Suom. Sari Selander
232 s.
2024, WSOY
Mariana Enriquez'n Yö kuuluu meille (2022) on niin ylittämätön kauhuromaanina, että sen rinnalla novellit, jopa saman kirjailijan, antavat enintään luonnostelmamaisen alkusysäyksen kauhun ja mysteerin suuntaan.
Enriquez'n uusin suomennos Sängyssä tupakoimisen vaarat on kahdentoista tarinan kooste, joiden urbaani tunnelma ja makaaberi huumori täydentävät toisiaan.
Feministinen kehopoliitiikka, tarkka journalistinen ajankuva ja maagisen realismin pysyvä trendikkyys ovat niitä syitä, miksi Mariana Enriquez myy yhtä hyvin genreyleisölle kuin laatukirjallisuutta lattensa viereen annosteleville lukijoille.
Kehopolitiikan keskeisyys tulee hyvin esille kirjan nimessä ja niminovellissa. Varsinainen uhka sängyssä tupakoinnista ei toteudu lukijan odottamalla tavalla. Vaara ei ole tulipalossa, vaan siinä, miten turraksi yksinäiset ihmiset ovat käyneet. Siksi sängyssään liekehtivä vanhus on tarinan päähenkilölle, sairauksien eristämälle Paulalle ”epämääräisen rauhoittava”. Koko tarina koostuu siitä, että Paula tupakoi itsekin sängyssä pohtien yöperhosten ja ihmisten tappamista.
Niissäkin Enriquez'n tarinoissa, joissa uhkaava asetelma pitkittyy tutun kauhujuonen tapaan, tarina katkaistaan ennen kärjistävää tapahtumaa. Kunkin tarinan rakenne tuntuu olevan tarkoituksella painotettu sellaiseen osaan juonta, joka on epäkiinnostavin. Aluksi tämä lukijan kiusoittelu tuntuu hauskalta ja jännittävältä, sitten pelkästään turhauttavalta.
Lyhyiden tarinoiden keskellä kuusikymmensivuinen ”Teinien paluu” on perinpohjainen kuvaus kadonneiden ja siepattujen lasten etsintään erikoistuneesta parivaljakosta, arkistonhoitajasta ja toimittajasta. Äkkiä sekä kadonneet että kuolleet lapset alkavatkin palata kaupunkeihin. Tätä pidemmälle zombikumousta muistuttava tarina ei etene. Juonen ja henkilöiden kehittely lopetetaan vailla mitään kerronnallista kommenttia, varsinkaan sitä ironiaa, jolla tarinat pohjustetaan.
Tämä nykykirjallisuudelle ominainen kerrontatemppu, että äärimmäistä ironiaa on kommentoivan ironian poisjättäminen, on Enriquez'n tarinoiden osalta myös ainoa temppu. Kirjan tarinat ovat lukijan odotuksiin nähden aina lyhyempiä ja tylympiä, etenkin siihen oletukseen, että yliluonnolliseen ainekseen lisättäisiin lopuksi jotain yhtä villiä ja omaperäistä kuin Yö kuuluu meille -kirjassa.
Luonnostelmiltahan nämä tarinat tuntuvat novelleiksikin ajateltuina. Ehkä ne pitää nauttia muistutuksina siitä, miten piilopoliittista maaginen realismi voi olla kauheimpien tekojen ja motiivien analysoijana.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti