Jokainen genre perustuu sille, että lukija vähintäänkin hyväksyy lajikohtaisen myytin siitä, miten maailma toimii. Scifin kohdalla tämä on erityisen haastavaa monellekin lukijalle, koska kyseisen lajin maailmankatsomuksena on juurikin maailmojen (tutun/erilaisen) kohtaamattomuus.
Jotkut kirjailijat käyttävät scifin ydinideaa rakentaen kirjan sisälle kaksi maailmaa, joista kumpikaan ei ole se meille tuttu todellisuus. Tämä on erittäin vaativa temppu ja päätyy tolkuttomuuksiin, jos sitä yritetään harjoittaa johdonmukaisesti ideaa iteroiden, kuten aikajatkumoilla leikittelevissä kirjoissa.
Kaiken lisäksi jotkut kirjailijat päätyvät kokeilemaan kahden toistensa mukaan määrittyvän maailman kohtaamattomuudella ihan vain siksi, etteivät osaa päättää miten käyttää kahteen eri alalajiin jakautuvaa materiaaliaan samasta aiheesta.
_cover.jpg)
Historiallinen suurmiesromaani käsittelee Galileo Galilein tiedemiesuraa ja yrityksiä sopeuttaa oma ajattelu sekä kirkon perinteisiin oppeihin että sen aikakausikohtaisiin ennakkoluuloihin. Tietämättään Galileo lähestyy myöhäisurallaan tieteen historian solmukohtaa, jossa hän ei saakaan Vatikaanilta pelkkiä nuhteita vaan tuomion tieteen ensimmäisenä marttyyrinä.
Planeettaromanssi käsittelee puolestaan Jupiterin kuiden tutkimista ja ensikontaktia jumalan kaltaisiin olentoihin, jotka manifestoituvat osittain näissä kuissa rinnakkaisista maailmoista. Yhdistävä juoni taas perustuu sille, että 3000-luvun ihmiset sieppaavat Galileon menneisyydestä ratkaisemaan tiedemiesten riitaa siitä, pitäisikö kuissa asuviin olentoihin ottaa kontakti.
Romaanin pääpaino on Galileon persoonassa, tutkijaluonteessa. Tämä itsessään olisi kirjan arvoinen tarina, mutta Robinson ei ole osannut valita laajasta materiaalistaan, mitä käyttää ajankohdan taustoitukseen ja mitä henkilön taustoitukseen. Niinpä kirjaan on kaadettu kaikki mahdollinen. Erittäin pitkät ja pitkäpiimäiset kuvaukset Galileon kuulusteluista voisivat olla kiinnostavia, jos niihin olisi jokin erityinen, edes scifistinen näkökulma. Vaan eivät ole. Ja sama pätee Galileon uniretkiin Jupiterin kiertolaisilla. Ne ovat planeettaromansseina aika yhdentekeviä, kuvauskeskeisiä jaksoja, huolimatta kirjoittajansa ainutlaatuisesta luontevuudesta spekuloida 3000-luvun avaruusteknologialla. Enemmän ne silti muistuttavat proto-scifin unimatkoja kuin kovan scifin visioita.
Robinson käyttää kyllä taitavasti Galileota hahmona, jota poikkeuksellinen uteliaisuus ajaa kysymään oikeita kysymyksiä 3000-luvun tieteestä, mutta jonka oma henkilöhistoria lopulta ratkaisee sen, miten halukas hän on esiintymään tieteen historian ensimmäisenä marttyyrinä.
Ja tähän kysymykseen siitä, kuinka paljon on valmis uskomaan historian muunneltavuuteen, koko juoni tiivistyy. Aikamatkailu vaatii niin paljon energiaa, että kokonaisia aurinkokuntamme kaasujättiläisiä tyhjennetään historian muuttamiseen. Huikeaa. Joku toinen kirjailija olisi työstänyt tästä aikakausien ja maailmojen epäsuhdasta räväkän avaruusoopperan. Robinson jää jahkailemaan pitkällisiin esitelmiin myös tieteen historiasta. Infodumppauksen sijaan voisi puhua inforämeestä.
Kirjan ongelmat kahden alalajiin väliin putoavana tekstimössönä tiivisti Sf Siten arvostelija Paul Kincaid erinomaisesti:
"I wish that Kim Stanley Robinson had been content to write a straightforward historical novel
about Galileo and had not been tempted to echo Kepler or create a science fiction. It is the science fiction
that makes this novel weak, it is the history that makes it strong."
Kaikkiaan siis kirja, josta ei jää oikein mitään jälkimakua ja yhtään epäilemättä turhin yksittäinen teos Robinsonin laajassa tuotannossa. Samaa kiusallista ylituotteliaisuutta, myös, kuin kirjailijan tarve uudelleeneditoida yhteisversio Washington-trilogiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti