KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

perjantai 27. marraskuuta 2015

Vakoojien silta (elokuva)

Tällä elokuvalla mitattakoon paskan paksuus ja tahmeus vastaisuudessa.

Steven Spielbergin Vakoojien siltaa (Bridge of Spies) mainostetaan "vakoojatrillerinä", mutta trilleristä se on yhtä kaukana kuin Spielberg on parhaista ohjaajapäivistään.

Tom Hanks oivaltaa mitä Kylmä Sota tarkoittaa. Yksin. Sateessa.
Ainoa mahdollinen hyvä asia, mitä tämä läpensä imelletty, ällistyttävän naiivi ja eloton elokuva voi opettaa, on se, ettei Spielberg koskaan ollut merkittävä ohjaaja. Hänen loputon krediittilistansa menestysfilmeistä perustuu taitavasti laskelmoidulle tuottajan työlle, jossa painotukset ajankuvan välittäviin lavastuksiin ja kuvauspaikkoihin ovat kohdallaan, samoin kuin jälkiproduktiolle annettu vapaus tuottaa innostunutta spektaakkelia.

Vakoojien sillassa mikään ei toimi eikä mikään innosta. Eikä mitään tapahdu. Tai oikeastaan tapahtuu kaksi asiaa: aivan alussa yksi vakooja pidätetään ja keskivaiheilla yksi lentokone tipahtaa. Siinä kaikki. Kaikki muu on melodramaattista odotusta. Välillä soi taustalla puna-armeijan kuoro, puoliksi vitsinä, puoliksi efektinä.

Vakoojien silta on oikeasti oikeussalidraama, jonka jälkipuolisko venähtää ja leviää samalla tavoin kuin maailmansodan jälkimainingeissa tehdyt Nürnberg-oikeusdraamat: ei suinkaan Moskova ole nyt raastupa (kuten Paavo Haavikolla) vaan Berliini, jonka länsipuolella oikeutta käydään vapauden nimissä ja itäpuolella ideologian nimissä. Tällaiset ovat asetelmat, vakoojatarinalla toki otolliset, mutta käsikirjoituksessa päähenkilö James Donovan on haluttu esittää vaatimattoman pienenä pelurina, lähes antisankarimaisena hahmona.

Donovanin jääräpäinen oikeudentaju, miten maailman ensimmäinen (!?!) vakoojavaihto toteutetaan, johtaa vakoojapelin panoksien kovenemiseen, mutta edes tästä ei revitä irti draamaa, vaan asiat etenevät yhtä kuivasti ja väistämättömästi kuin oikeutta käytäisiinkin historialle eikä ihmisille.

Kun maailmankaikkeuden tylsintä ammattihahmoa, vakuutusasianajajaa, on valittu esittämään jähmettynyttä kuminaamaria muistuttava Tom Hanks, ei ole toivoakaan, että tästä elokuvasta kasvaisi jotain "Donovanin lista" -tyyppistä aikalaiskuvausta. Kun Hanks kävelee kuvaan, koko huolella rakennettu 1950-luvun New York latistuu yksiulotteiseksi. Se, minkä verran nähdään Itä-Berliinistä, ei vastaa edes Spielberg-tuotannon kriteereitä. Se taas, miten neuvostoideologit on esitetty, muistuttaa 1980-luvun reaganilaisimpia vihollisirvikuvia.

Ja tätä melodramaattisilla kuorotaustoilla ja äimistyttävän mustavalkoisella lavastuksella kuorrutettua paskaa ovat olleet käsikirjoittamassa Coenin veljesten kaltaiset taiturit. Ei voi kuin ihmetellä. Ehkä he ovat ajatelleet tekevänsä parodiaaa 1980-luvun poliittisista toimintafilmeistä tyyliin AZZ:n Top Secret! (1984)?

Vakoojien sillan ainoa valopilkku on sen keskushahmo, vakoojatouhuistaan elokuvan alkumetreillä kiinni jäävää venäläistä esittävä Mark Rylance. Hänestä saa vaikutelman sisäistetystä vakoojapersonasta, siitä samasta psykologisesta syväluotauksesta, millä Pappi, lukkari, ... (2011) palautti vakoojaelokuvat genrekseen. Nyt voisi kai todeta, että Spielberg sitten vetää genren alas tuotantopasuunasta.



maanantai 23. marraskuuta 2015

Vuonna kahdeksanviis (22.11.)


Nanowrimo on edennyt laiskahkosti 30 000 sanaan, mutta ei ole toivoakaan saada sitä 50K sanaan ennen marraskuun loppua. Jotenkin vain pitäisi potkia itseään muotoilemaan romaanikäsiksestä edes pienoisromaani, typistämään ideoiden materiaalista bonsaiproosaa. Jotta keskittyisi sitten töihin. Siis apurahatutkimukseen ja apurahadekkariin. Jossain järjestyksessä.

Syksyn 1985 päiväkirja näyttää, että täsmälleen yhtä tyhjän päällä tuntui elämä olevan 30 vuotta sitten. Tyhjyyttä oli silti pakko purkaa päiväkirjaan. Ja sattumalta olin silloinkin tehnyt juuri ekskursion teatterin maailmaan:

"22.11.1985 -- Eilen Silmänkääntäjien ja NÄTY:n yhteinen tutustuminen YT:n tiloihin, oli "Gracchuskan poikien" lavasteet, jotka saatiin miltei rikki revittyä. Ihmiset joi olutta ja viiniä hurjasti, esittivät hyviä näytöksiä: draaman vanhemmat opiskelijat "Papin rouvaa" Salosaaren, Kaurismäkien, intialaiseen, ja turkkalaiseen tyyliin. Uudet draamalaiset esitti Hamletia absurdiin tapaan, eroottiseenkin. Näyttelijäkurssilaiset esitti Puntin ja Löytö-Aaron voimin 2 vitsiä ja laulun, upean velipuolikuulaisesti. Sitten keräännyttiin rinkiin laulamaan "Vieläkö meillä on kaljaa". Haistakaa paska. -- Lähdin kun alkoivat siivoamaan. Rautatiesillalla tuli vastaan Frans, lausuin vanhan "Siveyspoliisista...", Frans oli myynyt juuri ruplalla maski-rasian minulle."

Olin tutustunut Fransiin vasta viikkoa aiemmin, mistä sitten kehittyi tärkein yksittäinen ystävyyssuhde yliopistovuosien ajaksi, sillä F:n kautta verkotuin niin yliopistoon kuin opiskelijoihinkin yhteisönä. Mutta syksyllä 1985 elämä oli edelleen yksinäistä fillarointia paikasta toiseen, siinä epätoivossa, että elämä on ihan varmasti toisaalla, kunhan sinne ehtii OMASSA tahdissaan eli pyöräilemällä.

"20.11. 1985 Perjantaissa bileissäni täsmälleen yksi vieras, join VAT69:ää, juttelin Fransin kaa, saunoimme, F soitti Sirkelle, kertoi elämästään, miksi on absolutisti, miksi pelkää lääkäreitä. Lauantaina Tapanisilla, sunnuntaina De Sican leffa "Milanon ihme", illalla telkussa Tannerin yhteiskunnallinen (taas kuten "Messidor") leffa, join tuborgia ja söin tonnikala+hirvenliha-leipää. Hirvenlihan sain vuokraemäntä Tuulilta. Maanantaina konehuoneessa tappelemassa päätteen kanssa, leffana katsoin "S.O.B.", bööh. Eilen Teivas Oksala kehui inhimillistä toleranssiaan, kun sieti minun ja Pipanan supinaa eturivissä. Puhuimme kartan ja 4 värin ongelmasta."

Pipana oli yhtä kuin Tapanimäen Jukka, joka oli juuri ostanut ensimmäisen tietokoneensa ja alkanut harjoittelemaan ohjelmointia. '4 värin ongelma' oli Jukasta neronleimaus, koska hän tajusi voivansa värittää minkä tahansa peliskenaarion neljällä värillä ja säästävänsä C-64:n niukassa muistitilassa. Vuotta myöhemmin Jukka julkaisi ensimmäisen pelinsä ja kaksi vuotta myöhemmin oli tehnyt sopimuksen kansainväliseen levitykseen. Mitään sen nörtimpää en 80-luvulla nähnyt. Edes peilistä.




13 enskaria myöhemmin


Niin se näyttelijäelämä loppui. Statistista staasikseen. Kolmetoista ensi-illalta tuntunutta urheilusuoritusta, joissa joka kerta ihmettelin samaa asiaa: miten noilla näyttelijöillä riittää happea? Miten ne jaksavat ladata tunnevoimansa, aina vain uudelleen, tärkeimpiin repliikkeihin?

Kuulin taatusti 12 kertaa (se kantautui takahuoneeseen saakka) Annin sanovan Hannalle  avainrepliikin "Mä olen niin varma" ja yhtä syvällä tunteella Hannan avainrepliikin "Minä vaan nauroin". Vain viimeisessä näytöksessä, eilen, ne tulivat varovaisemmin, mutta piti tietää kaikki edelliset esitykset huomatakseen eron. Ja kun Jarmo päästeli oman loppulaulunsa täydellä tunteella, niin yleisö taputti näyttelijät kolmesti lavalle. Jarmo itse kuittasi, että hänellä oli joka kerta valittavanaan, esittääkö laulun osana hahmoaan ("Niinku hyppäisin kohta jokeen") vai erillään siitä. Vasta silloin tajusin, ettei kyse ollutkaan näyttelijän vapautumisesta rohkeampaan tulkintaan, vaan ammattilaulajan valinta kahden yhtä hyvän vaihtoehdon välillä.

Teatteri on suunnistusta
Ja sitten näytelmäprojekti haudattiin... tai miltei. Terhin projekti on valittu Mikkelin näyttämöpäiville, joten esitämme (minä) ja näyttelemme (muut) "Varjoelämää" vielä tammikuussakin, kolme lämmittelyä tamperelaisille ja sitten yksi tai kaksi muille harrastajille Mikkelissä. Joten jonkinlaisena tutkimusprojektina harrastajateatterin taiteeseen tarjoutuu vielä tilaisuus vertaillakin, millaisia nämä harrastajaryhmät parhaimmillaan ovat. Suomalaisittain.

Toista kertaa en tällaiseen enskariurheiluun ryhtyisikään. Niin kömpelöksi on saanut kokea itsensä näyttämöllä, niin muumioksi takahuoneessa. Ohjaajan tekemästä työstä uskon sentään ymmärtäväni nyt paljon enemmän kuin koskaan varsinaisten draamaopintojen aikana: ymmärtää miten ratkaisevaa ovat hahmojen repliikkien ja liikkeiden suuntaukset, jotta ne menevät lievästi ohitse henkilöistä, kohti tilanteen merkitystä. Mutta sitä kaikkea pitäisi pureksia mielessään vuosikaudet ennen kuin oppi siirtyisi itse kirjoitettuun draamaan.

Se olkoon tämän syksyn summa: parempi kirjata dramatiikkaa elämästä kuin larpata taitotaidetta näyttämöllä.



Dheepan (elokuva)

Miten voi ohjaaja tyriä niin täysin elokuvansa viimeiset minuutit?

Ei kai muutoin kuin tuotannollisista syistä. Ehkä Dheepan-elokuvan oli tarkoitus olla vielä merkittävästi pidempi kuin mitä tuotanto tarjosi rahaa ja aikaa. Tai ehkä Jacques Audiard teki alunperinkin kahta elokuvaa, mutta ei keksinyt miten ne punoisi yhteen alusta ja miten lopusta.

Niinpä Dheepan alkaa selittävällä prologilla Sri Lankasta saakka, hyppää sitten tarinansa ajaksi keskelle pariisilaista ongelmalähiötä, ja aivan lopuksi taas sieltä ulos aivan toisaalle.

Lopputulos on niin hölmö kuin elokuvan loppujaksot, sekä juonellinen (kliimaksi) että teemallinen (epilogi), olisi annettu kahdelle muulle ohjaajalle, jotka ovat saaneet käyttää hahmoja miten haluavat. Juonellinen lopetus näyttää Gareth Evansin Raid'ilta (2011) ja teemallinen lopetus miltä tahansa Terence Malickin hoito- ja hyväilytieteisiin perustuvalta liirumlaarumilta.

Tottahan Dheepan katsomisen arvoinen on. Muttei pidä kuvitellakaan, että sen laatu vastaisi Cannes-palkitun filmin taiteellista omapäisyyttä, ei edes Audiardin edellisten elokuvien (Kun sydän lakkaa lyömästä, Profeetta, Luihin ja ytimiin) tasoa. Cannesin Kultaisen Palmun Dheepan sai mitä ilmeisimmin poliittisesti aktuellista aiheestaan, pakolaisten aseman poikkeuksellisen realistisesta kuvauksesta. Samasta syystä elokuva on erittäin tarpeellinen ja tärkeä, ja ihan varmasti myös koskettava siinä, miten se asettelee 2000-luvun emigrantit pariisilaisen lähiön betoniarkea vasten. Mutta on se myös kiusallisen laskelmoitu.

Poliittisen aihelmansa lisäksi Audiard käsittelee tälläkin kertaa rikollisten elämää sisäpiiristä nähtynä. Harvoinpa on nähnyt elokuvaa, jonka kuvaa arkisesta elämästä OLISI halukas seuraamaan vielä kolmannenenkin tunnin - sen sijaan, että puolentoista tunnin kohdalla nimihenkilö Dheepan pakotetaan tolkuttoman äärimmäiseen toimintaan kahdelta suunnalta. Toisaalta häntä uhkailevat oman etnisen ryhmän edustajat menneisyydestä, toisaalta lähiötä hallitsevat gangsterit.

Dheepanin käsikirjoituksen kunniaksi on sanottava, ettei se yritä ottaa komiikkaa irti siitä, kuinka pakolaisbyrokratian vaatimuksiin keksitty ydinperhe selviää valheestaan. Ennemmin seurataan  nimihenkilön ja vaimoksi tekeytyvän Yalinin hidasta asettumista viranomaiste hylkäämään lähiöön. Yalin pääsee gangsteripomon siivoajaksi, mikä liittää erilaiset elämänpiirit toisiinsa. Tämä gangsterielämän kuvaus on yhtä sujuvaa, yhtä pelottavan realistista ONGELMAlähiön kuvausta kuin Audiardin Profeetassa, joka on edelleenkin hänen tärkein ja edustavin ohjauksensa.

Paikoin seurataan myös perheen lapseksi tekeytyvää tamilityttöä. Näkökulman jakaminen kolmen henkilön välillä on johtanut siihen, ettei sivuhahmoille riitä huomiota, paitsi lähiössä kotiarestia viettävään gangsteripomoon, josta käsikirjoitus nostaa esiin pehmeämmän puolen. Sivuhahmojen puuttuminen taas johtaa siihen, että perhedraama on kulutettu nopeasti loppuun, eikä muuta jännitettä kerronnan loppuun ole käytettävissä kuin se, repeääkö Dheepan sisäisesti vai ulkoisesti. Audiardin elokuvissa vastaus on aina jälkimmäinen.

Meillä Tampereen Niagarassa Dheepan esitettiin aamupäivän seniorinäytöksessä, joissa yleisö koostuu tyypillisesti seitsenkymppisistä kulttuuria harrastavista mummeleista. Kaipa hekin nyt uskovat, että pyssytaistelu pariisilaisessa lähiössä on tavattoman ranskalaista ja taiteellista verrattuna pyssytaisteluun pariisilaisessa keskustassa. Jos sydän ei lakannut lyömästä.



maanantai 16. marraskuuta 2015

Nanowrimo 2015


Tänä syksynä ryhdyin suunnittelemaan nanowrimoa vasta lokakuun lopulla, juuri ennen kirjoitusmaratonin starttia, kun parhaina vuosina suunnittelu eli eräänlainen treenaus on alkanut jo kesällä. Kyllästyneenä proosamarkkinoiden vinkunaan ja vonkunaan, miksei kukaan enää osta kirjoja eikä huomaa juuri X:n tai Y:n teoksia, päätin, että tästä lähtien kirjoitan vain avaruusoopperaa. Vasta sen jälkeen kuulin, että esimerkiksi spefi-sprintteri mr Saloranta oli uhonnut samanlaista.

Paluu AITOON GENREPROOSAAN tuntuu ainoalta tieltä kirjoittaa täsmälleen sitä, mihin tarvitaan mielikuvitusta. Ei taidekonstailusta luopumista, vaan päinvastoin, entistä ehdottomampien kerronnallisten kriteerien asettamista itselleen. Tulokseksi ei, tietenkään, odoteta LAADULLISESTI korkeampaa TAIDETTA, vaan genrepitoisuudeltaan korkeampaa ja tiheämpää FIKTIOTA FIKTION VUOKSI.

Kaipuu aitoon genreproosaan ei ole pelkästään oma marraskuinen päänpuhdistusjuttunsa. Niin kuin Siilo-trilogian ja Yksin Marsissa -romaanin suosiosta näkyy, scifissä on meneillään paljon laajempikin kovan scifin käänne. Syy siihen ei ole ehkä kummempi kuin pohjaton kyllästyminen dystiopioiden, vampyyriviihteen ja muun nuorisolle tehdyn spefin tulvaan, jossa genreainekset ovat olemattoman ohuet. Ja vielä olisi jaksettava tulossa olevien vuosien starwars-kusetus ja sen herättämä mitääntuntematon mediapölinä "scifistä"? Ei kiitos. Mennään itse kukin omiin fiktiomaailmoihimme ja katsotaan mitä siellä syntyy. Kirjoitetaan ja pelataan niitä maailmoja muidenkin jaettavaksi, mikrouniversumeina YA-rahastusta vastaan.

Nyt 20000 sanaa valmiina, siis ainakin neljä päivää jäljessä nanowrimon tavoitteista. Noin 2000 sanaa on muistiomerkintöjä, mutta reilun maratonin hengessä niitä ei voi sellaisenaan käyttää. Jokainen lause on juostava kuin ensimmäistä kertaa.

[Samaan aikaan viidakossa: Agricolassa on julkaistu arvosteluni Nummelinin 50/50-teoksesta]

Louder Than Bombs (elokuva)

Avainkaulahahmoa esittää Devin Druid
Kun pohjoismainen ohjaaja tekee aitoa perhedraamaa Hollywoodin mitalla, elokuvan on palveltava ensimmäiseksi tunnistettavuutta ja myyvyyttä. Perhedraamaa ei voi myydä pelkkänä perhedraamana.  


Louder Than Bombs -elokuvassa perhedraamaa myydään Jesse Eisenbergilla, jolla on riittävästi sekä filmillistä hipsteritaustaa (The Squid and the Whale) että teini-idolin karismaa (The Social Network). Ei Eisenberg koskaan kiusallisen keinotekoinen teinilisäke ole, verrattuna vaikkapa Shia Labeoufiin, muttei myöskään sellainen draamanäyttelijä, jolta odottaisikaan muuta kuin yksi- tai kaksinaamaisen hahmon roolia. Tämän teinijuosteen mukana elokuvaan toki tulee sitten muutakin popcornia, irralliseksi jäävä nuoren avioliiton petosdraama ja paljaita tissejä. Jos nyt yksikään katsoja pääsee yli edes siitä väitteestä, että Eisenbergin oloinen hahmo voisi olla yliopiston sosiologian professori.

Mutta teinilisukkeet poislukien Louder Than Bombs on vuoden parhaita elokuvia.

Louder Than Bombs on niitä filmejä, joiden käsikirjoitus on niin nokkela ja hyvin rytmitetty, että tarina nappaa mukaansa parissa minuutissa ja saa vartin kohdalla kyselemään mitä äskeisessä kohtauksessa näinkään? Mitkä ovat juuri tämän elokuvan kerrontastrategiat?

Tällaisia kysymyksiä herättävä elokuva on pakko katsoa kahteen tai kolmeenkin kertaan, ja vielä senkin jälkeen kysyttävä itseltään miten ainutlaatuinen onkaan kerronnan huipentavana symbolina leikkaus tennistossua koskettavasta virtsapurosta teiniorvon poskelle valuvaan kyyneleeseen? Tässä elokuvassa se on. Ollaan patetian ytimessä, mutta elokuvakerronnan ehdoilla. Samaa kaliiberia yksinkertaisuutensa nerokkuudessa kuin näkökulmapeli isän/pojan kommunikaatio-ongelmista filmin alkupuolella.

Harkitun sisäistetyistä rooleistaan tunnetut aikuisnäyttelijät Gabriel Byrne ja Isabelle Huppert tuovat elokuvaan sen kaiken lämmön, mitä eksyksissä olevat teinihahmot, Eisenbergin ja Devin Druidin esittämät veljekset siinä näyttävät tarvitsevan. Veljesten yhteisiä kohtauksia on elokuvassa vain kaksi, mikä todistanee sekin jotain Eisenbergin toissijaisuudesta ja kömpelyydestä. Devin Druidin hahmo kasvaa sitä vastoin aidosti koskettavaksi ja sympaattiseksi, mikä on hieno saavutus siihen HAHMOON kuuluvaan sulkeutuneisuuteen nähden, mitä hän joutuu esittämään. Eipä silti, isoveljen ontot opetussaarnat sopivat hyvin puolestaan Eisenbergin näyttelemiseen ja tämän sosiologikarikatyyriin.

Gabriel Byrne toistaa elokuvassa hänkin vanhaa tuttua habitustaan, Terapiassa-sarjan nimikkoroolia: jopa elokuvan mainokseen on käytetty terapeuttityypin "sormi" leualla -kuvaa. Byrnen ei roolinsa pitimiksi tarvitse muuta tehdä kuin olla huolissaan, välillä läheisistään, välillä iästään. Veljesten kohtaamiseen kulminoitu vitsailu Byrnen kustannuksella, "liian komea näyttelijäksi" -typologialla, osoittaa, että ohjaaja on erittäin selvillä siitä, mihin hän Byrneä tarvitsee ja käyttää.

Kaikkiaan siis tarjolla on harvinaisen hallittua henkilöohjaamista, jota on huomioitu jo esituotannossa. Isabelle Huppert nelikkoperheen erikoisimpana, haamumaisena äitinä sopii kokonaisuuteen täydellisesti, onhan hänen hahmonsa elokuvan puoliksi näkymätön ydin. Ja Huppert on aina sitä voimakkaampi läsnäololtaan, kuten tunnettua, mitä viitteellisemmin hän valokankaalla esiintyy.

Jälkituotannon jälkiviisaassa vaiheessa ei sentään ole kaikki mennyt nappiin. Neljän näkökulmahenkilön seuraaminen alle kahden tunnin tarinassa ei toimi kuten pitäisi - kun niin helposti vielä näkee, että Eisenberg-veljeksen aviopetosjuonen olisi voinut helposti downshiftata pelkiksi viitteiksi siihen, miten veljekset perivät käytökseen vanhempiensa piirteitä ja/tai jatkavat näiden tasapainotonta parisuhdehapuilua.

Mutta ei tällaista usein jenkkileffassa näe, että indiefilmin parhaat puolet saadaan toteutettua isolla budjetilla isojen tähtien keralla. Voisi puhua samanlaisesta merkkitapauksesta kuin American Beauty (1999), paitsi että tämä LTB on paljon enemmän maailmassa kiinni kuin teinipornolla ja mustalla lähiöhuumorilla avoimesti kalasteleva AB.

Louder Than Bombs -nimestä en päässyt kärryille, mihin sillä viitataan, tai sitten jokin avainkohtaus meni ohitse liian nopeasti. Tai sitten sekin on vain jälkituotannon yritys kalastella hipsteriyleisöä Smiths-viitteellä. Pfff... mutta ohjaaja Joachim Trierin kotoperäisemmät elokuvat kelpaa ilmeisesti katsoa nyt samalla uteliaisuudella kuin muutkin uusimman sukupolven pohjoismaiset taidefilmit, joiden tasosta Suomen osalta ei kannata edes uneksia...

Pyssyisku pyssyvalmistajan kotipihalla

Joko joulu peruttaisiin? Joko lopetettaisiin uskonnot, koska uskonto näkyy olevan, uutistodiste toisensa perään, pätevä tekosyy yksilöpatologian valjastamiseen sosiopatologiseen toimintaan?

Eipä suinkaan. Pariisin 120 siviilikuolemaa on pikku juttu, sanovat kirkkoherrat kaikissa uskontokunnissa kautta Euroopan. Onhan näitä nähty. Maailmansodan aikana tapettiin miljoonia etnis-uskonnolliseen vihakuvaan vedoten. Silti kristikunta ei hävennyt vähääkään sodan jälkeen, vaan demonisoi Saksan samalla tavalla kuin se nyt pyhittää Ranskan.


Toisesta näkökulmasta viikonlopun terroriteot Pariisissa olivat pelkkä pyssytehon demonstraatio maailman neljänneksi suurimman pyssyvalmistajan kotipihalla. Ja jos ei Ranska itse osaa hävetä asekauppiaan rooliaan, niin miksi muukaan maailma häpeäisi sen puolesta - paitsi pikkuisen sen aikaa mitä 120 uhrin veri huutaa lehtiotsikoissa. Siis seuraavat pari viikkoa.

Tampereella avattiin sunnuntaina joulukatu iloisissa tunnelmissa. Aamun lehdessä oli vielä etusivu omistettu Pariisin uhreille, vieläpä Hämeen-Anttilan esseellä varustettuna, mutta pari tuntia myöhemmin samat lehdenlukijat jonottivat ensimmäisiin joulualennuksiin.

Eikä ole mitään syytä miksei tämä digimedian ruokkima joukkoamnesia edelleen nopeutuisi.
Aamun uutisissa voisi olla yhtä hyvin 1200 kuollutta Pariisin terrori-iskussa, ja lehden luettuaan sama mediaolento lentää kaupungin raunioille etsimään ainutlaatuisia bistrokokemuksia.

Koska elämän bisneksen pitää jatkua...

torstai 12. marraskuuta 2015

Vuonna kahdeksanviis (14.11.)

Vuonna kahdeksanviis syksyllä aloin pitämään säännöllistä päiväkirjaa. Olin saanut ensimmäisen päiväkirjani jo alle 10-vuotiaana, mutta siihen olin raapustellut hajanaisia huomioita kerran pari vuodessa aina lukioon saakka, jolloin revin siitä erinäisiä sivuja. Säännöllistä päiväkirjaa pidin  vain syksystä 1985 vuoden 1990 loppuun, jolloin elämä tuntui niin tylsältä, ettei ollut mitään sanottavaa. Juuri sen jälkeen alkoi sitten tapahtua: kevät 1991 oli suomalaisen laman kamalinta aikaa, eivätkä  J & J koskaan selvinneet jne jne, joku kuolikin ja muutin Armonkalliolle paksujen seinien suojiin. Päiväkirjaa en olisi pystynytkään kirjoittamaan.

Mutta. Vuosi 1985 oli vielä toiveikasta aikaa. Muutin silloinkin kaksi kertaa, tutustuin Lutzien perheeseen ja kävin heidän kanssaan Ruotsissa suuressa harekrishna-juhlassa. Ulkomaille en olisi yksin uskaltanut matkustaa, vaikka sitten kesällä 1986 lähdin liikkeelle niin täydellisesti, etten kertonut kellekään minne olin menossa.

Siinä levottomassa välivaiheessa, 1985-1990, pidin päiväkirjaa kuin diagnoosia lähestyvän myrskyn / myrkytyksen oireista. Tällaista esimerkiksi 14.11.: "Eilen odotin Tiet.käsittelyn peruskurssi -tentin alkua alakuppilassa, kurkistin DXb:hen, siellä oli tentti, en uskonut omaksi. Vasta 16:30, 20 minuuttia myöhässä, tulin sisään saliin, hiivin 45 numeron saappaissa portaita, kysyin vielä saako tulla mukaan, paperiin vain merkintä "saapunut 16:30", hiivin klomps klomps portaita takaosaan, täytin paperin 8 minuutissa, ja lähdin klomps klomps. Juoksin Ansan luo, siellä kauhuillan kokous. Olen pappi, perkele. Maanantaina yo-talolla meri-kabareeta suunnittelemassa, jäimme tanssimaan, demoni lihassani. Tyttö tuo meleeni jotain slaavilaista, sekoan. Tiistai-iltana Teivaksen jälkeen bileet jonne viski mukaan, mutten tarjonnut, koska oli joku ulkopuolinen. Keskiviikkona oli Nykyajassa surullinen leffa, jolle ihmiset nauroivat, "Gregory's Girl". Nauroivat omalle nuoruudelleen, omille puolikkaille kokemuksilleen. Me täällä taidevainaiden laitoksella emme ole puolikkaita, me olemme ihmisinä puolitoistakkaita."

maanantai 9. marraskuuta 2015

Viholliskuvaa viimeistelevä viikonloppuisä

Koti-isä kasvaa pimeän sisään
Viikolla 45 lähtevät viimeisetkin lilaksi käyneet lehdet. Alkaa talvi.

Tällä viikolla jään näkymättömäksi, jään irtolehdeksi itsekin, ilmoittaa yliopisto. Olen hakenut proffan sijaisuutta, mutta paikka annetaan ennemmin kolmekymppiselle hesalaiselle muijalle, jolla ei ole työkokemusta kyseisestä paikkaamisesta. Annetaan kun on ansioita, kokemusta ei tarvita.

Näin yliopisto nihiloi ihmisen kahteen kertaan: se tekee tiettäväksi, että millään aiemmin tehdyllä ei ole merkitystä, ei myöskään millään mitä pyrkii tekemään seuraavaksi.

Näin kääpä jäätyy kannon päällä.

Kiitos vaan velvetisti. Kymmenen kertaa olen sanonut Tampereen yliopistolle hyvästit. Tämä on se yhdestoista eli viholliskuvan viimeistelevä.

Näin sen saan nähdäkseni. Miten yli-ikäisen miehen identiteetti muodostuu kerros kerrokselta, puolutuskerrokselta, selityskerrokselta, kalsarikerrokselta.

Eikä miehen identiteettiä kukaan muukaan huomaakaan kuin milloin se on uutisissa isäisyyden lisää, lisäarvon sijaan perheen lisukkeita.

Näin kaikki isät ovat täkäläisessä järjestelmässä aina vain viikonloppuisiä, terminaattoreita, jatkojohtopaikoillaan harhaanjohdettuja patriarkaatin aivolohkolämmittäjiä. 

Tänäänhän se isälisäkkeiden päivänä nähdään.  Hesarissa Luonto-Liiton toiminnanjohtaja kehuu kahden lapsen isyyttään. Siinä ei ilmastomuutos tai liikakansoitus päätä paina. Lisukkeita on ekoisukinkin saatava hintaan mihin hyvänsä. Muuten ei pärjää hesalaisessa kiipijäkisassa.

Sunnuntaiaamuna saan lapselta neljä lahjaa. Kiitän niistä.

Käymme yhdessä heittämässä koripalloa sateessa. Sade jää voitolle.

 

perjantai 6. marraskuuta 2015

Adam Roberts ja dystopiabuumi


 
Kello 11 Tampereen yliopiston aulassa minun olisi tarkoitus tavata professori Adam Roberts ja viedä hänet haastateltavaksi Fafnir-lehteä varten. Mutta herraa ei näy eikä kuulu, vaikka hänellä on puhelinnumeroni ja aika-paikka on tarkkaan ilmoitettu.


Kello 14 professori Roberts aloittaa luentonsa pienessä hapettomassa luentosalissa, jonne hän on odottanut saavansa pari kuuntelijaa, mutta niitä on kymmenittäin, salin täydeltä. 

 Näin epämääräisen postmodernissa, ajan ja paikan lait sekoittavassa maailmassa elämme. Tai ainakin mr. Roberts elää.

Hän nimittäin tarjoaa luennossaan (5.11.) ylinäppärän selityksen ns. dystopiabuumille, ja selitys lähtee jamesonilaisesta olettamasta postmodernille elämäntavalle, joka on yhtä uudistava "ihmislajin tilana" kuin simulaatiorauta Pihtiputaan mummon tekohampaissa. Tai yhtä hölmön teoreettinen.

Käyttäen pääasiallisena esimerkkinä dystopiabuumin pikkujättiläisiä eli Potter-kirjoja, Twilight-sarjaa, ja Nälkäpeli-trilogiaa Roberts esittää meille hypoteesin, että yltäkylläisyyden ja elämänlaadun korkeasuhdanteessa teinit haluavat herkutella dystopioilla. 

Tämä unilogiikka, kuten Roberts itse toteaa, tarkoittaa sitä, että YA-dystopiat ovat siis itse asiassa nurinkurisesti naamioituja utopioita teinejä varten. Haasteeksi yleisölleen Roberts heittää vaihtoehtojen keksimisen, mitkä sitten olisivat 2000-luvun utopioita jos eivät nämä. 

Aitoja dystopioita kyseiset kirjat eivät missään nimessä ole, huomauttaa Roberts, jos niitä vertaa vaikkapa Cormac McCarthyn Tie-romaanin maailmaan, joka on yhtä uskottava kuin pelottavakin.

Kiinnostavaa ja pätevää Robertsin hypoteesissa on ainakin se, mitä hän sanoo kyseisten YA-dystopioiden retrogressiivisestä asenteesta. Kirjat tukevat konservatiivista perhemallia ja brittiläistä säätykiertoa näennäisen radikaaleista ja itsenäisistä teineistään huolimatta. Parhaiten tämä näkyy siinä, miten syklistä elämänkuvaa tarinat tarjoavat sarjan mittakaavassa. Nuorten tehtävä on täyttää vanhempiensa roolit jotta he voisivat osaltaan kasvattaa omat lapsensa samaan tehtävään, tunnistettavimpana esimerkkinään Potter-kirjojen ja -elokuvien lopputulema.

Toisaalta professori Robertsin suuri selitys herättää vieläkin isompia kysymyksiä selitettäväksi. Miksi tällainen dystopiabuumi nähtiin vasta 2000-luvun puolella? Miksi nämä sarjat ja niistä tehdyt elokuvat ovat yhtä suosittuja aikuisten keskuudessa? Miten näiden sarjojen konservatiivisuus palvelee juuri miesten (Potter) ja maskuliinisen sankari-identiteetin (Nälkäpelin poikatyttö) ja heteroseksuaalisuuden (Twilight) spektaakkelia, ajanjaksona, jolloin naisten asema yhteiskunnassa on kaiken aikaa vahvistunut?

Mr. Robertsin hypoteesia ennättivät haastaa paikan päällä ainakin Fafniria edustavien Polvisen ja Roineen huomautukset siitä, miten kirjojen sarjamaisuus sinänsä palvelee konservatiivista, syklistä maailmankäsitystä, että kaiken on palattava aina entiselleen. Saara puolestaan ehdotti nykypäivän utopiakirjaksi Andy Weirin Yksin Marsissa -romaania, eikä Roberts siihenkään osannut sanoa juuri muuta kuin että teekupillinen siitä utopiasta sentään puuttui.


Muista dystopia-esimerkeistä, jotka Roberts mainitsi, aion etsiä kyllä käsiini jotain vertailukohtia: Malorie Blackmanin Noughts and Crosses -sarjaa (2001-2008), jossa maailmanhistoria on käännetty valkomustaksi mustavalkoiseksi, sekä Patrick Nessin Chaos Walking -kirjoja (2008-2010), joista ainakin Knife of Never Letting Go on vilahtanut jossain spefinäkin menestyneiden kirjojen listoilla.


tiistai 3. marraskuuta 2015

Tarina loppuu, Bond jatkaa (Spectre)


James Bondin hahmo syntyi kylmän sodan maailmassa, mutta kun suurvaltojen suuri tarina loppui, Bond jatkoi toimintaansa kuin mikään ei olisi muuttunut.

Aivan viime vuosina Bond-hahmoa on buutattu uudenlaiseksi sankariksi terrorismin ja mediarikollisuuden aikakauteen, mutta hämmästyttävän nopeasti konseptin kierrätys on käytetty loppuun. Syy on siinä, että konseptia on uudelleenlämmitetty väärän genren ehdoilla. Bond-elokuvat eivät ole enää K-15-agenttijännäreitä, genreä jonka ydinainesta Bond-viihde aikoinaan edusti, kirjat tietysti pohjanaan. Nykypäivän Bondit tuotetaan ensisijaisesti K-11-toimintafilmeiksi. Kylmässä plastisuudessaan ja skenaariokeskeisessä suunnittelussaan Bond-elokuvat eivät enää merkittävästi eroa Lego-tuotteista.

Bond-elokuvan kohtaukset tehdään juuri K-11-toimintafilmin ehdoin yhä lyhyemmiksi, vaikka elokuvien kokonaispituus on kasvanut yli odotusten. Konseptin rakenne ei ole sinänsä muuttunut. Suunnilleen kahden tunnin kohdalla Bond-elokuva olisi valmis loppumaan ja eeppinen loppuhävityskin on suoritettu. Mutta sitten Bond vain jatkaa, vaikka tarinaa ei enää ole. Ehkä oletetaan, että teinit lähtevät näytöksestä kotiin ja aikuiset katsojat jäävät katsomaan filmin lopputapahtumia draamana.

Uudessa Spectre-elokuvassa Bond varta vasten toteaa aikuiselle yleisölle "It's not over yet", vaikka kahden tunnin kohdalla nämäkin olisivat valmiit poistumaan; repliikki toki on tarinan sisällä suunnattu uuden elokuvan puputytölle. Repliikki on niin omituisen selityksetön, että Bondin suuhun on lisätty toinen repliikki pohjustamaan siirtymään: mennään hei kotiin. Eikä ole epäilystäkään siitä, missä "koti" sijaitsee. Se ei ole tietenkään puputytön koti, vaan Lontoo, jolle elokuvassa onkin uhrattu hämmmästyttävän paljon tarina-aikaa. Joko Lontoon kauppakamari maksaa eniten mainosnäkyyvyydestään tai sitten Bond-konseptiin ei enää muutoin saada lisättyä brittiläisyyden auraattista lisäarvoa; vanhojen Bond-filmien brittiläiset elkeet näyttäisivät aivan väärältä genreltä.

Spectren kaltaisen, hype-arvoltaan kovinta valuuttaa edustavan viihdetuotteen kohdalla ei ole varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin sisältö. Viitteet Bond-triviaan korvaavat vastaavalla helppoudella tyylitajun.

Mutta ollakseen niin ylituotettuja, voi vain kirota ja kummastella sitä, miten ala-arvoisesti uudet Bond-filmit on käsikirjoitettu KUVAUKSENKAAN osalta. Huikean hienon aloitusjakson jälkeen elokuva hukkaa kaiken aikaa mahdollisuuksiaan, päästää irti uusia aihelmia tarjoavista juonenlangoista, viittailee nopeasti ja satunnaisesti menneiden elokuvien tapahtumiin - ja hyppää seuraavaan kohtaukseen KONSEPTIN eikä juonen ehdoilla, draamasta nyt puhumattakaan.

Koska Bond-elokuva on pisimmälle purkitettu viihdetuote mitä maailmasta löytää, siltä olisi silti oikeutettua toivoa jotain uutuusarvoa viihteenä. Mitään olennaisesti uutta vain ei ole luvassa - ei tällä kertaa, eikä edeltäjässäkään, Skyfall-filmissä. Sitä ei tarvita, koska Bond-konseptille kerran haastajaksi noussut Bourne-konsepti kulutettiin loppuun vieläkin nopeammin.

Bondeja katsotaan, koska uusi Bond on aina elokuvavuosikymmenen lupaus ("elokuvavuoden tapaus", höpöttävät viihdetoimittajat) siitä, ettei viihteen metrimittaa ole hukattu.

Itse pidän valtavasti nykyisestä Bond-näyttelijästä, Daniel Craigista, eikä hänen karismaattisuuteensa ole yhtään huvennut filmi filmiltä. Mutta Craigin tähdittämät Casino Royale ja Quantum Solace ovat selvästi omaperäisempiä elokuvia ja omapäisempiä Bond-tuotteita kuin Skyfall tai tämä Spectre. Suunta on vain alaspäin.

Lopuksi on tunnustettava, että eniten ihmettelin seksin vähäisyyttä Spectressä. Uusi Bond-tyttö, Léa Seydoux, ei varsinaisesti riisuuudu kertaakaan, ja muissakin strategisissa kohtaamisissa naishahmot ovat poikkeuksellisen vähäpätöisissä osissa eli Bond-konseptin kannalta poikkeuksellisen vakaasti ruumiinosiaan piilottavissa rooleissa. Seksittömyys viitttaa siihen, että tarkoitus on korostaa Bondin löytäneen nyt arvoisensa teiniblondin, kun aiemmat Bond-tytöt ovat sentään näyttäneet aikuisilta naisilta. Tämän K-11 -yleisö voi vielä sulattaa seuraavaa autokisailua odottaessaan.