Monesti on motivaatio mennä, mutta sitten tulee taas rahaa.Romaanin tekeminen ilman motivaatiota tuntuu siltä kuin pyörittelisi Rubikin kuutiota, josta väritarrat tippuvat sitä nopeammin, mitä enemmän sivuja saa valmiiksi.
Itsetunto onkin varmemmalla pohjalla, jos vähintään joka toisen viikon omistaa tietokirjan tekemiselle.
Enimmäkseen ei euromotivaatiota tule yhtään mistään, mutta tänään sentään: Kirjailijaliitolta apurahaa tuhat ja viisisataa euroa. Kyllä sillä syksyn elää. Lisäksi on luvassa kaksi kurssia talvella, niillähän elää ainakin maaliskuuhun.
Työväenkirjallisuuspäivillä, elokuun lopulla, olisin toivonut esityksiä työttömien kirjallisuudesta, mutta ideologinen perinnetaakka ilmeisesti estää järjestäjiä sellaiseen taipumusta. Paneelikeskustelu kapitalismin sanakirjasta tarjosi sentään erinomaisen ensiavun oman tilattomuuden tarkastelemiseen. Kirja itsessään on sentään niin kallis ja kovakantinen, etten sitä osta. Varausjonotan kirjastosta.
Ja sitten oli Pertsa! Samalla tavalla kuin Bill Nighy riittää palauttamaan uskon humorismiin, samalla tavoin Pertsa palauttaa aina uskon humanismiin: kukaan muu ei ole niin vakavasti sisällä siinä, mitä edustaa, siinä miten henkilöi humanismin.
Pertsa oli kutsuttu ensimmäiseksi Työväenkirjallisuuspäivän pääpuhujista. Mikrofonit eivät tietenkään olleet valmiita, mutta Pertsa alkoi puhumaan, koska humanisti ei jää odottelemaan laitteiden valmistumista. Ne, joilla on tahto kuunnella, kyllä höristävät korvansa laitteista riippumatta - ja niin tekivätkin, yleisö oli hiirenhiljaa, kun Pertsa alkoi rauhallisesti selvittää, mitä humanismi tarkoittaa ja miksi hän on seitsemän vuotta tutkinut ihmisyyttä mediatekstien kautta Dilemma-nimisessä projektissaan (joka, kuten hän selitti, on samalla tutkimus hänen omasta dilemmastaan tutkijana). Sitten hän siirtyi puhumaan liberalismin historiasta, ja jossain puolen tunnin kohdalla pääsi varsinaiseen aiheeseen.
Ja sellaisen puheen kuunneltuaan ei enää paljon välittänyt siitä, saako apurahoittajilta tunnustusta projektilleen.
Pertsan puhe myös palautti hetkessä mieleen ne älykkäiden ihmisten yllättävät kohtaamiset, joita Turussa (etenkin Pertsan professuurin aikana) tapahtui paljon useammin ja helpommin kuin Tampereella koskaan.
Tamperelaiset (..me tamperelaiset?...) ovat kyllä paljon avoimempia luonteeltaan ja rennompia tekemään tuttavuutta, sujuvia sopimaan projekteista, verrattuna turkulaisiin, mutta jokin porvarillisen yliopiston nurkkakuntaisuuden mahdollistama (so. turkulainen) itsekunnioituksen ja -arvostuksen ilmapiiri täältä puuttuu... jokin mitä voi nimittää vain humanismin kulttuuriksi...
Tämä kaikki Tampere/Turku-vastakkainasettelu palautui mieleen, kun kuulin viimeisimmät uutiset turkulaisten tutkijoiden pöljäilyistä ja paranoiasta, miten kansallismielinen salaliitto syrjii heitä jne jne.
Paljon tarvitsisivat Pertsan paluuta tai hengennostatusta turkulaisetkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti