Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2 024
Ohjaus: Otto Sandqvist
Lavastus: Virpi Nieminen
Siinä vaiheessa kun alaston näyttelijä kaataa purkillisen hernerokkaa päähänsä, tulkinta valmistuu: tämä on Kansallisteatterin näkemys teatteritaiteesta.
Hernerokkakohtaus päätti onneksi ”Veljelleni”-esityksen (3.10.) ensimmäisen puoliajan. Hain takin narikasta ja jätin toisen puoliajan katsomatta.
Ei ”Veljelleni”-esityksen aineksissa mitään vikaa ollut. Näyttelijät (Melleri, Hosiaisluoma, Nyby) tekivät osuutensa tekstin irvokkuuksilla säntillisesti herkutellen, lavastus oli minimaalisen osoittelevaa kitschiä, äänitausta oli Taivassalin uudella näyttämöllä täydellisen tarkka, eikä edes esitettävässä tekstissä ollut mitään vikaa – proosana. Se vain ei ollut teatteritekstiä. Eikä lopputulos ollut teatteria.
Isoon laitosteatteriin mahtuu tietysti monenlaisia ”teatterinäkemyksiä”. Tuota termiä ohjaajallamme Terhillä oli tapana käyttää kun moitin jonkin yksittäisen kohtauksen himmelimäisyyttä. ”Teatterinäkemysten” erilaisuuteen vetoaminen on helppo tapa tehdä mitä huvittaa tai minkä merkityksestä ei ole itsekään varma.
Ongelma # 2 on se, miten löysän varovaisesti ohjaaja (Otto Sandqvist) asennoituu käyttämäänsä tekstiin. Kun näytelmäkirjailijana tunnetun E.L. Karhun romaanistaan (2021) tekemä monologi (2022) sovitetaan näyttämölle, niin kai sille voisi tehdä muutakin kuin toteuttaa se live-kuunnelmana?
Muuta dramatisointia ei ainakaan ensimmäisellä puoliajalla ollut kumminkaan tehty kuin sijoitettu kolme vapaana olevaa näyttelijää erittäin viitteellisesti törröttämään taustalle yhden lukiessa.
Ongelma # 3 on pohjatekstin valinta ja dramatisointi. Jos kyseessä on näytelmäkirjailijan romaanistaan työstämä monologi, niin se ei tarkoita, että kyseessä olisi readymade-monologi. Mutta sellaisena siihen on ohjaaja asennoitunut. Näyttelijöille annettu tehtävä on kohtuuton: pitää 3x20 minuutin monologi irtokarkeista ja veljen tyttökavereiden ulkonäöstä eloisana niin kuin Karhun valitsema muoto (monologi) takaisi tekstin käytettävyyden sellaisenaan.
Pidin Karhun romaanista proosana, mutta jos minulle myydään samaa tekstiä näytelmänä, niin kyllä sille tekstille on täytynyt jotain tehdä ennen kuin se muuttuu näytelmäksi. Kurinalainen groteskius tekstin ympärillä ei riitä ratkaisuksi.
Saksalaisella teatterinäkemyksellä – jossa päähän kaadettu hernerokka on se välttämätön ”tönin sun sisäistä porvariasi” -kliimaksi – varustettu asiantuntija voisi sanoa, että minulla on kapea käsitys monologeista.
Ja minä voisin vastata, että tekotaiteellista jyystöä on juuri Kansallisteatterissa yritetty monet kerrat ennenkin myydä puitteiden ansiosta aitona asiana. Näen tällaisen live-kuunnelma -tyyppisen esitysformaatin anteeksiantamattomana resurssien hukkakäyttönä ja teatteritaiteen itsepetoksena.
