Nousu (romaani)

Nicholas Binge: Nousu
Suom. Laura Kataja
350 s.
Bazam Books, 2024.

Filosofisia ja elämänkatsomuksellisia romaaneja ei pitäisi väheksyä, vaikka ne olisivat kuinka kliseisiä. Aina löytyy joku nuori lukija, jolle tarinan ohella välitetyt ajatusleikit ovat ensituttavuus moiseen kaunokirjallisuuteen. Aikuiselle lukijalle Nicholas Bingen Nousu on kuitenkin tylsän vanhanaikainen yhdistelmä tieteisseikkailua ja paranormaaleja madonreikiä. Scifiä harrastaneesta lukijasta puhumattakaan.

Nousu on kehyskertomuksesta ryhtinsä saavat tarina fyysikosta, Haroldista, joka lähetetään kansainvälisen tutkijaryhmän mukana kiipeämään äkisti valtamereen ilmestyneelle vuorelle.  Kuten jokaista tutkijaryhmän jäsenistä, myös Haroldia riivaa neuroutensa todistaminen. Vuorelle nousun aikana paljastuu miksi ryhmään kuuluva ex-puoliso on avain Haroldin synkempään puoleen, hybriksen aiheuttamaan häpeään ja itsetunnon menettämiseen.

Tarinaa seurataan Haroldin laatimista kirjeistä, joten vuoren erikoiset olot, aikaulottuvuuden muuttuminen spatiaaliseksi, paljastuvat ennakointeina ja kertaumina. Tätä ajan pirstaloitumista Binge ei hyödynnä scifille ominaisella johdonmukaisuudella, mutta pirstaloitumisen vaikutuksia ihmismieleen hän käsittelee perinpohjaisemmin kuin yksikään scifisti on tehnyt. Jospa vain romaanin henkilöt olisivat persoonia muutenkin kuin ahdistuksessaan ja hybriksessään, Nousua voisi pitää erikoisen onnistuneena psykologisena scifinä.

Kirjeromaanin episodimainen rakenne antaisi paljon vaihtoehtoja sekä juonen yllätyksiin että kertojaäänen manipuloivuuteen. Vaan ei Bingellä. Nousun ainoat yllättävät takaumat keskittyvät Haroldin luonnetta murtaneen trauman vähittäiseen paljastamiseen. 

Sekä tarina että tutkijatyypit edustavat raskaan vanhanaikaista tieteellistä imperialismia. Sen kritisointiin brittikirjailijoilla, kuten Bingellä, on toki pitkät perinteet, mutta tutkijaluonteiden omahyväisyyden ja pikkumaisuuden dramatisoinnissa Binge osoittaa yhtä vähän analyyttistä rohkeutta kuin henkilöhahmonsa osoittavat itsekritiikkiä.

Rasittavinta, yleensä ”hörhö-scifiksi” kutsuttua tyylittelyä Nousussa edustavat sen pohdinnat jumalan kaltaisista olennoista, jotka testaavat vuoren avulla ihmiskunnan kehittyneisyyttä. Tällaisia spekulaatioita on pyöritelty scifin puolella etenkin planeettaromansseissa vuosisadan verran, mutta enimmäkseen viileän ironisesti juonenkäänteisiin kytkien. 

Bingeltä sen sijaan ovat juonenkäänteet nopeasti lopussa. Mitä ylemmäksi tällä kaikki uskonnot yhdistävällä, kaksitoista kilometriä korkealla ”metavuorella” kiivetään, sitä enemmän Binge luottaa lovecraftmaisiin önniäisiin paranormaalin uhkan aiheena. Kirjan filosofiseen ainekseen nämä hirviöt sopivat yhtä huonosti kuin lonkerokauhu ylevään alppinismiin.

Nousu on jälleen yksi esimerkki siitä, miten helpolla valtavirtakirjallisuus saa kehuja omaperäisenä pidetystä ideasta, jolle genren sisältä löytyisi sata parempaa sovellusta. Vuorikiipeilynkään osalta Binge ei tarjoa mitään fantisoivan kiehtovaa luettavaa. Kiipeilyhän on aihe, johon scifistit ovat aina tunteneet erityistä intohimoa. Tieteisfantasian puolella sen huippuja edustavat Roger Zelaznyn novelli ”This Mortal Mountain” (1967) ja Jeff Longin luolakiipeilyä helvettiin käsittelevät romaanit (1999 ja 2007). Niiden rinnalla Bingen tarina on kaikin tavoin nysä.

Markku Soikkeli

Arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 2/2024.