Suomessa runous tarkoittaa jotain mitä
presidentin vaimo käyttää yövoiteena.
Muilla taiteilla tilanne on vielä huonompi.
Edes talkkarin muija ei huolisi niitä
liukkariksi.
Miten tähän on päädytty? Syy on
apurahaverkoston. Se toimii samalla periaatteella kuin uimahalliverkosto.
Vaikka maassa on talvi yhdeksän kuukautta vuodessa, sen kansalaiset on saatu
uskomaan itsensä uimataitoisiksi. Mitä useampi uskoo kylpyläoloissa saamaansa
kelluntakykyyn, sitä useampi uppoaa kun vene kaatuu alta jäätävällä
järvenselällä.
Vastaavalla tavalla me, jotka kasvamme
apurahoja uskottelevassa ilmastossa, luulemme liikoja mahdollisuuksistamme. Että olisi
luonnonlaki, missä motivaationi syrjäyttämä viihdepaskan määrä takaa vastaavan
suuruisen medianosteen. Että tämä puolestaan takaisi pinnalla pysymisen. Jopa
henkiin jäämisen. Tässä maassa missä Spede merkitsee renessanssineroa.
Vastuuta uppoavien avuttomuudesta eivät
apurahoja jakavat säätiöt ja järjestöt tunnusta.
Sen enempää kuin avouimaloissa
kätensä pesevät poliitikot.
Hylsy hylsyn perään nämä kulttuuritehtävänsä kutistamat
säätiöt ja järjestöt uskottelevat etteivät ole vastuussa mitätöimistään
ihmisistä. Hylsy hylsyn perään ne vaikenevat toiminnastaan verkostona.
Runouden pursi, valmistettu säätiörahalla 2017. |
Lautakunnat säätiöiden ja järjestöjen ytimessä
ymmärtävät tehtävänsä palkitsijoiksi, ei toimeentulon takaajiksi. Ne näkevät
vain niitä keitä ovat pitäneet kellumassa. Jakamillaan miljoonilla ne ostavat koskemattomuuden
itselleen.
Näiden naama-arvoa numeroivien lautakuntien
ulkopuolella vesi on matalaa. Mutta ei se olekaan syvyys joka tappaa vaan väärä usko. Yksi kerrallaan mutta tuhat tapausta kerralla nämä säätiöihmiset
upottavat nollalinjallaan: Mikään mitä olet tehnyt ei ole mitään; mikään mitä
aiot ei ole mitään; mikään mitä itsestäsi sanot ei ole mitään. Ja tervetuloa ensi vuonna uudelleen.
Lehdestä saa sitten lukea, miten
"rohkeita avauksia" tukeva säätiö on antanut kymmeniä tonneja projektille,
jossa katsoja kuljetetaan yksi kerrallaan Jäämeren rannalle. Lehden suljettuaan
saa miettiä, miten monta kymmentä taiteilijaa tällainen projekti olisi
elättänyt. Silmät suljettuaan miettiä, mitä ymmärrys taiteesta on tällaisissa
säätiöissä.
Tällaisten säätiöiden lähettämänä hylsyt ovat
hylkyjä, turhiksi tehtyjen ihmisten turhia jäänteitä.
Tätä sietää syventää. Vuoden aikana olen
hakenut rahaa tutkijana, kaunokirjailijana, kriitikkona, tietokirjailijana. Ei
merkitse mitään, että julkaisin viime vuonna kaksi tietokirjaa ja voin helposti
tehdä uuden ensi kevääksi, kirjoittaa romaanin siinä välissä ja hoitaa vielä lisäksi velvollisuuteni
opettajana ja päiväkriitikkona. Mutta tämä ei merkitse mitään. "Ei mitään", on vastaus kaikkialta.
Niin kuin nollaa neliöisi. Tämän apurahaverkoston
ylin auktoriteetti, valtiollinen "edistämiskeskus" TAIKE, ajoitti
viime vastauksensa juhannukseksi, jotta se saattoi potkia meitä nollahakijoita
naamaan vastauksellaan: et OLE mitään, et PYSTY mihinkään, et VOI meille
mitään. Ja hyvää kesää sinnekin.
Koska syksyllä seuraava kierros tätä ristinolla-upotuspeliä
alkaa jälleen.
Minä lähetän enää yhden hakemuksen. Haen sata
tonnia sellaisen apurahan jakamiseen, joka levitetään kympin raaputusarpoina
kansalaisopiston aulassa.
Rohkea ruumiinavaus, vastaa säätiö.
Taiteilijan omakuva. Kahden veden välissä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti