Lament for the Fallen (romaani)

3D-tulostimesta on tullut 2000-luvun scifissä metaidea, jolla voi korvata teknologian kuvailun miltä alalta tahansa, vaatteista valomiekkaan.

3D-tulostin on nykypäivän scifissä juuri se kauan sitten ennustettu ja pelätty, genren sisältä päin tuhoava supernovum, "nanoassembleri", laite joka voi muuttaa mitä tahansa miksi tahansa. Sen jälkeen mikä vaan voi olla mitä vaan, ja scifille keskeinen materiaetnografia samoin kuin kyberpunkin lanseeraama "materiaalien kreolisaatio" menettävät merkityksensä.

Voi huoletta sanoa, että 3D-tulostin on se idea, jonka huoleton käyttö erottaa turhamaisen ja laiskan scifi-kirjoittajan viitseliäästä. Tämä kriteeri pätee valitettavan hyvin Gavin Chaitin esikoisromaaniin Lament for the Fallen (2017), joka monella muulla tapaa on poikkeuksellisen onnistunut erityisen scifistisen tulevaisuuden kuvittelussa. Tarina sijoittuu Nigeriaan syrjäiseen viidakkokylään, josta käsin sitten avataan näkymät koko ihmiskunnan ja planeetan mullistaneisiin muutoksiin. Myös lähtökohta on näppärä yhdistelmä maanläheistä legendaa ja scifististä supersankaritarinaa: eräänä päivänä syrjäisyyttään puolustavaan kylään putoaa taivaalta supersankarin kaltainen olento, perimältään ihminen, mutta jalostettuna supersotilaaksi. 

Lament for the Fallen -romaanista näkyy, että sitä on kehitelty kolmekymmentä vuotta, siis koko (eteläafrikkalaisen) kirjoittajansa nuoruus ja aikuinen ikä. Maailma on ajateltu ja suunniteltu perusteellisen erilaiseksi juuri Afrikan ja Nigerian näkökulmasta, samalla kuitenkin noudattaen scifin genreslangia. Magian kaltainen superihmisten teknologia kuvaillaan uudissanoilla kuten "battleskin", kun taas maanpäällisen tasku-utopian teknologia muistuttaa uskottavasti omaamme.

Ongelmallista on se kaikki, mikä jää näiden kahden ääripään, maallisen tasku-utopian ja kiertoradalle rakennettujen teknoversumien väliin. Planeetalla sotateknologia on täysin samanlaista kuin nykypäivänä ja kiertoradalle sijoitettu amerikkalainen vankilasatelliitti vaikuttaa miltä tahansa tv-sarjan 'ryömitään tuuletusputkissa'-viritelmältä. Tyylillisesti rasittavinta on pelkistetty vastakkainasetelma hyvisten uutta luoviin 3D-printtereihin ja pahisten (nigerialaiset militiat ja amerikkalaiset poliitikot) konventionaaliseen hävitystekniikkaan. Tämän lisäksi hyvikset ovat ihan tavattoman kilttejä ja perhekeskeisiä, ja ansaitsevat sen kaiken pelastuksen mitä pahisten jahtaama supersankari tuo mukanaan. Jos Orson Scott Cardin kerrontatyyli tuntuu paikoin namusetämäiseltä, niin tämän romaanin kertojaääni on vielä pari kerrointa hymistelevämpi: uskonnollinen paatos ilman uskontokohtaista sanomaa.

Ilmeisesti "kylä" on yhtä väistämättömän helppo ratkaisu scifistisen tulevaisuuden tasapainottamisessa kuin runsaudensarvena toimivat 3D-tulostimet. Teknologian myyttinen soveltaminen vastaa myyttejä sukupuolten työnjaosta: nigerialaisessa (/ miehisessä) utopiassa naiset keksivät uusia malleja DNA-printtereihin (ihan ilman tieteellistä tutkimusta) ja miehet huolehtivat päätöksenteosta.

Maagisen ajattelutavan ja kehittyneen teknotieteen samankaltaisuus on toki pyritty perustelemaan sillä, että perinteitä kunnioittavissa yhteisöissä kertomisen arvoiset tarinat ovat aina legendoja, eikä legendoissa ole ihmeellistä yksilöllinen keksintö (kuten länsimaisissa kehitystarinoissa) vaan se miten ryhmä valmistelee tietyn yksilön välineeksi tavoitteilleen (kuten nigerialaisissa kansantarinoissa). 

Niinpä romaania rytmittävät lyhyet sisäiskertomukset, legendat, joita henkilöt kertovat toisilleen. Ne EIVÄT kuitenkaan toimi temaattisesti osana romaania. Legendat tuntuvat pelkältä täytemateriaalilta, jonka on tarkoitus peittää romaanirakenteen poikkeuksellinen hajanaisuus. Etenkin kirjan viimeiset sata sivua hyppelehtivät aivan miten sattuu, aivan kuin ne olisivat ihan jonkun muun kirjoittamia lisäyksiä. Imellysaste kliimaksissa on myös sietämättömän sakkariininen...

Kellekään en tätä kirjaa siis suosittele. Vain julkaisutapauksena se on huomionarvoinen esimerkki siitä, miten scifi-genre tarjoaa välineitä metatekstinsä uudelleenkeksimiseen ja balkanisoituneen maailmanhistorian uudelleenkirjoittamiseen. Globalisoitunen paikallis-scifin nousu on edelleen tapahtumaisillaan, mistä singulariteettimaisena ilmestyksenä lähestyvä Pasilan Worldcon lienee se säihkyvin todiste.