Åcon 26.-29.5. 2022

 

Pitkän tauon jälkeen lähdimme S:n kanssa yhdessä Åconiin, spefi-fandomin sadalle hengelle rajaamaan pohjoismaiseen hotellikonventtiin, joka myydään (nykyään) loppuun yhtä nopeasti kuin tamperelaiset kiekkokatsomot. Sääennusteet lupailivat lähes trooppista matkaa Ahvenanmaalle, kunnes kääntyivätkin vastakohdakseen, eivätkä uutiset maailmalta juuri parantaneet ennustetta Itämeren risteilylle.

Vaan kävihän tämä matka yrityksestä muistella normaaliaikoja. Koronan ja Venäjän jäljiltä menee vähintään vuosia palata kuvitelmaan perinteiden jatkuvuudesta.

Emme sentään asettuneet samaan kalliiseen hotelliin kuin muu con-väki. Valitsemamme hotelli Esplanad Maarianhaminan keskustassa oli hintaansa (70€/yö/parihuone) nähden jopa parempi kuin sen rapistunut ulkonäkö ja vierellä jyrisevä työmaa vihjasivat, sisältä siisti ja modernisoitu. Maarianhaminan keskusta on muuten sietämätön, epäsuositeltava paikka yöpyjälle. Lauantai-iltana (keskiyön jälkeen) paikallinen nuoriso huudattaa autojensa boomboxeja kierrellessään esplanaadien ympäri. Poliisia ja energiansäästöä ei tällä aseettomalla saarella tunneta. Siksi suomalaiset motoristitkin haluavat tänne, huudattamaan koneita omenanraikkaisiin maisemiin.

Meille hotelli keskustassa oli sikäli onnekas valinta, että päivittäin jouduimme kävelemään kolmeenkin kertaan con-hotellin ja omamme väliä, siis vähintään kuuden kilometrin kuntoilun. Conissa itsessään aika ja paikka katoavat. Jos fandom muodostaa teoriassa taskuversumin, niin 100 hengen hotellikonventti meren eristämällä saarella antaa sille raamit, jotka olisivat liiankin tiiviit ilman runsasta oluenkäyttöä. Nykyään tosin mobiililaitteet auttavat osallistujia pitämään osan itsestään kiinni ulkopuolisessa todellisuudessa, tavalla joka kumoaa fandomin idean mutta ehkä myös vahvistaa sen verkostomaisuutta, tiedäpä tuota... 

Yllättävänkin paljon ja aktiivisesti nämä raskaan sarjan harrastajat onneksi lukevat edelleen kirjoja. Juttelurinki suositeltavista kirjoista oli oikeastaan parasta mitä Åcon tänä vuonna tarjosi.

 

 

 

En ole ollut sercon-tason harrastaja vuoden 2015 jälkeen, kun poltin päreeni ja siltani fandomin akateemiseen osaan. Siksi spefi-fandom kiinnostaa itseäni lähinnä historiaansa ja paikallisuuteensa nähden. Organisoimmehan me Tampereella omankin conin aivan äskettäin, Hämärän, jonka viitisenkymmentä vierailijaa vetäisi miltei vertoja Åcomille. Tämä on se fandomin turhauttavin ja hienoin ominaisuus joka muistuttaa yhdistystoimintaa: niistä saa itselleen vain sen ja tasan sen, mitä niissä on itse valmis tekemään.

Sattumalta tapasimme Åconin pizzatauolla kaksi amerikkalaista täti-ihmistä, joilla oli hämmästyttävän polveileva tausta sekä fandomissa että Suomessa, jopa Kuopiossa saakka. Amerikkalaisia oli Åconissa muutenkin enemmän kuin aiemmin olen nähnyt. Yleisenä positiivisena vitsinä kerrottiin että tanskalaisetkin ovat viimein löytäneet pohjoismaisen fandomin – norjalaiset eivät vieläkään. Näin sisäpiirimäisiä fandomit ovat siitä huolimatta, miten helppo niihin on tulla mukaan.

Tämänvuotiseksi kunniavieraaksi tarkoitettu kirjailija, amerikkalainen Tasha Suri, oli perunut tulonsa, mutta peruutus ei tuntunut conin osallistujia haittaavan. Toisaalta GoH:n puuttuessa mikään ohjelmanumero ei noussut päivässään huippukohdaksi, ja mitä tahansa saattoi myös jättää väliin, kun paneelien aiheet olivat entuudestaan niin tuttuja. Ohjelmaan oli jätetty lisäksi puolikkaasta kahteen tuntiin mittaisia taukoja yleisen hengailun suosimiseksi. Hyvä niin.

Itse lupauduin yhden paneelin vetäjäksi, kirjallisuuspalkintojen juryttämisestä. Siinä oppi taas enemmän kuin mitä kirjoista oppisi, kun aiheena on jotain niin alati muuttuvaa ja sisäpiiriläistä. Englannin käyttäminen puheessa koronavuosien tauon jälkeen tuntui tietysti raivostuttavan kömpelöltä. Aktiivienglantia pitäisi tavalla tai toisella treenata edes kirjoittamisessaan, jo siksikin, että aktiivisanaston heikentyessä olen selvästi laiskempi lukemaan mutkikkaampaa alkukielistä kirjallisuutta.

Mitään isosti uuttahan coneissa ei opi, joten vähäinenkin verkostoituminen ja SEN yllyttämä perehtyminen uusiin kirjoihin on pienin mahdollinen syy, minkä vuoksi coneissa kannattaa edelleen käydä. Omaa kirjoittamista conissa vierailu aktivoi käänteisenä reaktiona ("Minä teille oikean fantsueepoksen vielä näytän..."). Joskus aikoinaan kirjoittajatapaamiset olivat ydinjuttu coneissa, mutta nykyään... no, seuraavaa polvea fandomista ei edes kasva, koska lapsemme sukupolvi elää faniverkostonsa virtuaalisesti.

Ahvenanmaasta omanlaisenaan vöyhykkeenä näimme jälleen vain sen pienen turistisiivun elotonta pääkaupunkia ja Kastelhoman puistomaista maisemaa. Ilman fillareita Å-maassa on aika jalaton, ja fillari taas tekee vieraasta tuplasti turistimman. Vain satamarantojen puistokaljat päästävät keskiluokkaisuuttaan häpeilevän vierailijan monesta turhasta odotuksesta.

 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

 

*

 

Paluumatka tehtiin täpötäydellä Viking Crazyllä... tms ... ja junamatka oli vieläkin uhkaavampi, kun ruttobunkkereistaan ryömineet kansanosat huudattivat nyt puolestaan evankelioivia laitteitaan... Tampereella 23:n aikaan ehdimme aivan viime hetkellä pois asemalta ja keskustasta ennen kuin nuo miljoonat evankelisen kiekon kiihottamat kansanosat vyöryivät Nokia-temppelistään kaduille...

Eipä tarvitse kysyä itseltään miksi harrastankaan taskuversumin turvaa suosivaa kirjallisuutta.

 

 

 

 

Ohjaajan päiväkirjasta 24.5. 2022 (LOJP)

 

Kuukausi on nyt mennyt LOJP:n ensi-illasta. Näytelmä on tiivistynyt repliikkien välillä rutiinien varmentuessa ja laventunut repliikkien sisällä näyttelijöiden rentoutuessa rooleissaan. Esityksenä se on siis "kirkastunut", minkä vuoksi yhä selvemmin kuulen ja näen pohjatekstin puutteet. Olen istunut edelleen jokaisessa näytöksessä kuiskaajana, vaikka sellaista ei ole oikeasti tarvittu. 

Projekti tuntuu muutenkin junalta joka kulkee raiteillaan yhä nopeammin. Vähitellen me kaikki ihmiset vain jättäydymme sen kyydistä, kunnes viimeinenkin raportti on tehty teatterin hallitukselle ja näytelmä arkistoidaan laminoiduksi julisteeksi katsomon seinälle.

Ainoa asia mikä projektissa ärsyttää juuri tällä kohtaa kevättä on katsojien vähyys. Virallinen lukema on tällä hetkellä 145 tai 146, kun jäljellä on enää tämän illan näytös ja ensi lauantain näytös. Joten yhdelletoista näytökselle (kaksi peruttiin) saadaan ehkä noin 170-175 katsojan saldo, siis runsaat viitisentoista katsojaa per näytös. Se on melko tavallinen lukema Tukkateatterin kokoiselle huoneteatterille, mutta silti se ärsyttää tietäessä, että katsomossa olisi tilaa tuplasti enemmän JA ottaen huomioon miten helvetin kehno Tampereen teattereiden draamatarjonta on läpi vuoden.  

Tottahan LOJP kosiskelee sekin yleisöä "rikosfarssina", mutta vähitellen olen alkanut oikeastaan pitää juuri siitä, miten vähän yleisö nauraa sitä katsoessa. Ajattelin tätä näytelmien pakkoviihdyttävyyden taakkaa viikko sitten TT-Frenckelissä katsoessani heidän kansanfarssiaan "Kansalliskirjailija". TT:n "Kansalliskirjailija" on käsikirjoitettu löysäksi sketsien sarjaksi, jonka yhdistävä tekijä on Väinö Linnan elämä ja tuotanto. Helppoa kuin heinänteko – sillä yleisö nauroi katketakseen jokaiselle tv-tyyliin ylinäytellylle hahmolle. Niistä hätkähdyttävin oli se pomppivaksi ääliöksi näytelty pellehahmo, jonka oli tarkoitus esittää Linnan toveria, kirjailija Jaakko Syrjää. En ymmärrä miksi ja miten moiseen on päädytty. Ja vieläpä  Tampereella? Mitenkähän mahtavat TT:n konkarikoomikot esittää hahmon nyt kun Syrjän poismeno nosti hänet hetkeksi muinaishistoriasta julkisuuteen? Sitä vastoin Komediateatterin Päämäärä tuntematon -näytelmässä Syrjä oli kuulemma oikeasti pätevä hahmo, siis oikea roolihahmo eikä vitsi. Mutta Komediateatterille olen ollut allerginen läpi vuosien, joten asia jäi todistamatta. 

 

Aladár Valmari (© Tampere-seuran arkisto)

"Kansalliskirjailijan" menin katsomaan ihan vain siksi, että kuulin siinä esitettävän myös Aladár Valmarin hahmoa. Tänä keväänä Valmarista on tullut eräänlainen salainen selitykseni sille, mitä on tamperelainen kirjallisuus. Artikkeli aiheesta on vielä tekeillä, niin kuin moni muukin "oikea" tekstityö, joita olen siirtänyt tuonnemmaksi niin kauan kun dedikset sallivat. Porttiin luvatun clifi-artikkelin tehtyäni palasin kuitenkin kiireesti jo seuraavan näytelmätekstin pariin. En aio tarjota sitä teatterille, jollei käy niin, ettei vuodelle 2023 tule muuten tarpeeksi ohjelmistotarjouksia. Etenkään kun minulla ei ole taaskaan oikeaa ohjaajaa jota tarjota näytelmän toteuttajaksi.

Väitän kyllä, että jos saisin NÄHDÄKSENI enemmän näytelmiä niin minulla ei olisi niin kuumetta saada OMAA tekstiäni näyttämölle. Aivan sama tauti vaivaa genrejen kanssa. Jos saisin LUKEAKSENI enemmän sellaista fantasiaa tai scifiä, mistä itse pidän, ei minulla olisi niin polttavaa tarvetta esitellä tietynlaista genrepitoista maailmaa muita lukijoita tai ropettajia varten.

 

Tänä iltana menen teatterille osallistumaan viimeistä kertaa LOJP:n valmisteluihin & purkamiseen. Lauantain esitys ja esityskauden hautajaiset jäävät itseltäni kokematta, koska huomenna lähdemme Saaran kanssa kohti Ahvenanmaata, sitä samaista paratiisipaikkaa, jossa LOJP:n laivalla olisi viimeinen tilaisuus pelastua myrskykurssilta...

 

LOJP:n näyttelijät viihdyttävät vasemmalla kuvaavaa Miikaa...

Savupallas (arkiherkku)

Mikään ei ole niin keskeinen asia kuluttavalle elämälle kuin arkiherkku. Se on se pienin bonus, jonka ympärillä arki pyörii, ja ennenkaikkea määrittelee sen mitä pitää edustavana osana elämäntapojensa addiktiivisuutta. En siis sanoisi ipa-olut, jos esittelisin millainen arjessani olen vapaalla eli arjen arkisuuden jalostaneena, vaan savupallas.

Vielä 1980-luvulla savupallasta oli jopa opiskelijaruokalan puhvetissa. Nyt se tuntuu uskomattomalta - mutta äsken kaupan kalatiskillä osuin poikkeuksellisen ystävällisen kalamestarin puheille, joka vahvisti, että pallas oli arkilounasta vielä 1990-luvullakin, ja kuvaili miten hän Vikingillä kokkina leikkasi satakiloisesta (!) pallaksesta paloja asiakkaille; toki välillä kala laitettiin kylmään mutta lopulta heitettiin roskiin kaikki mitä ei myyty tarpeeksi nopeasti.

Ja sattumalta juuri savupallas oli se ruoka, joka oli ystävälleni Akille se vastaava elämänmakua määrittävä arkiherkku kuin itselleni. Olimme niin erilaisia maailmankuvaltamme kuin uskonnoton ja adventisti voi olla, mutta samanikäisiä ja -vakaumuksellisia. Ja savupallaksen palvojia - siinä määrin, että Akin isä (leipuri) oli luvannut pojalleen lahjaksi voileipäkakun savupallaksesta jos hän valmistuu maisteriksi. 

Minun vanhempani olivat hekin duunareita, mutta eivät osanneet luvata mitään porkkanaksi sille, että saattaisin joskus valmistua yliopistosta.

Kalastamisen lopetin joskus 13-vuotiaana kun Karesuvannon matkalla vanhemmat olivat luvanneet isoja jötkäleitä aina nousevan paikallisista järvistä, vaan eipä noussut yhtäkään. Niin savukalan saavuttamattomuus muuttui elämääni opastavaksi merkkituoksuksi. 

Tällä reunaehdolla eli lupauksella olisin voinut liittyä vaikka Pohjois-Atlantin kalastusliittoon. Nyt minut huijattiin. Tänään tavattu kalamestari kertoi, että Norjan rannikolta pallakset on pyydystetty loppuun ajat sitten - ja että ostamani prosessikuutio pallasta oli pakastelähetys Atlantin takaa! 

Luonnonvaroistaan sotivassa maailmassa kaikki saalis on sotasaalista. Sen vuoksi kai tuota herkkuakin kutsutaan Pallas Atheneksi?

Ohjaajan päiväkirjasta 5.5. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-ilta sujui oikein hyvin, kiitos kysymästä – ja vasta jälkikäteen tajusin, että sehän meni oikeastaan aivan uskomattoman erinomaisesti. Kaikki muistivat repliikkinä nappiin, kaikki siirtymät ja tavaroiden roudaukset kohtausten välillä sujuivat vaivattomasti, ja jopa yleisö vaikutti tyytyväiseltä.

LOJP:n näyttelijät ensi-illan kynnyksellä...

Heti ensi-illan jälkeen palasimme kuitenkin arkeen eli koronaan. Yksi näyttelijä sai positiivisen testilukeman juuri ennen seuraavaa näytöstä, ja tällä viikolla, kun esityksiä oli tarkoitus jatkaa, merkki koronasta löytyi toiselta näyttelijältä, joka hän on nyt puolestaan karanteenissa tämän viikon. Niinpä ainoa vaihtoehto uudelle keskeytykselle oli se, että tämän viikkoa paikkaan itse puuttuvan näyttelijämme roolissa. Onneksi Lähimmäisen rooli on juuri se, jossa on vähiten repliikkejä muistettavana. Ja tästä eteenpäin ollaan pelkässä noususuunnassa. Koronalukemat Tampeeella tippuvat kaiken aikaa, ja ensi tiistaina on LOJP:lla jo ensimmäinen loppuunbuukattu esitys.

 

Yleisön määrä ei kyllä vaikuta yhtään siihen, miltä esityksen sisällä tuntuu. Tajusin sen toissapäivänä tarpeiston nurkassa, kun vielä ennen esityksen alkua kertasin kännykän valossa Lähimmäisen repliikkejä ja kauhu näyttämölle astumisesta alkoi kasvaa pääkopassa. Olen itse kirjoittanut Lähimmäisen sanat, mutta silti niiden muistaminen ja niiden mukaisesti hahmoon eläytyminen tuntuvat olevan sata eri palikkaa, jotka eivät millään asetu oikeihin paikkoihin päässäni. 

En kerta kaikkiaan käsitä, miten joillakin ihmisillä, so. näyttelijäluonteilla, voi olla niin uskomattoman tarkka muisti, että he pystyvät sisäistämään pitkiä repliikkejä ja pysymään samalla tietoisina niiden esitettävyydestä, ei vain sanomisesta. Että mistä se muistin toiminnan iso eroavuus johtuu? Syy ei voi olla vain siinä, että elän niin jokapäiväisesti sanataiteen varassa etten sen vuoksi saa pidettyä TIETTYJÄ lauseita ajatuspalikoina kohdallaan. Siinä tapauksessahan muistaisin paremmin juuri ne repliikit, jotka sentään olen itse kirjoittanut ja useita kertoja hionut. Mutta viime esityksessä kun Lähimmäisen oli tarkoitus sanoa piispalle "Sä olet mahtava, sä ymmärrät ihmistä" niin suustani tulikin: "Sä olet ihminen, sä ymmärrät mua."

Tämäniltaista esitystä varten luin Lähimmäisen vähätkin repliikit kännykälle ja kuuntelen niitä matkalla teatterille. Lähimmäisen hahmoa en tietenkään osaa näytellä sellaisena arkkityyppisenä sivullisen hahmona kuin millaiseksi olen hänet aikoinaan ajatellut, en edes siinä rekisterissä missä Anu on sitä suurella sydämellä esittänyt. 

Harjoituksissa ainoa asia mistä Lähimmäisen suhteen olin varma on se, että Lähimmäinen ei ole mikään ruotsinlaivan tyypillinen suomalainen juoppo, vaan pikemminkin ihminen, joka elää omassa todellisuudessaan yksinäisyytensä vuoksi – aluksi hänet olikin merkitty rooliluetteloon "Yksinäisenä". Jossain vaiheessa, kun aloin kirjoittaa myös proosaversiota näytelmästä, aloitin sen nimenomaan Lähimmäisen näkökulmasta, kunnes kadotin varmuuden siitä, tulisiko tarinasta dekkari vai pitäisikö sen olla lähempänä sitä kirkon ja uskonnon tilaa käsittelevää allegoriaa mihin näytelmä tähtää. Lähimmäisen kautta siitä voisi tulla kumpaa vain muttei molempia.

On tässä koronan huojuttamassa näytelmäputkessa se hyvä puoli, että olen nähnyt nyt näytelmäteoksen kirjaimellisesti molemmilta puolilta: kirjoittajana ja ohjaajana ulkoa käsin, näyttelijänä sisältä käsin. Tiistaina seuratessani näyttelijöiden tarkkaa liikehdintää (ja unohtuessani välillä heidän jalkoihinsa...) tuntui siltä kuin olisin astunut sisälle koneistoon, jonka he olivat rakentaneet tämän kevään aikana kuin mehiläiset niistä aineksista mitä vakavissaan hassutteleva tekstini ja Maken nikkaroimat rekvisiitat antoivat tilaa. Missään aiemmassa näytelmässä en ole vastaavaa kokenut, koska esitys koneistona on niin orgaaninen, ettei sitä alusta alkaen mukana olleena enää tajuakaan kuinka tarkkaan se noudattaa mehiläispesämäistä koreografiaansa.

Tänä iltana olen kaiken muun lisäksi lipunmyyjänä. Näenpä sitten yleisömmekin läheltä, ja voisin kiittää heitä henkilö kerrallaan: kiitos kiitos että tulit todistamaan sitä, millaisen teoksen nämä ihmiset ovat saaneet aikaiseksi.

Edit: Tatu ja Miira tulivatkin lipunmyyjäksi, mikä pelasti isolta stressiltä ja loi muutenkin ihan erilaisen tunnelman esityksen edelle, kun hääräämässä näyttämön ympärillä oli tusinan verran ihmisiä: 7 näyttelijää, 2 tekniikkavelhoa, 2 myyjää ja 1 somekuvaaja!