Työväen Näyttämöpäivillä (24.-26.1. 2025)

Tunnustettava se on, pertsan takiahan täällä Mikkelissä ollaan. Kerran vuodessa matkustan Mikkeliin nähdäkseni teatteria, jollaista muuten saisi odottaa ties miten pitkään: pertsaa eli perusteatteria. 

Pertsa ei kerskaa postdraamallisilla muotoratkaisuilla, ei pöyhkeile telkkarista tutuilla tähtinäyttelijöillä, ei kadehdi teatteritalojen muhkeita budjetteja. Pertsaa tehdään tunnustetuista klassikoista tai ajankohtaisten aiheiden puhuttelevuudesta varmoina. Pertsassa eivät loista taiteilijayksilöt vaan kollektiivit.

Pertsaa minä eniten kaipaan Tampereella, jota teatterikaupungiksi väitetään. Vasta Mikkeliin, Työväen Näyttämöpäivillle päästessäni muistan mitä kaikkea olenkaan taas jäänyt vuoden verran paitsi.

Perusteatterin tekeminen ei tarkoita, että teatteria tehtäisiin helpolla. Jo perjantaina TNP:n avajaisnäytelmäksi valittu ”Minä rakastin yötä” sen muistutti. Kyseessä oli viidenkymmenen laulajan kuorolle sovitettu kauhumusiikkinäytelmä, esittäjänä Jyväskylän Kipinät-kuoro. 

Kuva: Pihla Liukkonen, Kontrastia

En yleensä musiikkinäytelmiä suostu katsomaan, musikaaleista puhumattakaan, joten ”Minä rakastin yötä” yllätti kaikilla tavoilla. Laulut olivat ainutlaatuisen melodisia ja ison kuoron acapellana esittäminä hyytävän komeita aivan eri lailla kuin maaseudun melodraamaa ja sirkus-gotiikkaa kömpelösti yhdistellyt kehyskertomus. Koreografiassa oli kyllä paljon kamalaa patsastelua. Ilmeisesti valtavan kuoro liikuttelu edes Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä ei antanut tilaa muulle kuin jonossa marssimiselle ja parille energiselle tanssinumerolle.


Kaiken pertsan ei tarvitse olla sovituksena nokkelaa. Hyvinkin perinteellistä eli liiankin perinteellistä linjaa veti perjantai-illan päätteeksi näkemäni OUTS-teatterin sovitus Kauppa-Loposta. Alkutekstin juonellisuudelle uskollinen näytelmäteksti oli siirretty näyttämökuviksi kuin kesäteatterissa ikään, ”rehevän maalaisesti”, kuten tavataan sanoa. Edes pääosan luontevasti päsmäröivä  Lopo-hahmo ei esitystä pelastanut. Mutta tätäkin kai pertsa on. Museoimista.

Tunnustan Kauppa-Lopon katsomossa silti aprikoineeni, mahtavatko takavuosien kokemukset kullata liikaakin käsityksiäni TNP:stä ja pertsasta. 

Lauantaille päästessä epäilyt kaikkosivat. Turkulaisen Akseli-teatterin ”Skavabölen pojissa” kaikki oli niin kohdallaan kuin modernin klassikon toteutukselta voi toivoa. Tai lähes kaikki. Ilmeisesti kukaan ei pysty toteuttamaan Antti Raivion näytelmiin upotettuja mysteeri-aineksia kuten ne on Q-teatterissa aikoinaan toteutettu. ”Skavabölessä” jäi Taikurin hahmo kokonaisuudesta törröttäväksi kummajaiseksi. Pitäisi katsoa joskus elokuvaversio uudelleen niin tietäisi, onko sille jokin kanoninen tulkintaehdotus.

Turkulaisten esityksestä tuli/jäi mieleen sekin, miten vahvaa kulttuuriturismin markkinointia tällaiset vierailuesitykset ovat. Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on vuosi vuodelta yhä vähemmän mitään, mikä edes etäisesti kiinnostaisi, mutta omapäisen taitavaa harrastajaryhmää kannattaisi lähteä katsomaan kauempaakin. Sitä vain ei ota uskoakseen ellei siitä kerran vuodessa muistuteta.

Lauantain varsinainen Teatterielämys isolla T:llä oli Ykspihlajan Työväen Näyttämön esitys ”Huojuvasta talosta”. En käynyt, aikoinaan (2017), Tampereella katsomassa Antti Mikkolan tekemää sovitusta Jotunin romaanista, koska ajattelin sen sukupuoli-inversiota liian ilmeiseksi gender-poliittiseksi tempuksi. Mutta nyt näin, että Mikkolan sovituksessa on paljon hyvää ja erinomaisesti draamana toimivaa verrattuna siihen, millaisena tuo perheväkivallan klassikko on aiemmin sovitettu näyttämölle ja televisiolle. Kaiken lisäksi Ykspihlajan ohjaaja Pahkamäki oli muuttanut sovituksen kehyskertomusta siten, että vaimonsa väkivaltaisuudesta tunnustusta tekevä Eero ei kerrokaan kokemuksiaan miesten vertaisryhmälle, vaan terapeutille. Näin näytelmästä oli poistettu se äijäsurkuttelun sävy, mitä revisionistiset mies-aktivistit ajavat julkiseen keskusteluun perheväkivallasta puhuttaessa.

Mikkelissä vuosien varrella käydessä olen saanut kuulla, miten kova maine Ykspihlajalla on harrastajien keskuudessa: "Nehän tulevat aina valituiksi Mikkeliin!", sanotaan.
Saadakseni selville, mitä on Ykspihlajan maineen ja magian takana, olin sopinut lauantaille haastiksen ohjaaja Pahkamäen kanssa. Moni asia siinä selvenikin ja materiaalia varsinaiseen lehtijuttuun. Samalla taas tajusi tai kuvitteli tajuavansa, kuinka paljon Suomessa näitä Ykspihlajan kaltaisia pitkän perinteen päälle syntyneitä harrastajataiteen hotspotteja piileekään.

TEAKin monologiesittäjät kollektiivikuvassa

 

Lauantain päätteeksi menin katsomaan vielä toisenlaisia puoliammattilaisia, TEAK:n näyttelijäopiskelijoita esittämässä 11-minuutin monologeja. Niistä en kyllä samalla lailla syttynyt kuin edellisinä vuosina. Kotimaisista novelleista, joille Teatterikorkean nyt jo perinteeksi muodostuneet monologit perustuvat, ne kyllä antavat hienon läpileikkauksen, mutta sovittamisessa monologiksi ei tunnuta otettavan vapauksia, vaan luotetaan sanaan sinänsä. Tämä on ehkä pedagoginen tarkoituskin, näyttelijäluonteen +  tekstin saumallisen yhtymäkohdan pinnistelevä sulattaminen, ristiriidan energisoiminen näyttämöllä. Paljon jää kumminkin puuttumaan – pertsankin kannalta.


Lauantailta vaimolle viestitellessä en kuitenkaan malttanut mitään noista näytelmistä puhua. Ihan ensimmäiseksi ja välittömästi oli pakko kertoa, että miltei kävelin päin presidenttiä kuuma kahvimuki kädessäni. Niin kapeita ovat käytävät täällä vanhoissa kulttuuritaloissa. Tai: niin pieni on maailma ja kapea on horisontti josta pertsan näkee. Demariin törmäämättä.

Edellisinä vuosina TNP on lauantaisin huipentunut klubi-tilaisuuteen, jossa esiintyjät ja yleisöt edes periaatteessa kohtaavat, ja lavalla gurut juttelevat viisaita tai ainakin ovat useampaa mieltä teatterimaailman ajankohtaisista ongelmista. TNP:n budjetin kutistuessa, kiitos TAIKEn ja hallituksen tappopolitiikan, klubi oli tänä vuonna kokonaan poissa ohjelmasta. 

Myös näyttämöpäiville kutsuttuja esityksiä on vähennetty. Tilaisuus olisi otollinen jonkin toisen kaupungin ottaa TNP hoidettavakseen Mikkeliltä? En paheksuisi. Niin eloton Mikkeli on kaupunkina, vaikka ihmeellisen myötämielinen juuri teatterille.

*

Vielä oli jäljellä sunnuntai ja Luulosairaan esitys. Sen lähemmäksi eivät tamperelaiset tällä kertaa päässeet TNP:ä: esityksestä vastasi Vehkajärven teatteri. Näemmä jostain päin Kangasalaa.

Vehkajärveläisten Luulosairas oli lajissaan tasokas esitys, muttei erityisen kiinnostava, niin tottunut on odottamaan jotain omaperäistä taiteellista ideaa TNP:lle päässeiltä ryhmiltä. Pelkkä ammattimaisen tarkka kesäteatteri ei riitä. No, yleisö tästä Luulosairaasta tykkäsi, ja olihan näytelmässä taas suvereenit osasensa, näyttelijät jotka tekivät hauraasta porvarisherrasta (Arppa Korkka) ja nyfmetiksi puetusta palvelijattaresta (Tanja Vuorinen) enemmän kuin luonnetyyppejä: kuolemanpelkoisen ihmisyyden ja elämästä nautiskelevan ihmisyyden vastavoimat. Pidin myös runsaasta elävästä musiikista ja jopa hömelöstä vitsailusta korona-epidemialle: luulosairas ja tämän veli pelaavat koronaa lääketieteen uskottavuudesta keskustellessaan.

Sunnuntain palkintotilaisuus teatterilla on jäänyt itsellä joka vuosi väliin, vaikka yleisön suosikin palkitseminen sopii ihan sujuvasti harrastajafestivaaliin. Tänä vuonna palkinnon voitti Ykspihlajan Huojuva talo. Mitenköhän arvasin tämän etukäteen?

Itselle sunnuntai ja juna-asemalle kävely on pelkkää mikkeliä: tyhjiä kylmiä katuja, kuin koko kaupunki olisi unohdettu harrastajalavaste. Pertsan taika on taas ohitse.

...

Aiempia juttujani TNP:ltä:

 

2024

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/01/tyovaen-nayttamopaivat-26-281-2024.html

2023

https://bitteinsaari.blogspot.com/2023/01/tyovaen-nayttamopaivat-27-291-2023.html

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html