Konsepti on väistämättömän varma - niinkin idioottivarma, että sillä ei ole enää mitään tekemistä hyvän elokuvataiteen tai omaperäisen animaation kanssa.
Inside Out - mielen sopukoissa (2015) edustaa kohtuuttoman korkean maineen saanutta psykodraamaa. Se on tehty ensisijaisesti lapsia ohjelmoiville kasvattajille, sekä näistä automaatioprosesseista innostuneille psykopöpinän media-ammattilaisille. Piirrosjäljeltään ja kerrontaratkaisuiltaan elokuva ei ole mitään sen kummempaa kuin Pixarin muutkaan viime vuosien elokuvat, ehkä jopa rutiinimaisempaa, onhan miellytettävä myös Disney-emoyhtiön helppoa&nättiä -protokollaa.
Visuaalisen nokkeluuden sijaan Inside Out on käsikirjoitettu viitseliäästi. Sen kaksoissanoma puhuttelee aikuista katsojaa, tämä kun viime kädessä valitsee, mihin elokuvaan on valmis maksamaan mielipuolisen lippuhinnan lapsenkin puolesta. Ja Inside Out on käsikirjoitettu niin "kasvattavaksi" elokuvaksi, ettei ole epäilystäkään mihin vastuullisen vanhemman valinta päätyy.Mistä tämä kasvatussanoma koostuu?
Ensinnäkin, elokuvan tarina tarjoilee mielikuvaa lapsesta, joka on itseohjautuva päänsä sisällä toimivan psyko-KONEISTON ansiosta. Sen lisäksi Inside Out fantisoi lapsen olevan ohjelmoitavissa aivan kuten muutkin kodinkoneet. Kun ydinperheessä on lapseen syötetty pysyviä YDINMUISTOJA, tämä pysyy niiden ansiosta kurssillansa kohti puberteettia. Todisteena siitä, että lapsi on erittäin voimautettu identiteettiinsä, on se, että tämä on ylittänyt sukupuolikategoriat ja pelaa tyttöjääkiekkoa... (siis oikeastaan kiivennyt uuteen kategoriaan... mutta tämä on disneylogiikkaa...)
Inside Out on kuulemma itkettänyt aikuisia katsoja, mm. Hesarin haastattelussa kasvatusammattilaista. Syy kyyneliin ei ole taitavan traagisessa tarinanrakennuksessa, kuten vaikkapa Disneyn Dumbossa, vaan siinä, miten päänsisäinen psyko-KONEISTO osoittautuu itseään korjailevaksi: menetettyään ydinmuistonsa ja temaattiset "saarensa" lapsen mieli pystyy vaihtamaan motivaationsa ilosta suruksi - käytännössä siis taantumaan juuri vanhempien kannalta otollisena hetkenä.
Muut tunteet, viha ja pelko ja inho, eivät jostain syystä saa mahdollisuuksia vastaavanlaiseen motivaatioon. Seksuaalisuutta ei ole, tietenkään, edes olemassa Disney-tuotemerkillä varustetun koneiston sisällä: kaupallisen animaation suuri paradigma onkin juuri se, että seksuaalisuuteen liittyvät tunteet, motivaatiot ja toiminnot on aina korvattu aggressiolla ja väkivallalla.
Mutta Inside Out korvaa aggressionkin surulla. Tämä "Surukin Voi Johdattaa Ihmistä" -opetus, jota psykoammattilaiset ovat hokeneet kyseisen elokuvan yhteydessä, ei ole edes elokuvan varsinainen menestysresepti. Paljon olennaisempaa on se, miten konservatiivisen turvallisnen on mielen maisema, koneistonsa lisäksi, lapsen päässä: se on täynnä karamellivärejä ja lystikkäitä disney/pixar-elokuvista tuttuja kuvamotiiveja.Inside Out siis juhlistaa sitä, että nämä mediakorporaatiot ovat onnistuneet miehittämään lasten alitajunnan - ja tätä nämä suomalaisetkin kasvatuksen ammattilaiset pitävät loistosaavutuksena!
Halvaannuttavan epäkriittinen asenne lastenelokuvia kohtaan on merkki siitä, miten kokonainen taiteenala nimeltä elokuva on nykyään flipperin kaltaista kolikkoviihdettä, jolta ei odotetakaan muuta kuin hintansa mittaista huvipuistoelämystä. Lapsikatsojien ylitse puhumalla elokuvan merkitys ollaan löytävinään uudelleen, koska aikuisten elokuvien kohdalla siitä ei enää tiedetä millä kriteereillä puhua.
Inside Out on kyllä aikakautensa merkkitapaus, mutta ihan muista syistä kuin elokuvallisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti