahdollista ilman scifin kliseillä leikittelevää tähtimatkan kuvitelmaa.

Ehkä näin on ollut läpi kirjallisuushistorian, että eettisimmät tarinat kurottavat "taivaanrannan taa"? Loppusanoissa Doerr toteaa, että jo Thulen takaisiin ihmeisiin lienee sisältynyt maailmankirjallisuuden ensimmäinen avaruusmatkan kuvaus.

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2022.

 

Demariini ja Sannamariini (politiikka)

 

Jokin olennainen kysymys politiikan arkipäivästä tuntuu puuttuvan. Miksi Sanna Marinin kriitikot tyytyvät pääministerin huumetestaukseen, kun tuo arvoituksellinen pää kerran näyttäisi tarvitsevan ihan muunlaista testausta? Kyllähän presidentinkin terveydentilasta julkaistaan säännöllinen ulkopuolinen lausunto, niin miksei pää perseessä törmäilevästä pääministeristä?

Ja jos Ilkka Kanervan kaltaisen ylettömyyksiin ja asiattomuuksiin taipuvan poliitikon kohdalla tällaista toistuvaa skandaaleihin sortumista pidettiin johdonmukaisena, niin miksei Sanna Marinin tapauksessa? Onhan enemmän kuin todennäköistä, että suhteellisuudentajunsa menettänyt hallitsija jatkaa käytöstä lähimmän viiteryhmänsä perusteella. Kaikki Marinista välittyvä tieto todistaa, ettei hän kertakaikkiaan hallitse lähipiirinsä toimintaa eikä siten omaa asemaansa siinä. Seuraavat skandaalikuvat ovat sikäli vain ajan kysymys.

Ilmeisesti ainoa syy, miksi poliitikko Marinia ei käsitellä yhtä liukkaana ilmiönä kuin Kanervaa on #metoo-aikamme korrektius. Jos Marinin kaltaista poliitikkoa kritisoitaisiin suhteellisuudentajunsa menettäneenä, syytöstä pidettäisiin hänen sukupuoleensa perustuvana. Mitä hyperkorrektimpi hän on perinteisen median edessä, sitä korrektimpaa käsittelyä hän voi edellyttää median edustajilta. Marinin kaksoisstandardi (kuin kuka tahansa ja siksi kaiken yläpuolella) on treenattu perinteisen median ja sosiaalisen median välissä sukkuloidessa, joten Marin on alkanut pitää niitä puolueen toisistaan eristäminä maailmoina. Kun ministeri itkee Lahden torilla kohtuuttomina pitämiensä mediasyytösten vuoksi, kyyneleet eivät johdu häpeästä, vaan pettymyksestä siihen mediapuolueeseen, jonka huipputuotteeksi hän on itsensä ajatellut: kansaa populismilta suojaavaksi Sannamariiniksi.

Seuraavan sukupolven markojunkkarit epäilemättä löytävät tästä mariiniryvetyksestä pitkän demari-inflaation merkit. Muutosta voi pyrkiä hahmottamaan jo nyt keskellä tuon puolueista rasvaisimman Demariini/Sannamariini-kriisiä. 

Vuosisadan ajan Demariini oli Suomessa suosittua siksi, että puolueohjelman kuvaukset ohutlevitteisestä kansanvallasta kuulostivat tutuilta ja käytännöllisiltä. 2000-luvun Sannamariini on SDP:n levitteenä ihan toista. Tätä Sannamariinia ei ole suositeltu terveellisenä levitteenä tyydyttämättömän työkansan kärsimyksiin, vaan itsetyydyttyneenä pinnoitteena työkansan ja poliittisen median väliin. Pinnoitesuojan huikea kansanmenestys voi osoittautua tuhoisaksi puolueelle, jos pinnoite on kansalle tärkeämpi kuin puolue.

Tallinnassa 19.-21.8.

Meillä on taloudessamme sopimus, että jos lapsiperhe tulee kylään niin saan poistua maasta. Tästä saisi erittäin tasoittavan pykälän kaikkiin avio- ja avoliittoihin, vaikka harva sitä tajuaa, että tällainen (binäärisesti ikävä, toki) sopimus edustaa spefimäisen uneksinnan lisäystä arkimaailmaan.  Poistuisin Maasta jos se olisi mahdollista. Poistuisin ihan minne vaan missä ei ole suomalaisia eikä siis varsinkaan lapsisuomalaisia, sehän siinä on ideana. Olisin voinut mennä viikonlopuksi vaikka Siuroon, jos siellä olisi majataloja, ja palvella heidän ensimmäistä kirjallisuusfestariaan 24h siitä hyvästä.

Sen sijaan tulin Tallinnan kauniiseen Vanhaan Kaupunkiin, jossa minua palvelee viereisessä talossa suomalainen Prisma 24h. Kun eilen hain sen valtavalta viinaosastolta kylmää olutta (ulkona oli 30c) niin ainoan kassan jono juuttui suomalaisiin jotka halusivat ostaa laatikollisen lonkeroa eikä kassapoika löytänyt sille koodia. Pitkään asiasta riideltyään (kukaan ei tiennyt miten toimia) kassapoika ja toinen myyjä päättivät pingata koodin yksittäisestä tölkistä ja kertoa sen 24llä. Tämä vei enemmän aikaa kuin Tallinnan Hansa-historian kertominen veisi. 

Mutta kaikki jonossa seisovat turistit näytivät suorastaan hillityiltä aatelisilta verrattuna kotimaamme perseetolalla-pääministeriin. Niin suhteellista on 2000-luvun suomalaisuus, tämä identiteettipeli, jossa leikitään, että julkkiksilla olisi yksityisyyttä ja meillä taviksilla julkisuutta.

Mitään enempää en minäkään odota Tallinnasta saavani kuin Liudentuvan Erilaisuuden kokemuksen. Huomasin kyllä, että Virossa ilmestyy nykyään jopa englanninkielinen uutislehti Estonian News, mutta se on sisällöltään mitätön b2b-julkaisu. Mikä tahansa kassajono kertoo Virosta enemmän.

Hotellini (Brunn) on sekin vintageturismin ja instant-turismin eli Vanhan Kaupungin ja hypermodernin kauppa-alueen alati liudentuvalla rajalla. Rakennus on siisti ja moderni, kohtuuhintainen, mutta ensimmäinen hotelli jossa olen nähnyt korvatulpat osana huoneen varustelua. Syy on läheisyydessä sijaitseva yökerho, jonka diskobiitti kaikaa läpi hotellinkin alkaen kello 22 ja jatkuen jonnekin aamuyölle. 

Tällaiset huijaukselta tuntuvat hotellit ärsyttäisivät helvetillisesti, mutta on tässä huoneessa ylellisyys joka pelastaa kaiken: ilmastointi jolla saa jäähdytettyä huoneen vaikka 20 asteeseen. Voin luoda ilmastokuplan jossa ei ole mitään arkielämäni sidoksia. Luen vanhaa scifi-pulppia ja Bill Brysonin muistelmia keskilännen osavaltioista. Nyt huomaan, että vuoden 2016 Viro-kierroksella ensi kertaa löysin Brysonin lahjat.

Tänään tapasin onnekseni Jaakon myötä kaupunkiin pistäytyviä suomalaisia. Hetkessä tunsin olevani ENEMMÄN ei-turisti, koska olin sentään ollut jo vuorokauden maassa. Tämä riittää siihen ihmiselämän tärkeimpään tarpeeseen olla edes kerran vuodessa poissakaikestatutusta. Kyse on tosiaankin viime kädessä määrällisistä eroavuuksista. Näin helpon irtioton voisi kuka tahansa toteuttaa paljon helpommin (ja ekologisemmin) kuin täydellisen erottautumisen illuusion tarjoavilla etelänmatkoilla, missä ilmastollinen eroavuus on fyysinen takuu semiosfäärin laadullisesta erosta. Tätä tällaista sietäisi suomalaisillekin opettaa. Pelasta-planeetta-uhkauksella jos ei muuten.

Semiosfääri. Miten täsmällisen kaunis sanana ja ideana. Eikä tarvinnut tulla Tallinnaa kauemmaksi sitä arvostaakseen. Haen kohta lisää kylmää olutta naapurin Prismasta ja kuvittelen tapaavani Ville Hytösen SEN paikan kassajonossa eikä suinkaan Kalamajan indiebaarissa, jossa olisin niin outo että tuntisin itseni VÄHEMMÄN yhtäänmiksikään. 

Tämä vintage-alueen raja-arvo riittää: että on päässyt sen pienimmän ja kliseisimmän turistitietoisuuden ylitse, ja lisää siihen tarinoissaan itseään nuoremmille että hei, kyllähän 'tämä kaikki' nähtiin jo vuonna 1989 vanhan vallan aikana. Maailma on kääntynyt ympyrän hei! Että eilen laivalla oli korviinpistävän paljon venäläisiä, koska tästä lauantaista 20.8. alkaen ne eivät pääse enää Viroon turistiviisumilla. Millaista päättäväistä rohkeutta se edustaakaan Virolta verrattuna Suomeen! 

Siihen(kin) voi peilata ja korostaa omaa vierauttaan nössömaan toistuvana nössöturistina, joka näkee paljon vaikkei osaa riittävästi koskaan tulkita näkemäänsä.

Solidaarisuutta aina? Virossa näkyvämmin kuin Suomessa!

Raevaara: Sielujen syöveri (trillerihkö)

 

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

296 s.

2022, Like

 

 

Sielujen syöveri on kolmas romaani Tiina Raevaaran scifi-aineksilla ryyditetyssä trillerisarjassa. Sarjan ensimmäisessä osassa, Kaksoiskierteessä päähenkilö Eerika tuli avustaneeksi ihmisen ja eläimen genomit yhdistävässä laittomassa tutkimusprojektissa. Kiinnostavan hahmon Eerikasta tekee se, että hän elää itsekin tieteen hämärällä laidalla, koska on valmistanut tyttärensä salaa kahden geeniperimän kimeeriksi.

Sarjan seuraavassa osassa, Polaaripyörteessä Eerika sekaantui Huippuvuorilla sekä vaarallisten loisten että syväjäädytyksen tutkimiseen. Teknotrillerinä kirja oli sekava keitos salaliittoja ja eristetyn tiedeyhteisön ahdistavuutta.

Nyt kolmannessa romaanissa, Sielujen syöverissä, Eerika on taas takaisin Suomessa – ja jälleen hän avustaa sinisilmäisesti hullua tiedehenkilöä. Sivuhahmojen kommenteissa Eerikaa kommentoidaan huippuälykkääksi, mutta miten älykäs onkaan sitten lukija, joka päättelee jo satoja sivuja edeltä miten tässä tulee taas käymään?

Tällä kertaa romaanin tiedemysteerinä on se, kuinka pitkälle ihmisten luonnetta voidaan manipuloida lääketieteen ja psykologian avulla. Mysteeri kytketään yllättäen Eerikan lapsuuteen: vanhempien kuolemalle löytyy uusi selitys, johon ei ole aiemmissa kirjoissa edes vihjattu.

Tarinan pahiksena on psykologista taiteilijaksi ryhtynyt vanhus, Eerikan vanhempien ystävä Harriet, jonka avustajaksi Eerika lupautuu hyvää hyvyyttään. Harrietin läheisyydessä tapahtuvat omituiset murhat lisäävät painetta sekä henkilökohtaisen että psykologian historian tutkimiseen. Avuksi Eerikalle tulee edellisessä romaanissa tavattu turvallisen toiminnallinen isähahmo Pasi.

Raevaara osaa laatia kyllä erittäin selkeitä ja toistolla muistettavuutta tukevia lukuja, mutta lukujen keskinäinen järjestys pysyy kasassa sen varassa, että jokainen luku muodostaa päiväkirjapäivän nopeasti avatun ja nopeasti suljetun kokonaisuuden. Ja kuten oppilaille aina sanon, päiväkirjarakenne on laiskan kirjoittajan universaalein ominaisuus...

Sarjan edellisten romaanien tavoin tarina on jälleen peräpainotteinen eli kaikki toiminta sijoittuu sivuille 248–295. Siihen saakka kerronta on keskittynyt henkilöhahmojen keskusteluihin, joissa vähitellen avataan Harrietin taustaa aivopesun ammattilaisena. Juoni pysyy paljon paremmin kasassa kuin edellisissä kirjoissa, mutta dialogi ja kuvailu ovat kuin kotimaisesta poliisiromaanista, vailla mysteerin viehätystä.

Ärsyttävintä on se, ettei ideaa zombiksi muuttavasta aivopesusta käytetä kauhukohtausten vähittäiseen rakentamiseen. Poissa on se goottiseen tunnelmaan pyrkivä eläytyvä kuvailu, jota Raevaara käytti varsinaisissa kauhuromaaneissaan (2015–2017). Edes nerokkuudessaan hullun Harrietin pyörittämää kulttia ei ole ajateltu ideaa pidemmälle. Ilmeisesti Raevaara pelkkä menettävänsä kauhuun tottumattomat valtavirtalukijat?

Jostain syystä olin kuvitellut, että nämä "kierre"-romaanit muodostaisivat trilogian, mutta uusinkin romaani loppuu toimintajakson jälkeen kuin seinään jättäen odottamaan millaisiin X-files -tyyppisiin mysteereihin päähenkilö Eerika törmää seuraavalla kerralla.

Trillerisarjan romaaneja mainostetaan itsenäisiksi tarinoiksi, mutta tosiasiassa kolmanteen kirjaan olisi erittäin vaikea päästä mukaan, jollei ole lukenut edellisiä. Kakkoskirjan tapahtumat on tiivistetty kolmanteen neljällä rivillä, jotka kirjaa lukemattomalle jäävät aivan käsittämättömiksi. Omanlaistaan eli tahatonta huumoria sekin tuottaa.

Näin vahva sarjamaisuus syö yksittäisten tarinoiden jännityksen jo edeltä käsin, mutta ilmeisesti tällaisia kepeähköjä genrekirjoja ei kulutetakaan romaaneina vaan tv-sarjamaisena viihteenä.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämän arvion lyhennetty versio ilmestyy kritiikkinä Portti-lehden numerossa 2/2022. 

 

Sandman (tv-sarja)

Suoratoiston kotiikkaa... ja sarjakuvan gotiikkaa

Enää ei kuluteta tarinoita, nyt kulutetaan maailmoja. 

Ensin näillä maailmoilla täytyy tietysti olla vankka fanipohja, kuten aikansa supersankareista kirjoittaneilla Jane Austenilla tai Neil Gaimanilla. Sitten maailman ip ostetaan, varastetaan tai väsytetään (kuten Gaimanin tapauksessa), jotta sen osaset voidaan indeksoida yksityiskohtia myöten ja muokata samannäköiseksi tv-sarjamakkaraksi kuin muutkin suoratoistoteurastamojen pötkötuotteet.

Kuten siis tämä Sandman, jossa eivät mitenkään näy siihen käytetyt miljoonat. Sarjan visuaalinen ulkoasu on kierrätettyä cgi-tapettia, jopa niissä osuuksissa kun cgi-velhot voisivat todella osoittaa LUOVAT taitonsa eli helvetin maisemien kuvittelussa.

Minkäänlaista luovaa sovittamista ei havaitse käsikirjoituksessakaan. Vuosikymmeniä arvokkainta keksintöään vartioituaan Neil Gaiman on ilmeisesti kyllästynyt odottamaan ja vähät välittänyt että tv-sarjana Sandman näyttää halpisosaston harrypotterilta. Sandmanin halpaan kaavamaisuuteen verrattuna jopa Gaimanin romaanista sovitettu American Gods (2017-21) alkaa näyttää adaptaation lainalaisuudet selättäneeltä taideteokselta. Tosin ei sekään jättänyt mitään tarvetta nähdä enempää kuin ykköskausi. 

Jos taas Sandmania vertaa toiseen tuoreehkoon Gaimanin (puoli-) luomuksesta tehtyyn sarjaan Hyviä enteitä (2019), niin Sandmanin puutteet voi hyvin tiivistää kahteen asiaan: sen hahmoista puuttuu maanläheinen brittiläinen ironia ja sen kuvastosta kaikenlainen terve itseironia. Ja niiden myötä ymmärrys gotiikasta - joka lienee Sandmanissa suht olennainen osa, eh?

Miten maailman kuuluisimman goottisen sarjakuvan kuvittelee kukaan toteuttavansa ilmaan minkäänlaista ironiankarheaa sensitiivisyyttä goottisen kuvaston kestämiseksi tv-kuvassa - se on käsittämätöntä, etenkin jos pitää paikkansa että mr. Gaiman on valvonut Sandmanin tv-toteutusta edes jollain tasolla. Mutta Amerikkaan muuttonsa myötä Gaiman ilmeisesti muuttui niin isoksi kevytgotiikan rokkitähdeksi, että hänen on pakko hyväksyä rutiinimaisin fantisoiva kuvasto säilyttääkseen asemansa miljoonien eikä tuhansien vastaanottajien starana. Sandman on hänen stadionkiertueensa.

Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin se latistavin osa sarjaa. Dr Whon muovittaneen Jenna Colemanin jähmeä näytteleminen ja posliinimaiset mallinkasvot eivät muuksi muutu vaikka hän kiroilisi cross-gender-hahmon uskottavuutta lisätäkseen. Pääosan Sturridge on hänetkin valittu pelkällä pärstäkertoimella ja adlibattu sitten tomhardymäinen ääni hänen lapsenkasvoilleen. Lopputulos on niin typerryttävä, ettei sitä usko ellei näe. Helvetti jos mikä!

Nyt lähden polkemaan Sääksjärven kirjastolle, koska siellä näkyy olevan yksi kappale Mirrormask-elokuvaa. On syytä muistella, mitä Gaimanin tarinoista on ylipäänsä saatu siirretyksi mediasta toiseen ja kuinka.