Frantz (elokuva)

Draamallinen ironia sopii rakkausdraamaan, kenties jopa paremmin kuin mihinkään oidipaaliseen kosto- tai kehitystarinaan. Rakastuminen johtaa välttämättömiin valheisiin, hyveellisiin yrityksiin peitellä tunteita tai intohimon pakottamaa petosta tylsältä aviopuolisolta. Mitä erikoisempia rakastavaiset ovat luonteeltaan tai mitä etäisempään aikakauteen romanssi sijoittuu, sitä vahvemmin elokuvallinen kerronta haastaa kykymme tunnistaa milloin ihminen valehtelee tunteistaan tai miltä rakastunut henkilö ”todella” näyttää ja kuulostaa.

François Ozonin ohjaama sodasta paluu -tarina, Frantz (2016) on viime vuosien älykkäimpiä romansseja juuri siinä, miten draamallinen ironia rakennetaan välttämättömille valheille. Näytelmään perustuva tarina etenee niiden valheiden kautta, joita ihmiset esittävät löytääkseen sodan jälkeen korvikkeen menettämälleen rakkaudelle. Kyse ei ole pelkästään sodasssa menetetyistä puolisoista, vaan samaistumisesta toisten rakkauteen ja kunnioituksesta sitä kohtaan.

SPOILER-VAROITUS: Juonesta voinee paljastaa sen verran, että ranskalainen mies, Adrien, yrittää täyttää sodassa tappamansa saksalaisen miehen paikan. Hän valehtelee tunteneensa nuorukaisen, Frantzin, ennen sotaa Pariisissa. Valheen peitteleminen johtaa uusiin valheisiin, jotka ovat yhtä välttämättömiä omaisiaan sureville ihmisille. Valheita on kerrottava itselle ja ympäristölle, jotta palauttaisi itselleen ihmisarvon sodan jälkeen. SPOILER-OSA SULKEUTUU.

Frantzin tarina on  erinomainen, koska se vertailee mitään korostamatta rakkauksia, jotka ovat yhtä olennaisia ihmiselle, osana perhettä, osana parisuhdetta. Mutta vieläkin parempi elokuva on valheita dramatisoivissa kerrontaratkaisuissaan. Sekä takaumina esitetyt kohtaukset että rakastumisen mahdollisuudet näytetään värillisinä, kaikki muut kohtaukset mustavalkoisina. Värilliset kohtaukset ovat niitä, jotka edustavat päähenkilöiden mielikuvitusta: muistoissa jotka halutaan säilyttää sellaisina kuin ne olisivat voineet olla, sekä tarinan nykyhetkessä ne tilanteet, jotka tulevat muuttumaan valheellisiksi muistoiksi. Katsoja yrittää tulkita kummasta merkityksestä värillisessä kohtauksessa on kysymys. Kuolleen nimi, Frantz, on avain tähän monitulkintaisuuteen. Nimi on mitä saksalaisin, mutta vaikuttaa silti ranskalaiselta (”französischen”).

Tulkinnanvaraiseksi jää sekin, johtuuko ranskalaisen Adrienin empatia saksalaista kohtaan siitä, että hän rakastaa enemmän miehiä kuin naisia. Elokuva tarjoaa tätä tulkintaa sotaa edeltäneistä tapahtumista, ja siihen on helppo tarttua tietäessään Ozonin seksuaalisen suuntauksen ja aiemmat ohjaukset.

Katsojan tulkinnalliset muutokset liikahtavat yhtä hitaasti, perustellusti ja ironiaa hioen kuin vuosien ja kansakuntien mittakaavassa henkilöitään siirtelevä tarina.