Tämän apurahan haluaisin lukea

Suomessa runous tarkoittaa jotain mitä presidentin vaimo käyttää yövoiteena.

Muilla taiteilla tilanne on vielä huonompi.

Edes talkkarin muija ei huolisi niitä liukkariksi.

Miten tähän on päädytty? Syy on apurahaverkoston. Se toimii samalla periaatteella kuin uimahalliverkosto. Vaikka maassa on talvi yhdeksän kuukautta vuodessa, sen kansalaiset on saatu uskomaan itsensä uimataitoisiksi. Mitä useampi uskoo kylpyläoloissa saamaansa kelluntakykyyn, sitä useampi uppoaa kun vene kaatuu alta jäätävällä järvenselällä.

Vastaavalla tavalla me, jotka kasvamme apurahoja uskottelevassa ilmastossa, luulemme liikoja mahdollisuuksistamme. Että olisi luonnonlaki, missä motivaationi syrjäyttämä viihdepaskan määrä takaa vastaavan suuruisen medianosteen. Että tämä puolestaan takaisi pinnalla pysymisen. Jopa henkiin jäämisen. Tässä maassa missä Spede merkitsee renessanssineroa.

Vastuuta uppoavien avuttomuudesta eivät apurahoja jakavat säätiöt ja järjestöt tunnusta. 

Sen enempää kuin avouimaloissa kätensä pesevät poliitikot.

Hylsy hylsyn perään nämä kulttuuritehtävänsä kutistamat säätiöt ja järjestöt uskottelevat etteivät ole vastuussa mitätöimistään ihmisistä. Hylsy hylsyn perään ne vaikenevat toiminnastaan verkostona.

Runouden pursi, valmistettu säätiörahalla 2017.

 Lautakunnat säätiöiden ja järjestöjen ytimessä ymmärtävät tehtävänsä palkitsijoiksi, ei toimeentulon takaajiksi. Ne näkevät vain niitä keitä ovat pitäneet kellumassa. Jakamillaan miljoonilla ne ostavat koskemattomuuden itselleen.

Näiden naama-arvoa numeroivien lautakuntien ulkopuolella vesi on matalaa. Mutta ei se olekaan syvyys joka tappaa vaan väärä usko. Yksi kerrallaan mutta tuhat tapausta kerralla nämä säätiöihmiset upottavat nollalinjallaan: Mikään mitä olet tehnyt ei ole mitään; mikään mitä aiot ei ole mitään; mikään mitä itsestäsi sanot ei ole mitään. Ja tervetuloa ensi vuonna uudelleen.

Lehdestä saa sitten lukea, miten "rohkeita avauksia" tukeva säätiö on antanut kymmeniä tonneja projektille, jossa katsoja kuljetetaan yksi kerrallaan Jäämeren rannalle. Lehden suljettuaan saa miettiä, miten monta kymmentä taiteilijaa tällainen projekti olisi elättänyt. Silmät suljettuaan miettiä, mitä ymmärrys taiteesta on tällaisissa säätiöissä.

Tällaisten säätiöiden lähettämänä hylsyt ovat hylkyjä, turhiksi tehtyjen ihmisten turhia jäänteitä.

Tätä sietää syventää. Vuoden aikana olen hakenut rahaa tutkijana, kaunokirjailijana, kriitikkona, tietokirjailijana. Ei merkitse mitään, että julkaisin viime vuonna kaksi tietokirjaa ja voin helposti tehdä uuden ensi kevääksi, kirjoittaa romaanin siinä välissä ja hoitaa vielä lisäksi velvollisuuteni opettajana ja päiväkriitikkona. Mutta tämä ei merkitse mitään. "Ei mitään", on vastaus kaikkialta.

Niin kuin nollaa neliöisi. Tämän apurahaverkoston ylin auktoriteetti, valtiollinen "edistämiskeskus" TAIKE, ajoitti viime vastauksensa juhannukseksi, jotta se saattoi potkia meitä nollahakijoita naamaan vastauksellaan: et OLE mitään, et PYSTY mihinkään, et VOI meille mitään.  Ja hyvää kesää sinnekin.

Koska syksyllä seuraava kierros tätä ristinolla-upotuspeliä alkaa jälleen.

Minä lähetän enää yhden hakemuksen. Haen sata tonnia sellaisen apurahan jakamiseen, joka levitetään kympin raaputusarpoina kansalaisopiston aulassa. 

Rohkea ruumiinavaus, vastaa säätiö.

Taiteilijan omakuva. Kahden veden välissä.