Perintö (elokuvahko)

 

"Perintö" (Adn, 2020) on varoittava esimerkki siitä, millaista höttöä identiteettitarinoita palvova aikakausi tuottaa. Taiteenalasta riippumatta rakenteen, juonen ja sisällön voi korvata sillä, että päähenkilö vähitellen 'täyttyy' uuden identiteetin merkeillä. 

Lapsitähtenä uransa aloittaneen ranskalaisen Maiwenn'in epätasaisessa tuotannossa "Perintö" edustaa sitä egomaanisinta ääripäätä, jossa ohjaaja-näyttelijä pitää itsensä tasaisen varmasti kuvien ja tilanteiden keskipisteessä. 

Hurraa-isänmaallisuuden sijaan "Perintö" edustaa hurraa-etnisyyttä, joka kaikesta tärkeästä vähemmistötietoisuudestaan (algerialais-ranskalaiset) huolimatta ei paljoa eroa persuranskalaisesta nationalismista, ei ainakaan siinä pateettisen pinnallisessa muodossa kuin etnisyyttä ylistetään tässä elokuvassa pelastustarinana. 

Välillä päähenkilön juurtenetsinnälle naureskellaankin, mutta viimeinen puolituntinen on todella tylsää seurattavaa. Lopetus alleviivaa, ettei millään elokuvassa vilahtaneilla henkilöhahmoilla ollut  merkitystä tämän elokuvan kannalta, muutoin kuin kaikupintana... ohjaaja-näyttelijä Maiwenn'in egoprojektille.

Ensimmäinen tunti elokuvassa seurataan sekä hautajaisiin valmistautumista että hautajaisia. Päähenkilön sukusuhteet eivät koskaan oikein loksahda paikalleen, mikä varmaan sopisi identiteettitarinaan periaatteessa, mutta katsojalle ei myöskään tarjota tarttumapintaa siihen, miksi päähenkilö on niin horjuva käytökseltään (juo liikaa, ei syö mitään, ei tapaa ketään). Ja ketkä oikein ovatkaan hänen lapsiaan ja mihin he katoavat kesken elokuvaa. Ja minkä ikäinen hän edes on? 30+? 40+? Vai haluaako 45-vuotias näyttelijä meidän kuvittelevan hänet 20+ -ikäiseksi?

Elokuvassa nähdään melkoinen kaarti erinomaisia näyttelijöitä, etenkin vanhemman polven kaartista. Vanhainkodin ja hautajaisten yhteydessä nähdään myös pari aidosti vavahduttavaa kohtausta. Mutta tunnin kohdalla kaikesta hulinasta esiin jätetään vain Maiwenn'in esittämä hahmo ja muut unohdetaan täysin. 

Viiden minuutin mittaisena dokumenttidraama Perintö olisi voinut toimia, oppituokiona siitä, millaisia monikulttuuriset hautajaiset voivat olla ja miten ihmiset sellaisiin reagoivat. Kaukana kumminkin ollaan siitä armottoman rehellisestä dokumenttiasenteesta, millä Maiwenn sai yleisöt nikottelemaan Polisse-elokuvallaan (2011).

Miksi tällainen elokuvahko tekele kuin Perintö tuodaan Suomeenkin saakka? Filmituotetta markkinoidaan Cannes-valikoimaan päässeenä, mutta todellinen syy lienee se, ettei mitään parempaakaan etäisesti taiteelta vaikuttavaa filmiä ole korona-aikaan tarjolla. 

Ja Ranskahan myy aina. Seuraavaksi on Tampereellakin tarjolla identiteettitarina (La fine fleur, 2020) ruusutarhurirouvasta, joka (trailerin perusteella) kouluttaa uusavuttomia kaupunkilaisia kukkakuiskaajiksi. Tulee laatumääreeksi mieleen se ainoa ranskansana jota suullisten harjoitusten kurssilla ei saanut ääneen lausua.

Fantastika 19.-21.11. Tukholmassa

Tarvitaan kolme yötä, että mieli ehtii asettua uuteen paikkaan, muutoin tuntuu kuin ei olisi kotoa poistunutkaan. Tämän matkan ensimmäisen yön vietin laivalla, ja vaikka heräsin perillä, ei tuntunut vielä toisenakaan aamuna, että OLISIN perillä. 

19.11.

Perjantaiaamu Tukholmassa oli järjettömästi kylmempi kuin Tampereella torstaina, ehkä se johtui avoimen meren läheisyydestä. Oli kulutettava yhdeksän tuntia ennen Fantastika-conin aukeamista, kahdeksan ennen hotelliin pääsemistä. Muuta turvapaikkaa en lukuisista reissuistani huolimatta ole Tukholmasta löytänyt kuin Sf-bokhandelia vastapäätä olevan ketjukahvilan. Siellä voi istua tunnin, parikin, käyttää niiden wifiä, kävellä kunnioittava perinteinen kierros Nobel-talon edessä, palailla bokhandeliin, jossa puoli tuntia kierreltyään ei edes osta mitään.

Kaikeksi onneksi päivä lämpeni ja hotelli, Tapetfabriken, osoittautui odottamisen arvoiseksi: muutama askel conin eli Dieselverkstadenin ovelta, hiljaiset huoneet jyhkeässä rakennuksessa. Itse con oli perjantaina hiljaisehko sekin, useimmat nimilätkät infon pöydällä odottivat noutamista. 

Luin kirjaston puolella laadukasta sarjiskokoelmaa, vaikka olisi pitänyt kerrata mitä aion sanoa ilmastoscifiä käsittelevässä paneelissa. En vain jaksanut. Sähköpostissa olimme jutelleet jo paljonkin aiheesta ja jakaneet kaikki kirjavinkit ja linkit olettaen että ne saadaan näkyviin myös esiintymisen taustalle. Vaan eipä saatu. Muutenkin keskustelu tössähti kun kohtasimme livenä, eikä siinä kyllä järkeä ollutkaan että puhekieli oli englanti kun kaikki muut panelistit ruotsalaisia. Mutta suuren salin ohjelmaan oli ilmeisesti haluttu tällaista sisältöä kv-vieraiden huviksi. Ja minähän olin vain korvaamassa Saaraa, joka oli edelleen matkalla Suomesta.

Parin tunnin tauolla ehdin ostaa kirjoja asialliseen yhden euron hintaan, juoda sitten kalliita kaljoja baarin puolella, kun Saaran tultua suunnittelimme Matin ja Nooran kanssa mitä ruotsalaisille kertoisimme Suomi-spefistä. Jos joku olisi nauhoittanut keskustelun niin siitä olisi saanut oikeasti hyvän tiivistelmän, tosin ehkä julkaisukelvottoman. 

Paneeliamme saapui sitten kuuntelemaan vain seitsemisen ihmistä, kaikki muut olivat suuren salin puolella tai baarissa. Jälkeenpäin meille ehdotettiin, että pitäisimme saman esittelyn uudelleen ensi kesän Finnconissa... Mutta se on Espoossa eikä ole mitään kannustavaa syytä miksi ihminen menisi Espooseen puhumaan Suomen asioista...

Suomi-spefi esittäytyy. Foto: Cinna Ojala

20.11.

Paremmin nukuttu yö kuin laivalla. Pää päivittyy. Hotelli on hintaansa nähden uskomatonta luxusta, puolihoito kahdelle hengelle kahdelta yöltä vähän alle 200 euron. Fantastika aukeaisi jo 10:ltä ensimmäisillä esitelmillä ja paneeleilla, mutta me livahdamme käymään keskustassa; palattua koko päivä tuleekin olemaan yhtä verkottumista, kuten olemme luvanneet matka-apurahan saadaksemme. Työnjako menee niin, että Saara tuntee kaikki ihmiset ruotsiksi ja englanniksi, minä tunnen lähinnä niiden kirjoja, ja enimmäkseen kuolleiden kirjailijoiden, paitsi juuri tällä reissulla on tilaisuus nähdä livenä yksi suurimmista elävistä sf-kirjailijoista, Adrian Tchaikovksy.

Sää oli niin kirkkaan kylmä, ettemme käyneet ulkona muutoin kuin etsimässä lounaspaikkaa. Onneksi hotellin ja Dieselverkstadin välissä oli vain yksi puisto ylitettävänä.

Ainoa con-vieras joka säntillisesti käytti maskia oli mr Tchaikovksy. Onnistuin saamaan hänestä kuvan hotellin illallisella, mutta en uskaltanut mennä juttelemaan. 

Kunniavieraan haastattelussa mr Tchaikovksy totesi, että hän on erittäin antisosiaalinen ja elämnsä on vain kirjoittamista joidenkin perhehommien lisäksi. Uskomatonta tuotannon määrää hän selitti sillä, ettei tarvitse olla nopea kirjoittaja (vain tuhat sanaa joka päivä) kun on tehokas ja suunnitellut huolella kaiken etukäteen. Kovin aktiivisesti hän ei vaikuttanut lukevan genreteoksia, kun ei kerran edes tiennyt Vernor Vingen ylistetystä hämähäkkiromaanista (Taivaan syvyydet, 1999) kirjoittaessaan omaa kuvitelmaansa hämähäkkimaailmasta. Ja ehkäpä juuri siksi, avaruusscifin vaikutteista vapaana, Children of Time -romaanista tuli se menestysromaani, joka nosti tusinan kirjan jälkeen mr Tchaikovksyn ison yleisön suosioon. Sitä seurannut Children of Ruin (2019) oli yllättävän laadukas teos jatko-osaksi, mutta mitään ideoissaan häikäisevää proosaahan nämä eivät ole, vaan ennen kaikkea huolellisia lukuromaaneja.

Noff-huutokauppa oli tilaisuus jossa parhaiten näki yleisön monimuotoisuuden. Ruotsalaisia bibliofiilien aarteita meni kaupaksi hyvin, vaikka yleisöstä se vanhin osa ei ollut enää edes paikalla. Fandomin keski-ikä on täällä paljon korkeampi kuin Suomessa, mikä antaa ikävähkön sulkeutuneen joukkokuvan ruotsalaisista spefi-harrastajista.

Yksittäiset fandomin ihmiset ovat tietysti aina yhtä sydämellisiä. Tänään Saara löysi saksalaisen harrastajan joka kiertää äänittämässä eurooppalaisia coneja ja arkistoimassa tällä tavoin fandomin historiaa. Hän tiesi kertoa Perry Rhodan -kirjoista, jotka olivat hämmästyttäneet minua Saksan reissulla: sarjaa oli julkaistu Suomessakin seitsemän kirjaa kioskiformaatissa. Ne edustavat pulp-historiaa joka harrastajien pitäisi tuntea ja josta pitäisi olla toistuvasti vertailevia käännöskirjallisuuden esitelmiä tällaisissa coneissa.

Yllä kuvassa on käynnissä Hugo-paneeli, conien paras toistuva osuus, koska siellä puidaan tuoreimpia teoksia rehellisesti. Genrejulkisuuden kärkenä toimivat Hugo-palkinnot ovat se identiteettiproosan umpio, josta spefin on vaikea murtautua ulos genrejen kirjallista laatua koskevaan itsekriittiseen keskusteluun. Vain näissä paneeleissa siihen kritiikkiin on yritystä.

Yllä kuvassa mr Tchaikovksy keskustelee lääkärin kanssa lääketieteen käytöstä fantasia-settingissä... Herran omat ajatukset fantasian ja scifin perinteestä eivät kyllä olleet järin kummoisia. Maailmanrakennuksen tarkkuus hänen omassa tuotannossaan selittyi perinteisesti ropettajakokemuksen pituudella. Omista kirjoistaan parhaaksi hän mainitsi yllättäen Dogs of War (2017), joka ei ole saanut kovin kiittäviä arvosteluja ja jäänyt minultakin lukematta, vaikka teosta löytyisi kirjastosta. Kriteerinä DoW:n parhaimmuudelle me Tchaikovksy piti henkilökuvauksen onnistumista. Maailmanrakennuksen tarkkuudella ei hän, siis, oleta pääsevänsä kirjallisuushistoriaan.

21.11.

Sunnuntaina kampeuduimme ylös 10:ksi kuuntelemaan esitelmää lääketieteen soveltamisesta fantasiaväkivaltaan, mutta esitelmöivä lääkäri keskittyi pelkästään ensiapuohjeisiin ehtimättä koskaan fantsuun saakka. Yksi yleisöstä sentään pyörtyi verenpurkausten suggestiivisesta kuvailusta. Saavutus sekin. 

Mutta älyttömiähän tällaiset ohjelmanumerot ovat, aivan kuten lauantain esitys, jossa aiheeksi luvattiin sukupolvialusten TALOUS, mutta talous jäi täysin sivuseikaksi ekonomistin viihdyttäessä yleisöä esimerkeillä sukupolvialuksista, joiden ylläpitoa ei ole ajateltu loppuun saakka. Niitähän riittää. 

Kaksi teosta, jotka olivat itseltäni menneet ohitse aiheesta artikkelia (viime vuonna) tehdessä, olivat Molly Glossin romaani The Dazzle of Day (1997) ja LeGuinin kertomus Paradises Lost (2002). En ymmärrä miten LeGuinin moinen teos on unohtunut tai jäänyt huomaamatta. Etenkin, kun kertomus näkyy ilmestyneen suomeksi Erkan julkaisemassa Maailman syntymäpäivä -kokoelmassa (2019), joka löytyy taatusti hyllystämme.

Tämän verran conit palauttavat genrekartalle. Siksi niitä pitäisi olla monta kertaa vuodessa, olipa ruttovuosi tai ei.

Sunnuntaina mr Tchaikovksy osallistui paneeliin "Fantasian suosimat historian episodit". Keskiaikastandardille irvailuun jumitti, valitettavasti, tämäkin pakkorutiinilta tuntuva keskustelu. Viikonlopun ainoan kriittisen puheenvuoron käytti paneeliin osallistunut irlantilainen kirjailija Peadar O'Guilin: kerronnassa pitäisi aina huomioida mailmantilan vaikutus henkilöihin, esimerkiksi jos maailmassa riehuisi rutto niin varmaan henkilöt yleisön edessä jotenkin reagoisivat siihen... Siihen piikkiin paneeli naurahti mutta ruotsalainen yleisö ei jaksanut tai uskaltanut edes nauraa.

Kotimatkalle lähdettiin hyvissä ajoin, kello puoli neljä olimme jo laivassa, joka oli kolkon tyhjä kuin ruttopurjehdus ikään. Ruotsissa ei kukaan käyttänyt maskeja yhtään missään. Metrossa näin tasan yhden ihmisen maskissa, kadulla joitakin turisteja maskeineen, vaikka tungos metrossa ja Gamla Stanissa oli kuin aina ennenkin.

Hordatut kirjat olisi nyt ollut aikaa lukeakin, jotta ne eivät katoa pinoihin kotona. Mutta katselimme televisiota ja menimme pitkälle laivankostealle illalliselle kustantajan ja lääkärin kanssa, opettelimme mielen ja ruumiin tasapainoilua Ahvenanmeren aalloilla... 

 

Tällaiset olisivat olleet omat suositukseni ilmastoscifin moninaisuuden osoittamiseksi: 

Best clifi with eco-goth -sensibilities
 Cormac McCarthy: The Road
Best clifi with nordic noir -atmosphere
 Antti Tuomainen: The Healer
Best science fantasy clifi:
 N.K. Jemisin: The Fifth Season
Best clifi for cli activists
 T.C. Boyle: A Friend of the Earth
Best innovative clifi:
 Stephen Baxter: Flood (& Ark)
Best story structure complying with deconstructed world:
 Steven Amsterdam: Things We Didn't See Coming
Essential GoH terraforming novel
 Adrian Tchaikovsky: Children of Time

 

Kymmenen käskytystä

1. Helvetti ovat rokottamattomat ihmiset.

2. Ihmiset ovat hyviä vasta sitten kun he tekevät pahoista parempia.

3. Ihmisiä on kolmenlaisia: ne jotka saavat asioita tapahtumaan, ne jotka katselevat asioiden tapahtuvan, ja ne jotka eivät tiedä mitä tapahtuu.

4. Se, mitä tiedämme TIETYNLAISISTA ihmisistä, on vain muisto niistä hetkistä, jolloin tunsimme heidät.

5. Pappi kohtaa ihmiset parhaimmillaan, lakimies pahimmillaan, lääkäri sellaisina kuin he todella ovat.

6. Tyhmyys alkaa rehtiydellä.

7. Tyhmä ystävä on isompi uhka kuin viisas vihollinen.

8. Tyhmät ratkaisut, jotka toimivat, ovat silti tyhmiä ratkaisuja.

9. Julmuus on tyhmyyttä.

10. Älä koskaan ole tyhmälle reilu. (W. C. Fields)

Sananlaskujen pohjalta kohti uusia tautihuippuja.

Hytti nro 6 (elokuva)

 

"Hytti nro 6" on raiteille nostettu road movie, joka kertoo Venäjästä sellaisena kuin venäläiset ehkä kuvittelevat suomalaisten haluavan nostalgisoida Neuvostoliittoa, rehvakkaasti rähjäisenä, jumalanhullujen miesten ja pontikkaa litkivien baabuskojen kansakuntana. Tuloksena ei ole mitään taiteellisesti merkittävää elokuvaa, mutta sentään maagisen sympaattinen aikamatka viattomalle 1980-luvulle, joka todistaakin olevansa viattomuutensa menettänyttä 1990-lukua.

Elokuvan alussa ja lopussa ilmoitetaan huolellisesti, että tarina on saanut (vain) innoituksensa Rosa Liksomin romaanista Hytti nro 6 (2011). Omana aikanaan Liksomin romaani oli todiste siitä, miten kehnoissa kantimissa romaanitaide Suomessa rämpi, kun sellaistakin palkittiin Finlandia-pystillä. Mutta ohkaisesta kirjasta ei olekaan otettu elokuvan käsikirjoitukseen muuta kuin idea eriparisista makuuhytin matkustajista, suomalaisesta opiskelijatytöstä ja venäläisestä gangsterimaisesta miehestä. Hyvä niin. 

Itse en kirjasta syttynyt lainkaan ennen kuin kuuntelin sen äänikirjana jumalaisen Pertti Sveholmin lukemana, joten mitään odotuksia ei filmatisoinnin suhteen ollut – paitsi se perinteinen, että miksi vaivautua teatteriin, kun suomalainen tuotanto ei kuitenkaan täytä edes niitä alkeellisimpia odotuksia elokuvalta eli kelvollista käsikirjoitusta.

Eikä täytä tälläkään kertaa, ei tarinana eikä draamana. Tarinan huipentaminen Murmanskin lumimyrskyyn on käsikirjoittajien yritys siirtää hahmot historialta ja Venäjältä näyttävään sumuun, ilman, että katsoja hoksaa miten ohut draama tässä olikaan.

Mutta paljossa muussa on onnistuttu. Lokaatioiden etsijä ja lavastaja ovat tehneet osuutensa antaumuksella, ja kuvaaja Passi ottaa paikkojen repaleisesta viehätyksestä kaiken irti. Kohtaus kohtaukselta huomasin ihmetteleväni, mistähän ne ovat vielä löytäneet tuollaisia junavaunuja ja tuollaisia ihmisiä ja tuollaisia kaupunginosia. No, ilmeisestikin katselemalla ympärilleen siellä Venäjän puolella.

Tarinaa sovittaessa on muutettu aika, reitti, paikka ja henkilöt. Liksomin turistihenkisestä slaavifiilistelystä vapauduttua on päästy aloittamaan tyhjältä pöydältä. Se on hienoa. Jopa päähenkilöille otollinen heteroromanssin mahdollisuus on poispelattu siten, että naisen, Lauran, kuvataan elokuvan ensimetreillä elävän Irina-nimisen kirjallisuudenprofessorin "vuokralaisena" eli rakastajana. Kirjallisuussitaateilla rupatteleva moskovalainen älymystö on elokuvan ainoa tympeä venäläisklisee. Moskovasta lähdettyä  junamatkalla kohdattavat kansalliset tyypittelyt uppoavat osaksi lavastusta. Paitsi se suomalainen kitaristi. Se on silkkaa 2000-lukua, karkea lipsahdus käsikirjoituksessa ja näyttelijävalinnoissa.

Pääosan suomalaiseksi kiinitetty Seidi Haarla on vodkanhuuruiseen ilmapiiriin täsmäävä, reppu-uskottava suomalainen opiskelija, jonka muutokseksi ei tarvita muuta kuin vähittäinen elämänilolle antautuminen. Elokuvan varsinainen dynamo on näyttelijä Juri Borisov, jonka herkeämättömän kyräilevä ja huvittunut ruumiinkieli on riittävä syy nähdä tämä elokuva. Hän saa vähästä paljon irti, eräänlaista luonnonkomiikkaa, jossa ei tunnu harjoittelun vaan eletyn maku.

Muuta perustetta tämän elokuvan Cannes-palkitsemiselle ei kylläkään voi keksiä kuin pohjoisen eksotiikan, joka kai käy poliittisesta kommentista, etenkin kun bonuksena on tullut vielä tuo nykypäivälle olennainen queer-lisuke päähenkilön pohjustajana.

 

Myönnän silti, että "Hytti nro 6" on ohjaaja Juho Kuosmaselta ja kuvaaja Passilta yllättävänkin vahva todistus, miten monenlaista elokuvaa heiltä kelpaa odottaa vielä omassa painosarjassaan yllättäneen Hymyilevän miehen (2017) jälkeen. Kylläpä tämä taitaa olla korkein saavutus mihin suomalainen road movie on kyennyt. Jopa promillepitoisuudella mitattuna.