Lapsitähtenä uransa aloittaneen ranskalaisen Maiwenn'in epätasaisessa tuotannossa "Perintö" edustaa sitä egomaanisinta ääripäätä, jossa ohjaaja-näyttelijä pitää itsensä tasaisen varmasti kuvien ja tilanteiden keskipisteessä.
Hurraa-isänmaallisuuden sijaan "Perintö" edustaa hurraa-etnisyyttä, joka kaikesta tärkeästä vähemmistötietoisuudestaan (algerialais-ranskalaiset) huolimatta ei paljoa eroa persuranskalaisesta nationalismista, ei ainakaan siinä pateettisen pinnallisessa muodossa kuin etnisyyttä ylistetään tässä elokuvassa pelastustarinana.
Välillä päähenkilön juurtenetsinnälle naureskellaankin, mutta viimeinen puolituntinen on todella tylsää seurattavaa. Lopetus alleviivaa, ettei millään elokuvassa vilahtaneilla henkilöhahmoilla ollut merkitystä tämän elokuvan kannalta, muutoin kuin kaikupintana... ohjaaja-näyttelijä Maiwenn'in egoprojektille.
Ensimmäinen tunti elokuvassa seurataan sekä hautajaisiin valmistautumista että hautajaisia. Päähenkilön sukusuhteet eivät koskaan oikein loksahda paikalleen, mikä varmaan sopisi identiteettitarinaan periaatteessa, mutta katsojalle ei myöskään tarjota tarttumapintaa siihen, miksi päähenkilö on niin horjuva käytökseltään (juo liikaa, ei syö mitään, ei tapaa ketään). Ja ketkä oikein ovatkaan hänen lapsiaan ja mihin he katoavat kesken elokuvaa. Ja minkä ikäinen hän edes on? 30+? 40+? Vai haluaako 45-vuotias näyttelijä meidän kuvittelevan hänet 20+ -ikäiseksi?
Elokuvassa nähdään melkoinen kaarti erinomaisia näyttelijöitä, etenkin vanhemman polven kaartista. Vanhainkodin ja hautajaisten yhteydessä nähdään myös pari aidosti vavahduttavaa kohtausta. Mutta tunnin kohdalla kaikesta hulinasta esiin jätetään vain Maiwenn'in esittämä hahmo ja muut unohdetaan täysin.
Viiden minuutin mittaisena dokumenttidraama Perintö olisi voinut toimia, oppituokiona siitä, millaisia monikulttuuriset hautajaiset voivat olla ja miten ihmiset sellaisiin reagoivat. Kaukana kumminkin ollaan siitä armottoman rehellisestä dokumenttiasenteesta, millä Maiwenn sai yleisöt nikottelemaan Polisse-elokuvallaan (2011).
Miksi tällainen elokuvahko tekele kuin Perintö tuodaan Suomeenkin saakka? Filmituotetta markkinoidaan Cannes-valikoimaan päässeenä, mutta todellinen syy lienee se, ettei mitään parempaakaan etäisesti taiteelta vaikuttavaa filmiä ole korona-aikaan tarjolla.
Ja Ranskahan myy aina. Seuraavaksi on Tampereellakin tarjolla identiteettitarina (La fine fleur, 2020) ruusutarhurirouvasta, joka (trailerin perusteella) kouluttaa uusavuttomia kaupunkilaisia kukkakuiskaajiksi. Tulee laatumääreeksi mieleen se ainoa ranskansana jota suullisten harjoitusten kurssilla ei saanut ääneen lausua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti