Genre-elokuva ei ole aivan synonyymi kesäelokuvalle, mutta tekosyy sentään: katsoja ei voi odottaa elokuvalta enempää kuin genrekliseiden summaa. Kyse on samanlaisesta sopupelijärjestelystä kuin urheiluviihteessä: jännitys on mitoitettu pienimmän muutoksen mukaan ja lopputulos aina harmiton nolla-nolla tai yksi-yksi.
Kaikki kesäelokuvaan menijät toki tietävät, millaista sopupeliä on luvassa. Siksi kesäelokuvia otsikoidaan "sodaksi" ja "apokalypsiksi", jotta kuulostaisi siltä kuin juuri tällä kertaa olisi luvassa jonkinlainen aidon konfliktin kuvaus. Ja koska kesä on vain kerran vuodessa, tämä kusetus toimii aina uudelleen.
Sota apinoiden planeetasta (2017) lupaa sotakonfliktin lisäksi olevansa "päätös" vuonna 2011 aloitetulle trilogialle. Mutta niin kuin tästä aikajänteestä voi päätellä, tekijätkin ovat jo kyllästyneet tuotteistamaansa ekologiseen ja etniseen konfliktitarinaan. Digianimoidut apinat tuodaan kolmen vuoden välein näytteille, valkokankaalle, kuin sirkuksessa ikään. Tarina on muodollisuus, lainakamaa 1960-luvun rotutaistelut ja atomipelot yhdistäneestä kulttifilmistä (1968).
Vertauskuvat "valkoisen" enemmistön ja "mustan" kansanryhmän konfliktista olivat keskeisiä alkuperäisessä Apinoiden planeetta -elokuvassa. Niinpä uudet tulkinnat tuovat mukanaan samat poliittiset alatekstit. Siksi nämä uudet apinafilmit voivat olla Yhdysvalloissa ydinpommin kaltaista symbolimateriaalia. Sen vuoksi tällaisen vertauskuvaston ideat täytyneekin typistää pieneksi ja pöljäksi konfliktitarinaksi? Ehkä se "valkoisen" enemmistön rakentama naurettava muuri, jota tässä elokuvassa pakotetaan apinat tekemään, on se tarkin vertauskuva Donald Trumpin nykyisestä Amerikasta?
Ohjaaja Matt Reeves on yllätys tämän elokuvan vastuunimeksi, koska häneltä löytyy ihan oikeastikin ajatuksella tehtyä genrefilmiä, hirviöscifin alagenren uudistanut "Cloverfield" (2008). Tämän sotatarinan hän kuitenkin kuittaa vasemmalla kädellä. Tai jalalla. Apinatovereidemme tarinan tarjoamia mahdollisuuksia hän ei ainakaan arvosta. Tai ei ole saanut lupaa eli rahaa kehitellä edes käsikirjoituksessaan.
Sentään filmissä nähdään omituinen merenrantajakso 15-30 minuutin välillä. Tässä jaksossa kuvat on häikäisevän kauniita juuri spefimäisellä tavalla: "strangers in a strange land"-visioita apinoista uuden maailman äärellä. Talveen sijoitetut metsäkuvat ratsastavista apinoista ovat niin ikään genrekohtaisina visioina komeita. Sääli ettei Reeves usko niihin riittävästi.
Sillä pienen fiilistelyn jälkeen elokuvassa hypätäänkin takaisin sota- ja kostojuoneen. Tätä edetään puolitoista tuntia kliseestä toiseen. Sitten lopetellaan elokuva pyyhkäisemällä näyttämö pari kertaa tyhjäksi "Resident Evil" -filmien tapaan. Nollanolla totisesti.
Neljättäkin Apinoiden planeetta -elokuvaa on kuulemma lupailtu. Ehkä se tulee sitten vuonna 2020 suoraan virtuaalipuihin, kuolleen kesäohjelmiston sijaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti