Suomeksi julkaistun scifin alennustila (yhä)

Surkea on edelleenkin suomeksi julkaistun scifin tila.  Genren alle leimattuja kirjoja ilmestyy satunnaisesti ja jotkut niistä saattavat olla erinomaisia ajankohtaisuudessaan (Solomonin Menneisyyden kaiku), huumorissaan (Sinisalon Iron Sky -kirja) tai omaperäisyydessään (Rajaniemen Kesämaa), mutta ne eivät ole alkuunkaan kiinnostavia genren kannalta, siis sellaisena TIETEISfiktiona, joka saa tarkastelemaan ihailevammin jokaista välineellisyytensä säilyttänyttä tieteen ideaa.

Muutama hämmästyttävä poikkeus vahvistaa karun säännönmukaisuuden. Ben Bovalta on tullut suomeksi 1990-luvulla julkaistu Kuunnousu, joka on yllättävä täsmävalinta. Kuu on selvästikin seuraava Mars kovan scifin ytimessä. Kuun asuttamiseen ovat kiireesti tarttuneet niin Mars-trendin huipentanut Andy Weir kuin kulttuurien kohtaamisiin erikoistunut Ian McDonald, ja lokakuussa Kim Stanley Robinsonilta tulee paljon lupaileva Red Moon.

Alastair Reynoldsilta julkaistiin jo Elysionin tuli, mutta se ei tyylitakuusta huolimatta herätä senkään vertaa kiinnostusta kuin Bova-käännös. Reynoldsin odottaisi genren kärkinimenä vievän scifiä nyt eteenpäin ihan uusien ideoiden varassa, eikä palaavan vanhan tarinamaailmansa kertaamiseen. Samaa on sanottava syksyn kolmannesta AITOA scifiä edustavasta käännöksestä:  Cixin Liun Kolmen kappaleen probleema on niin ällistyttävän vanhakantaista scifiä että siinä on vielä paksu kerros hörhöoopperaa ja yhtä vähän yritystä romaanirakenteeseen kuin 1940-luvun jenkkiscifissä. Luin tuon trilogian avauksen ja jätin loput lukematta, mutta tilasin sentään Liun novellikokoelman. Ideoinnissa hän voi edustaakin lukemisen arvoista aitoscifiä.

Toki vieläkin surkeampi on YA-scifin saatavuus ja löydettävyys suomeksi. Jack Campbellilta käännetty Kadonnut laivasto -sarja taitaa olla ainoa YA-scifiksi kelpaava takuutuote, mitä suomeksi on tarjolla?

Niinpä on pakko kokeilla edelleenkin niitä muutamia alkukielisiä YA-teoksia, joita kuulee kehaistavan coneissa. Viime viikon kokeilu oli Pierce Brownin myyntiluvuissa loistanut Red Rising -romaani, sekin trilogian avaus. Kirjan 370 sivusta noin 250 sivua oli kuin romaani romaanissa: se sisälsi yksinomaan nuorten päähenkilöiden keskinäistä väkivaltaa, kostoa, kidututusta ja survivaalitoimia. Eikä siinä ollut edes scifiksi tunnistettavia elementtejä, koska tähtialusten mahdollistamassa maailmassa nuorten täytyy edelleenkin läpäistä initiaatio primitiivisin välinein todistaakseen 'luonnollisen' johtajuutensa. "Hunger Games kohtaa Game of Thronesin" kehuu eräskin blurbbi tätä amerikkalaisen unelman saavutusta. Sekin on valhe. Niin kuin moni muukin YA-kirjoja ympäröivä luonnehdinta. Niin isot rahat liikkuvat kirjoissa, jotka ovat viimeisiä millä digilaitteiden vangitsemat nuoret ja nuoret aikuiset voi koukuttaa vielä lukemaan.

Kirjastossa käydessä lueksin Parnassosta (3/2018) Salla Simukan artikkelia,josa  hän ylistää YA-kirjallisuuden yleistä laatua. Mutta genrepitoisuudesta, saati taiteellisesta tasosta, ei Simukkakaan puhu mitään - tärkeämpää on ylistää sukupuolisten ja seksuaalisten identiteettien moninaisuutta. Kaipa niin on pakko puhuu kirjailijan, joka saa palkkansa siitä, että toimii nuorten lukijoiden ja aikuisen median välittäjähahmona. Genre on niissä puheissa pelkkä kirjastotägi.

En minäkään genren TAITEELLISTA tasoa murehdi.
Haluaisin vain löytää hyvää luettavaa.
Mutta jopa genren syvästä ytimestä (=coneista) on vaikea löytää luotettavia suosituksia.

Yliopiston kirjastosta löysin sentään Farah Mendlesohnin uudehkon tutkimuksen (The Inter-Galactic Playground, 2009) nuorten scifi-kirjallisuudesta. Mendlesohn on historiantutkija ja lukee ensin muutama sata kirjaa ennen kuin esittää yleistyksiä. Hän myös tapaa kommentoida suorasukaisesti genrejä koskevia väärinkäsityksiä.

Mendlesohnin kritiikin voi tiivistää seuraavasti:

1. Yleisin stereotypia on se, että nuorten kirjan päähenkilön olisi oltava niin ikään teini tai nuori aikuinen, jonka asema määrittyy vanhempien tai heitä edustavien aikuisten perusteella. Vähättelevin stereotypia on se, että kirjasta pitäisi löytyä romanssi vähintäänkin sivujuonena.

2. Parhaat YA-teokset huomioivat  yleisönsä moninaisen arvomaailman rohkaisten samalla analyyttiseen ajatteluun ja elämänpiirin laventamiseen. Tällaiset teokset, esimerkiksi Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan romaanit (2001-06), eivät tyydy siihen, miten tietyillä ominaisuuksilla varustetut päähenkilöt selviävät vaikeista oloissa, jopa dystopioissa, ihan vain persoonansa varassa. Nuoret odottavat tarinalta selityksiä sille, miten päähenkilöt käyttävät taitojaan spefi-maailmojen poikkeuksellisten vastusten edessä.

 
Ja siinähän se scifin ydin tulikin napsakasti määritellyksi.