Kansallisteatterin Sumu selittää Venäjän

Kansallisteatterin "Sumu" on Juha Jokelan kylmätunnelmainen työpaikkakomedia, ohjaajansa omasta tekstistä. Lajityyppi on käsittämättömän suosittu nykypäivän teattereissa.  Työpaikkakomediaa voi katsoa kuin poliittista satiiria, vaikkei seuraisikaan ajankohtaista politiikkaa. Lajityypissä jäljitellään päivänpolitiikasta tuttua konsulttipuhetta ja karikatyyreihin pelkistyviä teemoja, esimerkiksi teknologiauskovaisen ja byrokratiaan hukkuvan pienyrittäjän hahmotelmat.

Jokelan "Sumu" muistuttaa tv-sarjaa, jossa seurataan hitaasti työpaikan jännitteitä. Avainhenkilön mieli on tälläkin kertaa fokuksessa: ylikorrektin päättäjämiehen mielenterveys ratkaisee viime kädessä paitsi firman myös Suomen ulkopolitiikan onnistumisen.

Nainen on Venäjän simulaatiotulkki.

Vaikka "Sumua" ei voi suositella kellekään draaman ystävälle, sen konsepti on mielenkiintoinen. Näytelmän mysteerinainen, Larissa, on oireellinen yhdistelmä suomalaisen miehen fantasiaa ja maanläheistä toimistoapulaista. Larissan kerrotaan olevan venäläissyntyinen sihteeri, mahdollisesti FSB:n vakooja, mutta lisäksi hän on tehnyt tutkielman todellisuuskuvan illusorisuudesta.

Päähenkilön diagnoosi alkaa siitä, että nainen osaa tulkita illuusioista suurinta. Ratkaisevassa kohtauksessa hän selittää näppärästi Venäjän alati vaihtuvan kansanluonteen. Mielestäni Jokelan tulkinta Krimin merkityksestä Venäjälle on vähintäänkin omaperäisen kiinnostava ja uskottavasti toiveikas. Krim on keinotekoinen osa Venäjää, ikään kuin valtiollinen simulaatio jossa kansakunta huijataan aistimaan keinotekoinen käsi omanaan. Mutta tätä simulaatiota ei voi jatkaa loputtomiin, ja siinä vaiheessa on täysin selvää kansakunnalle, että kyseessä oli vain (itse)petos.

Suomalaisten yritys tunkeutua keskelle tätä simulaatiota on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, koska on liian helppoa tehdä tulkintoja simulaation merkityksestä, siis tuottaa uusia simulaatioita. Miesten välisessä verkostossa pienyrittäjä, työpaikkakomedian päähenkilö, on täysin eksyksissä. Hän kadottaa ensin moraaliset ja sitten kulttuuriset referentit siihen, mikä todellisuudessa on pysyvää.

Mutta onneksi on Nainen – ja Venäjä, nuo alati muuttumattomat maailmankaikkeuden vakiot suomalaisen miehen rinnalla.

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä tämä poliittinen täsmäkomedia on täysin vailla DRAAMALLISESTI mielekkäitä kehyksiä. Lavasteet pyörivät ja valot liikkuvat kaiken aikaa, ja sivulta savukone sylkee vielä efektilisää, jotta katsoja varmasti kiinnittäisi huomionsa simulaatioaiheen ensisijaisuuteen eikä Venäjä-kontekstin pelottavuuteen. Mutta toisaalta kansallisteatterista on tullut laitosteattereiden lähetinlaite, jota ei kehtaa enää niinkään liittää kurkistuslaatikkoteatterin kunniakkaaseen perinteeseen kuin kurkistuslaatikkotelkkarin simulaatiohyrrään. Sikäli tällainen näytelmä tällaisella näyttämöllä puolustaa paikkaansa.

Näyttelijöiden kunniaksi on sanottava, että he eivät katoa lavasteiden suureellisuuteen. Elena Spirina kovakasvoisen arvoituksellisena Larissana on lisäksi tarkkatöisimpiä karikatyyrejä mitä olen Kansallisessa koskaan nähnyt, aivan kuin jokin vakoojafiktion jumalatar tai Putin-hymyn sisäistänyt täsmäase. Siitä iso plussa Jokelalle, ettei hän yritä rakentaa mitään metaforista YYA-romanssia tämän täsmäaseen ympärille.

Kolumnini "Sumun" ja Q-teatterin "Kevyttä mielihyvää" -näytelmän illuusiotematiikasta ilmestyy Kulttuurivihkoissa 6/2016.