Editoidessa opittua käsityöläisyyttä

Kustannustoimittajani sanoi joskus talvella, että jos jaksan paneutua käsikirjoitukseen tehtäviin muutoksiin, niin "tästä tulee paras kirjasi". Kaltaiselleni kirjoittajalle se on rohkaisevaa luvata, kun cv:ssäni on vasta muutama kaunokirjallinen teos, mutta luottamussuhteen sinetöinnin lisäksi kyseessä on ammatillinen kommentti "luonnollisen" tien seuraamisesta: kirja kirjalta tekijä tulee toimittajansa ohjaamana tietoisemmaksi virheistään ja tuottaa ammattitaidollaan yhä täydellisempää proosaa tai runoutta.

Näin kävisi siis periaatteessa, jos sanataide olisi pelkkää käsityötä. Mutta kun se on myös yhteistyötä, parhaimmillaan, ja on nytkin kokeneen kustannustoimittajan ammattitaidon ja tekstiin paneutumisen (= tuntee kirjan ja muistaa sen yksityiskohdat paremmin kuin ns. tekijä) ansiota, että kirja tosiaan on monin tavoin koherentimpi, luettavampi ja tiiviimpi kuin kaksi aiempaa romaaniani.

Oman käsityöläisyyden kehittyminen on muutenkin kyseenalaista, ihan niiden kirjoittajaegoon tulevien lommojen takia, mitä koituu oman huonoutensa huomaamisesta editointiprosessin aikana.

Dekkarin kohdalla kolhuja saa myös oletettu nokkeluus. Kirjoittaja joutuu kiroamaan kerta toisensa jälkeen "Miten olen voinut olla huomaamatta noin yksinkertaista selitystä murhalle?"tai "Miten olen voinut unohtaa kaikki viranomaisten hatut sivun 85 jälkeen?".


Lohdukseni olen yrittänyt keksiä selityksiä sille, miksi romaanin mittaiseen tekstiin kertyy niin järkyttävän isoja virheitä :

1. Miljöökuvauksen ristiriitaisuuksia koituu siitä, että paikkoja kuvaa ENSIN niiden funktion kannalta, ja realismin tai ilmapiirin edellyttämät koristeet tulevat siinä ohessa jos ovat tullakseen. Niinpä jokin huone tai rakennus voi olla aivan toisenlainen funktioltaan kuin mitä se on osana laajempaa kokonaisuuta. Sisä- ja ulkotilojen välille jää niin ikään isoja eroavuuksia, koska niiden funktio on niin erilainen juonen ja henkilökuvauksen kannalta. Itselleni tämä oli senkin vuoksi kertautuva ongelma, että alkuperäisen käsikirjoitukseen kuulunutta ympäristön scifistisyyttä down-shiftasin kerta toisensa jälkeen ennen kuin edes uskalsin tarjota tekstiä kustantajalle yli kymmenen vuoden tauon jälkeen.

2. Yleinen mentaliteetti vs päähenkilöiden motivaatio vaihtelee kirjan alusta loppuun, koska henkilöilleen keksii motivaatiota puolesta ja vastaan juonen aikana, välillä TARINAMAAILMAN ERITYISYYTEEN nähden (ihmiskunta lähellä sukupuuttoa) ja välillä oman maailmamme perusteella (ihmiskunnan liikakasvu). Tämä heilahtelu johtaa siihen, että keskelle koherentiksi tarkoitettua tarinamaailmaa ilmaantuukin kohtauksia, jotka ovat suoraan omasta ajastamme.
Kaikkein hölmöimmän ristiriitaisuuden saattoi kuitenkin kääntää tarinan ja henkilökuvauksen voitoksi. Kun kirjoittajalle osoitetaan kädestä pitäen hänen romaanihenkilönsä ristiriitaisuus, niin kirjoittaja muuttaa ko. tekstikohdan sellaiseksi, jossa kirjan PÄÄHENKILÖLLE osoitetaan kädestä pitäen hänen maailmankuvansa ristiriitaisuus (ja siten myös hänen hidas muutoksena tulee perustellummaksi jne).

3. Scifi-ideoiden eriarvoisuus (ekstrapolaatio vs spekulaatio) on todella iso ongelma, mutta onneksi yleinen harjoittamassani lajityypissä. Kokeneet scifin lukijat antavat sen anteeksi, jos uudet keksinnöt ovat teknologialtaan eritasoisia (tekoälyn innovatiivisuus vs tarkkailuteknologian lo-tec), mutta dekkarissa scifin rutiini-ideakin saattaa näyttää "jumala koneesta" -ratkaisulta. Ongelman taustalla on genrejen täysin erilainen asetelma maailman ja juonen välillä: scifissä maailma on ensisijainen juoneen nähden, dekkarissa toisinpäin. Scifin estetiikkaan kuuluu se, että lukija pakotetaan ajattelemaan suhteellista kuilua meidän maailmamme ja tarinamaailman välillä; dekkarissa aika on fiksattu kahteen toisistaan riippuvaan jatkumoon (rikoksen ja tutkimuksen), joilla täytyy olla selvät kulttuuriset koordinaatit KUINKA NOPEASTI rikos on ratkaistavissa. Tästä todorovilaisesta säännöstä on kuitenkin hienoja esimerkkejä, jotka osoittavat että sääntöä voi venyttää loputtomiin (scifillekin sopiviin liioitteluihin), niistä ehkä tunnetuimpana Josephine Teyn Ajan tytär, jossa nykypäivän salapoliisi ratkoo satoja historiankirjoihin tallennettua (Rikhard III:n veljenpojat) murhaa.


Ja aina jää jotain myös selittämättä:
4. Pilkkuvirheet. Ne ovat edelleen yhtä nolostuttavia ja niitä on lähes yhtä paljon kuin joskus 25 vuotta sitten kirjallisuustieteen seminaarissa, missä "nälkätädiksi" nimittämämme suomenkielen veteraaniopiskelija totesi esimerkkivirkkeestäni, että olihan siinä sentään kolme pilkkua, mutta nekin kaikki väärissä paikoissa.