Kaikki matkat ovat patomatkoja. Ihminen kulkeutuu niin kauaksi virtausten mukana kuin voi antaa myöten itsestään, kunnes saavuttaa sen luonnollisen tai kulttuurisen patomuodostelman, missä meri tai vuoristo avautuu selvittämättömän suurena. Siihen sitten pysähtyy, ikään kuin vapauden tavoittaneena, mutta kumminkin padottuna muiden kulkeutujien tavoin, kaltaistensa joukkoon.
Haapsalussa meitä ajopuusuomalaisia oli runsaasti muitakin, muttei lainkaan sellaisia määriä kuin mitä vähän matkan päässä etelämpänä Pärnussa. Itse asiassa olimme kernaasti hämmästyneitä siitä, miten uskomattoman hiljaisia Haapsalun kadut ja rannat olivat, etenkin kun pysyttelimme vanhan kaupungin puolella. Onnekkaita olimme sikäli, että viivyimme kaupungissa maanantaista perjantaihin, kun taas turistimassat piipahtavat Tallinnasta Haapsaluun viikonloppuisin. Matkaa on vain sata kilometriä, bussilla vajaat kaksi tuntia.
Haapsalu itsessään näyttäisi kuihtuvan ja rapistuvan talo talolta, mutta tapaamamme suomalainen vakuutteli vanhojenkin kortteleiden itse asiassa kohentuneen vuosi vuodelta.
Kaupungin länsipuoliselle lahdelle pystyi kahlaamaan puoliväliin saakka polviaan kastelematta. Avoimelle merelle ei ollut Haapsalusta näkymää kuin kapea salmi kohti luodetta, mutta muuten meren läheisyys tuntuu kaikessa. Elokuun yöt ovat valoisampia, rannat täynnä lintujen ja ruovikkojen laveaa liikettä kuin rannikko keinahtelisi puoliksi veden varassa. Näimme haukan kamppailevan korkeudessa haikaroiden kanssa.
Myös hotellimme Fra Mare tuntui rakenteelliselta osalta tätä kapeaa viipaletta, Viron ja luonnonhistorian rajaviivalla sinnittelevää... seisahtanutta... patofyysistä elämää. Hotelli oli aivan täynnä venäläisiä ja suomalaisia, täysin toistensa oloisia, mutta moiset massoittumat eivät täällä häirinneet. Kylpylähotellin ilmapiiri on niin velvoittavan retriittimäinen.
Kaupungilla näimme täsmälleen yhden kaljatölkit kädessä kulkevan suomalaisen pariskunnan, jotka karjuivat lapsilleen humalapäissään. Oma yhdistetty nesteenkulutuksemme oli litra sangriaa ja kaksi litraa olutta päivässä. Yhtenä päivänä poltimme hartiat viereisellä hiekkarannalla, mutta siltä ei olisi nestevoitelukaan pelastanut. Luimme yksiä ja samoja kirjoja, pelasimme yhtä ainoaa korttipeliä (VotK: Last Rites), söimme yhden lämpimän ravintolaruoan päivässä. Olimme yhdessä kaksin.
Historiasta opimme sen verran kuin jaksoimme kävellä, rantakortteleiden kujilla ja piispanlinnan muureilla. Enempää emme patopaikalta odottaneetkaan. Tuuli pauhasi etelästä ja lännestä.
Sillä tältä sen pitääkin matkalla tuntua: mitä pysähtyneempää elämää, sitä enemmän tuntee olevansa osallisena äärilleen täyttyneen historian jättömaalla...
Täältä pohjoiseen palatessa Tallinna näytti pelkältä perkeleelliseltä terminaalilta.
Minä asustelin pari talvea ja osan kesää eestin parnussa. Siinä on se joen ja meren yhteinen läheisyys ja vielä rakentamatonta rantaviivaan joen läheisyydessä, jotakin vanhan satamaa ja enneaikaista. Suomalasia oli paljon, baarit nokuivat ja laulu soi. Sitten muutin asustamaan itäiseen viroon.Kohla järvelle, ei siellä järveä näkynyt, mutta muutos oli täydellinen, järven lisäksi siellä ei näkynyt, ei kuulunut suomenkieli, venättä haasttoivat kaikki,koko alueen sisällä. Parempi niin, ja jos Vironon joskus konfliteja tulee, sellaisia kun Ukrainassa- niin niiden alueelinen paikka on sitten se Kohla Järven seutu
VastaaPoista