KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






tiistai 20. syyskuuta 2016

Seveneves (miltei onnistunut Stephenson-romaani)

Neal Stephensonin romaanit ovat järjestään epäonnistuneita teoksia, mutta kiinnostavia kirjoina. Tämä erottelu perustuu siihen, että "kirja" rakentuu lukukokemuksesta, jossa lukija kiinnostuksensa mukaan lukee intensiivisemmin tietyt osuudet teosta ja kursorisemmin toiset osuudet. Teos taas on se esine, mediaväline, johon kirja on pakattu taiteelliset ja kaupalliset tavoitteet sopuisana kompromissina. Stephensonin kohdalla erottelu tarkoittaa sitä, että yhtä poikkeusta lukuun ottamatta hänen teoksensa ovat ärsyttävän epäsuhtaisia. Hyvät osuudet hänen teoksistaan ovat erinomaista genrekirjallisuutta, huonot osuudet käsittämättömiä sivupolkuja, jollaiset kustannustoimittajan olettaisi karsivan, jollei Stephensonin eksentrinen tarinamaailma näyttäisi siltä että jaarittelut ja sivupolut antavat vihjeitä maailman allegorisuuden avaamiseen. Ja ehkä sisältävätkin. Cryptonomiconista (1999) alkaen kukaan ei ole uskaltanut epäillä mitään muuta. Että kirjailija on paitsi postmodernisti edellä aikaansa myös edellä lukijoidensa älykkyyttä.

Myös itselläni on ollut vankka luottamus siihen, että jonain päivänä Stephenson vielä tekee ihan oikean romaanin, jossa kaikki on KIRJALLISESTI kohdallaan, siis samanlaisen romaanin kuin se uransa poikkeusteos, Diamond Age (1995), josta pidin enemmän kuin scifistisyydessään kehutuimmista teoksista, Snow Crashista tai Cryptonomiconista. Hyllyyni on ennättänyt kertyä parikin kirjaa odottamaan lupauksen lunastamista, jumalattoman paksuja tiiliskiviromaaneja kuten Reamde ja Anathem.

Mutta sitten ilmaantui yllättäjä, Stephensonin uusin romaani Seveneves (2015). Se sai arvosteluissa kiitosta, joka vaikutti aivan poikkeukselliselta Stephenonin kohdalla: TIIVISTÄ KERRONTAA JA TOIMINNALLISTA KUVAUSTA, vieläpä SCIFIÄ LÄHELTÄ NYKYHETKEÄ. Se oli pakko lukea heti.

Ja KIRJANA Seveneves todella räjäytti odotusten pankin, teki sen ensi sivuillaan, ja sitten uudelleen ja uudelleen, kun vimmainen apokalypsia ihmiskunnan viimeisestä yrityksestä pelastaa itsensä kiertoradalle kelautui auki. Toki mukana oli tuttuja sivupolkuja, kuten kymmenen sivun mittainen yksityiskohtainen kuvaus avaruusmakuupusseista, eräänlaisista päällekkäisistä kokovartalokondomeista, joiden sisältä on pelastettava juuri tietty naiskosmonautti. Tai kertojaäänen teinimäiset selittelyt ketkä avaruusnörteistä saavat etuoikeuden bylsiä kirjan naispäähenkilöä ja miksi, ja miten tämän romantiikan äärellä sivuhahmot uhraavat itsensä avaruuteen tai säteilysairauksiin. Öhhöh. Tällaiseen hölmöilyyn Stephenson sitten päätyy kirjoittaessaan "5 minuuttia tulevaisuuteen" -scifiä. Mutta tarina kokonaisuudessaan on vetävä, erittäin hyvin rytmitetty ja tarjoaa samanlaista realismin tunnelmaa kuin "Gravity" elokuvana tai "Yksin Marsissa" romaanina.

Stephenson saa luoduksi vaikutelman, että aivan mahdottoman oloinen kolossaalinen rakennusurakka kiertoradalla olisi mahdollinen jo nykyisellä tekniikalla, kun vain asenne on rohkea ja tilanne pakottava. Tätä vaikutelmaa tehostavat avaruuden olojen ongelmat, joiden kerrostamisessa ja ratkaisussa ei ole pelkästään copypastettu alan tiedeuutisia vaan myös tehty perehtynyttä ajattelutyötä. Sadan sivun jälkeen olin valmis julistamaan, etä Seveneves on paras scifistinen apokalyptia mitä olen ikinä lukenut.

Mutta sitten se taas tulee, se Stephenson-hetki kun kirjan olisi valmis heittämään seinään. Seveneves-romaanissa kohta on 2. ja 3. osion välillä, kun tarinassa hypätään eteen päin 5000 vuotta. Niinpä kirjan 3. osio on kuin aivan eri romaani, ja itse asiassa romaanin nimikin kumpuaakin vasta täältä, kirjan viimeisestä kolmanneksesta. Kaikella aiemmin kerrotulla on eräänlainen taustoittava merkitys loppuosionkin tapahtumille, mutta yhtä hyvin loppuosion olisi voinut julkaista erillisenä kirjana. Niin hahmoton, tavoitteeton, ponneton ja henkilöiltään yhdentekevä se on. Kuvaukset tulevaisuuden teknologiasta ovat toki yhtä huikeita visioina kuin Kim Stanley Robinsonilla tai Alastair Reynoldsilla, mutta Stephenson ei edes yritä käyttää kuvausjaksoja kerronnan välineenä. Ja henkilöhahmot - ne ovat jälleen kuin hukkakoodia kirjailijaa kiehtovien JÄRJESTELMIEN päällä. Tarpeellista vain kaoottisuuden takeena.

Tästä pettymyksestä toipuminen vei viikon. Eeppisen matkan yhden kirjan kanssa tehtyään ja tyhjän päälle jouduttuaan on vaikea keskittyä mihinkään. Viikko menikin sitten vielä flunssasta toipuessa ja elokuvia katsellessa.

Eilen avasin sitten Ian McDonaldin romaanin Luna - New Moon. Ja hetkessä olin taas siellä scifin kannalta parhaassa ulottuvuudessa, LÄHIAVARUUDESSA. Pidin romaanista heti, vaikka McDonaldin edelliset kirjat olivat jääneet minulta kesken juuri alkumetreillä. Tällä kertaa kirjailija on ensi sivuilta alkaen aivan erilainen tiukka ääni kerronnassa, tarkka rajaus ihmisten ja ympäristön välillä. Ehkä mukana on liikaa sivuhahmoja, mutta tunnelma yhtä aikaa tutun eksoottinen ja tuoreen etäännyttävä. Ei ehkä parasta mahdollista scifiä mitä maailma voi tarjota, mutta parasta millä voi palauttaa uskon genreen. Ja jos vielä sallii itselleen, että uuden sarjan aloittavan romanaina voi lukea itsenäisenä, keskittyä teoksesta taas kirjaan oman mittansa mukaan, niin odotukset eivät myöskään nouse kohtuuttomuuksiin kuten Stephensonin kanssa kävi.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti