KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

maanantai 24. helmikuuta 2014

Elämä ja urheiluelämä

Helmikuinen lauantai, 22. päivä jää eurooppalaiseen historiaan yhtä suurena vallankumouspäivänä kuin heinäkuinen Marseljeesin päivä: se oli päivä jolloin mielenosoitukset osoittivat Ukrainassa kestokykynsä ylivoimaiselta näyttänyttä diktatuuria vastaa, aivan samalla tavalla kuin ne olivat osoittaneet vanhan itäblokin murtuessa 1999 ja arabikeväänä 2011.

Vielä viikko sitten näytti siltä, että Janukovits tulee istumaan seuraavankin halintomuodon huipulla, jahka kompromissi "oppositioksi" sanotun kansanvallan ja tyrannian välillä saadaan selvitetyksi. Nyt Janukovits on jahdattu ja etsintäkuulutettu rikollinen, aivan kuten Saddam Hussein ja Muammar Gaddafi vähän aikaa siten. Siinäpä sitten veikkaustoimistoille scifistinen tehtävä: miten kauan menee, vuosi vai kymmenen, että myös Vladimir Putinia jahdataan jostain Uralin viemärionkaloista?

Suomessa valtiollinen uutistoimisto, Yle, ei ole uskaltanut seurata edes nykyhetkeä eli Ukrainan lauantaisia tapahtumia niin tarkkaan kuin mediayhteyet antaisivat myöten. Ylen verkkosivut ja teksti-tv:n sivut päivittyivät viikinloppuna ennemmin penkkiurheilijoiden tarpeisiin, jotta nämä saattoivat seurata minkä firman design-tuotteissa milloinkin jotain kumikiekkoa jahdattiin tai hyppäysmäestä pyllähdettiin pisimmälle. Sanomalehtienkin tiedot olivat tuoreempia ja perehtyneempiä kuin Ylen palvelut, jotka näyttävät seuraavan yhtä jälkiviisaasti idänpolitiikkaa kuin vanhan neuvostovallan aikoina

Toisaalta Shotsin olympialaiset olivat juuri se mediashow, jonka ylläpitäminen ei antanut Putinin Venäjälle tilaisuutta tehdä interventiota Ukrainaan. Edes Putin ei uskaltanut tahrata tällä kertaa käsiään vereen, niin kauan kun maailman huomio oli suunnattu hänen henkilöstatustaan pönkittävään urheilutapahtumaan. Irvokkainta onkin, että ukrainalaisten moraalinen voimannäyte, urheus, on sitten kirjaimellisesti sitä, mistä "urheilu" on vain sanamuotonsa mukainen pilailuvweaio.

Tänään maanantaina on sitten suuri krapulainen mediapäivä, johon kansat heräilevät lännen ja idän väliin auenneella, muutenkin ylen herkäksi murtumavyöhykkeeksi osoittautuneella geopoliittisella pohjalla.  Iltsarissa näkyi sentään otsikko ja arvailu, milloin Putinin imperiumi iskee takaisin - mutta muuten niin suomalaiset kuin läntiset mediat ovat myrskyisän hiljaisia kuin Arhinmäen aviopuolisko. 

Mittari näyttää kuutta astetta ja tuuli käy etelästä. Kevät on varhaisessa, vai mitä Vlad?

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Westeros pelilautana

Game of Thrones -kirjasarjan pohjalta tehty lautapeli on ollut pitkään strategiapelien kärjessä, mutta pelin ominaislaatu (strategiataistelu) toimii kuulemma vasta viiden pelaajan pelissä, joten pakettia ei ole kannattanut ostaa ydinperheeseen, jossa suurin osa peleistä on oltava kahdelle sopivia.

Viime perjantaina pääsin kuitenkin kokeilemaan Got:n peruslaitosta rajatun lisäosan (CoK) keralla J&M:n luona. Peli osoittautui maineensa veroiseksi ja herätti samalla ajatuksia siitä, miten tututkin pelimekaniikat muuttuvat kiinnostaviksi sopivan tematiikan (miekkafantasia) yhteydessä:

1. Bidaus arvojärjestyksistä power-merkeillä, joita puolestaan on kerättävä sopivia alueita valtaamalla tai uskaltaessa vaihtaa sotasuunnitelmat jollain kierroksella arvovallan (kruunujen) keräämiseen:
 - pelivuorojen arvojärjestys (valtaistuimeen nähden arvovalta)
 - taisteluiden arvojärjestys (vasallien arvostus)
 - käskyvalta (montako erityisen hyväää käskyä voi lähettää joukoilleen)

2. Salassa tehdyt käskyt joukoille (hyökkäys, puolustus, tuki, käskynappien tuhoaminen, kruunut)

3. Tilannetta randomisti muuttava yhteinen uhkatekijä (wildlings pohjoisessa), joka kasvaa kunnes on pakko bidata, paljonko on valmis uhraamaan puolustukseksi yhteistä vihollista vastaan.


Kuuden pelaajan pelissä hankalimmaksi muuttujaksi osoittautui kuitenkin juuri se sama piirre, joka tekee pelistä temaattisesti kiinnostavan: peli on niin uskollinen Westerosin kartalle että se on pidempi ja kapeampi kuin yleensä tällaisissa (etenkin Euroopan kartta mukailevissa) strategiapelien kartoissa, ja laivojen merkitys on kohtuuttoman iso, mistä oli toki etukäteen varoitettukin (niin pj kuin peliarvostelut).

Taisteluissa ovat apuna yksittäiset hahmokortit, hieman samaan tapaan kuin LotR Confrontation -pelissä, mikä on sekin elementaarisesti pelimaailmaan sopiva ominaisuus, mutta jonka merkitystä ja onnistuneisuutta pelille emme päässeet oikein arvioimaan. Peli nimittäin päättyi aivan yllätten, kun jo neljännellä kierroksella kokeneet pelaajat J & E olivat vallanneet riittävästi linnoja & kaupunkeja tarjoten niukan voiton J:lle. Mikäli kartta ei olisi niin pitkä ja kapea, olisi useampi pelaaja ennättänyt hidastaa molempien pelaajien etenemistä. Mutta 4-5 pelaajalla kamppailu voisi olla vieläkin nopeampaa ja tehokkaampaa.


Päivitys 13.3.
Pelasimme uudelleen miltei samalla Smial Morelin porukalla viisinpelin. Tällä kertaa peli paljasti kaikki huonot eli tyypilliset strategiapelin puolensa: pelisessio kesti yli kuusi tuntia ja pitkittyi tyypilliseen tapaan sillä että muut puukottivat oitis liiaksi menestyvää Westerosin sukua. Pelin lopussa kolmella pelaajalla oli 4 kaupunkia, kun voittoon olisi tarvittu 7, ja supply-janan ranking ratkaisi pistevoittajan. Viimeisellä kierroksella olisi itsellänikin ollut tilaisuus vallata 5. kaupunki, mutta olin niin väsynyt, etten vaivautunut laskemaan Baratheonin puolustusta kunnolla. Käytännössä tämäkin voitto olisi ollut varsin halpa, sillä Starkin talolla pelatessa ei tarvinnut muuta kuin pitää koilliskulman läänitykset turvattuina, kun pahin naapuri, rautasaarten viikinkiporukka, kävi nopeaa merisotaa kauaksi etelän suuntaan muiden kokeneiden pelaajien kanssa.

Pelilaudan läänitykset ja niiden keskinäiset rajat on niin tarkasti optimoitu, samoin kuin resurssit, että on mahdotonta keksiä miten pelistä saisi kiinnostavamman tematiikan tai mekaniikan kannalta. Vaikka GoT on maineensa veroinen lajissaan se on samalla todiste siitä, ettei strategiapelien kehittelyssä ole sataan vuoteen keksitty muuta kuin uusia tapoja maustaa lautaa uudella teemalla.




perjantai 21. helmikuuta 2014

Digikumous kirjallisuudessa nyt



Kirjamaailmassa on tapahtumassa vallankumous, mutta kukaan ei halua tietää siitä. Kustantajien hiljaisuutta ymmärrän, koska heillä on hyvä syy pelätä, että liian varhainen muutosinto kostautuu, etenkin kun e-kirjan tuomaa vallankumousta on ennustettu usein aiemminkin, ja turhaan. Lukijoidenkin välinpitämättömyyttä voin ymmärtää, koska he tietävät hyvin, että heillä valinnan mahdollisuudet vain kasvavat uusien kustannus- ja markkinatapojen myötä.

Mutta kirjailijoiden haluttomuutta seurata sähkökirjojen tuomaa muutosta en ymmärrä. Digitaalinen omakustantaminen nimittäin muuttaa kirjamarkkinoita myös printtituotannosta. Kyse ei voi olla pelkästään kirjailijoiden vastenmielisyydestä sähkökirjan formaattia kohtaan - itsekin inhoan niitä laitteita - vaan syynä täytyy olla perusteeton luottamus siihen, että kustantajat kyllä huolehtivat heistä yli murroksen ja suojaavat heitä siltä.


Pirkkalaiskirjailijoiden herättelijäksi oli 20. helmikuuta pyydetty e-kirjojen murrosta seuraava helsinkiläinen kirjailija Kimmo Lehtonen.  Murros on niin tuore asia kaikille, totesi Lehtonen, että vasta parin viime vuoden aikana kustannussopimuksiin on ilmaantunut erillinen kohta digiversion oikeuksista. Lehtonen kuitenkin muistutteli, että meidän, jotka haluaisimme kenties julkaista vanhoja teoksiamme e-versioina, tulee muistaa oikeuksiemme koskevan ainoastaan sisältöjä. Vanhan teoksen taitto kansineen kuuluu kustantajalle, joten parasta on tehdä vanhasta tekstiä aivan uusi laitos. Lehtonen mainitsi laitteet ja palvelut, joiden avulla teksti saadaan suht siististi digitoitua silloinkin, kun alkuperäinen käsikirjoitus on päässyt hukkumaan.

"Nörtiksi" itsensä tituleerannut Lehtonen puhui e-kirjojen tekijänoikeuksista ja tekniikasta, mutta ennen kaikkea myyntikanavien muutoksesta. Tämä jälkimmäisin aihe on se, mikä muuttaa eniten myös printtikirjojen markkinoita. 2-3 vuoden kuluessa Amazon rantautuu Suomeenkin, arvioi Lehtonen, jolloin vanhojen kustantamojen asema käy heikoksi. Nopein muutos koskee e-kirjoja, joiden osalta printtikustantaminen ei pysty tarjoamaan läheskään yhtä hyviä ansaintaprosentteja kirjailijoille kuin verkkokaupat. Esimerkiksi E-painos antaa tekijöille 75% verottomasta hinnasta, Elisa noin puolet verottomasta hinnasta, ja Applen i-puoti peräti 65-70% verollisesta hinnasta, mikä Applen kieron (=luxemburgilaisen) veropolitiikan ansiosta voi merkitä todellisuudessa 70+15 % voittoa kirjan hinnasta.

Havainnollistaakseen kirjailijan mahdollisuuksia Lehtonen otti esimerkiksi nykytilanteen, jossa tyypillinen suomalainen kustantamo myy printti- ja e-kirjaa molempia 28 eurolla. Kustantajien ja kirjavälityksen otettua osansa (jälkimmäinenkin 40% kertoi yleisö) kirjailijalle jää saman verran käteen kuin jos hän myisi teosta 7 eurolla e-omakustanteena. Ja millaisia määriä kirja myykään jos hinta on 7 eikä 28 euroa?

Toinen esimerkki oli kirjailija Hugh Howeyn käynnistämä data-analyysi omakustanteiden myyntimääristä: 7000 omakustanteen myyntitietojen perusteella omakustanteet myyvät paremmin kuin kustantamojen teokset. Vaikka tilastotietojen arvioinnissa olisi jotain kyseenalaista, jo pelkästään se aggressiivisen reaktion määrä mitä Howey on saanut osakseen perinteisiltä kustantamoilta osoittaa vallankumouksen muhivan oikeasti kirjamaailman keskiössä.



Pirkkalaisten kuukausitapaamisessa olleet kirjailijat voivat sitten muistaa olleensa historian aitiopaikalla. Hyviä kysymyksiä tilanteesta esitettiin jo paikan päällä: miten pelkästään e-julkaisuina ilmestyneet kirjat huomioidaan apurahoissa? Entä palkinnoissa? Miten monta e-teosta kannattaisi laittaa saataville halvalla tai puoli-ilmaiseksi, jotta lukijakunnan kiinnostus heräisi ja tämä tulisi etsimään lisää samaa klikkauksen päästä löytyvistä verkkokaupoista?

Näitä kysymyksiä ei Suomen kirjailijaliitto sen paremmin kuin muutkaan kotimaiset insituutiot ole halukkaita edes esittämään, saati niihin vastaamaan.

Hugh Howeyn herättämää keskustelua löytyy erityisesti Guardianin verkkosivuilta:
http://www.theguardian.com/books/2014/feb/14/hugh-howey-author-earnings-self-publishing-revolution




keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Elämä ja kirjailijaelämä

Elämää muistuttava kirjailijatyö tapahtuu kodissa, mutta kirjailijaelämä kodin ulkopuolella. Tämä havainnollistui hyvin pitkänä viikonloppuna, joka oikeastaan huipentui eilen siihen, että Pirkanmaan taike:lle lähettämäni hakemus toi kolme tonnia rahaa - eikä siis suinkaan köyhtyvälle kodillemme vaan kirjalliselle järjestölle, sinne kodin ulkopuoliseen todelliseen todellisuuteen.

Näin koti kuihtuu ja täyttyy lapsen metelistä, mutta kodin ulkopuolella on ra(u)ha ja Todellinen Elämä™, se-jota-kaikki-etsivät.

Perjantaina oli Tulenkantajien synttärit, joka oli niin suosittu meidän Todellista Elämää™etsivien keskuudessa ettei kauppaan mahtunut enää kunnolla sisään. Pääsin kuitenkin kaljalle kirjailijoiden K ja J kanssa, ja he kertoivat tarinoita (syövästä ja Facebookista) joiden jälkeen aivan kaikki alkoikin näyttää Todelliselta Elämältä. Palasimme kauppaan mutta vieläkään sinne ei mahtunut kunnolla edes seisomaan. Lähdin uudestaan oluelle lähikuppilaan, nyt kirjailija V:n kanssa. Puhuimme scifistä ja siitä mikä genressä vielä maistuu…. ja sitten palasimme taas Tulenkantajiin jossa olikin jo aivan väljää ja joimme tonkkaviiniä ja hetken aikaa elämä tosiaan oli sellaista kuin se vain Tampereella voi SEKÄ kuvitelmissa ETTÄ todellisuudessa olla ilman että mitään jää ylitse - paitsi se koti jonne täytyy joskus aina palata.

Lauantaina oli sitten viikonlopun varsinainen kokoontumisjuhla, EKF, joka meni vanhaan tuttuun tapaan, kaikki oli sielläkin monin verroin mukavampaa ja sosiaalisempaa kuin kotinurkissa. Kirjoja emme saaneet myydyksi järjestön pöydästä kuin muutamia, tosin Saaran romaaneja olisi mennyt kaupaksi vaikka kuinka paljon jos niiden menekkiin olisin vain uskonut ja ottanut mukaan riittävästi. Mutta sitten oli jälleen palattava kotiin, ja väsyttävä niin ettei jaksanut lähteä edes iltaosuuteen juhlasta.

Sunnuntaina kävin Tukkateatterilla esittelemässä näytelmääni, selittämässä eli taustoittamassa miksi se saattaisi olla sopiva juuri heidän näyttämölleen… mutta sellaisessakin tilanteessa ammatti on vain suojamuuri, selitys sille miksi teksti EI ole ihan sellainen kuin se kontekstin kannalta pitäisi parhaimmillaan olla. Olisikin helpompi sanoa olevansa "majakanvartija" kuin "kirjailija", koska yhtään missään Todellisen Elämän™kehyksessä "kirjailija" ei tarkoita kerrassaan mitään… vaan roolipositioon pakotettuna sen sanoo kun ei kehtaa sanoa enää "opettaja" eikä "tutkija" kuulosta sen selvemmältä kuin "politiikanhaukkuja"… ja alastomin tilanne olikin viikko sitten virallista S-etukorttia hakiessa kun virkailijalle joutui ilmoittamaan ammattinsa eikä hänen ilmeensä värähtänytkään kun huomasin sanovani "kirjailija"… se alkaa tuntua suussa samalta kuin kertoessa julkisesti olevansa "aseistakieltäytyjä", siis joku jonka eettinen vastuu on mutkikkaampi kuin Oikean Kansalaisen…

Maanantaina oli tämän kaiken jälkeen tyhjä ja helpottunut olo, vaikka olikin taas kotona kahdestaan toisen kirjailijan kanssa (lapsi toimitettuna päivittäiseen parkkipaikkaansa). Joka ainoa tekstitiedosto koneella tuntui pitkästä aikaa MAHDOLLISUUDELTA eikä muinaisjäänteeltä - ja ainoastaan siksi että olin perjantaina saanut lopetettua romaanikässärin editoinnin, saanut sen pois oman osaamattomuuden tunteen ytimestä.

Ja tähän kaikki palautuu: siihen tyhjyyteen ettei tunne olevansa alkuunkaan AMMATTILAINEN tekstityöläisenä ja kuitenkin on juuri sen varaan ripustautunut niin taloudellisesti kuin elämäntavallisesti.


Ja tätä samaa tyhjyyttä on se, että kevättä ei voi vielä odottaa, kun on karu paljas helmikuu ja olemme ostaneet lentolipun Unkarinkin kevääseen vasta toukokuun lopulle.

Ja tätä samaa tyhjyyttä on se, että jokainen kirjasyksy on myös uusi syksy jota seuraa aivan samanlainen Todellisesta Elämästä ulkopuolelle sulkeva pimeä talvi ja aina vain pimeämpi keski-ikä: Se-Mihin-Olemme-Aina-Keväisin-Tienneet-Luisuvamme-Mutta-Olemme-Istuneet-Kokouksissa.

Tätä samaa tyhjyyttä - joka on suurinta vapautta minkä voi enää saada osakseen ponnistelematta.





torstai 13. helmikuuta 2014

Oikean kuoleman tunnusmerkit

Tämä helmikuu on ollut varsinainen kuoleman kuukausi. Edes jäät eivät kanna, lumet kestä, talvikaan
ole entisensä. Kuultujen ja kuulutettujen kuolemien erilaisuus on niin hämmästyttävää, että näpertely omien proosajuttujen ja lautapeli-ideoiden parissa tuntuu vokaaliharjoituksilta Titanicin kannella.

Pari viikkoa sitten Sami kertoi kyläillessään, että tuttavamme ja sukulaisemme J oli kuollut Kuopiossa. Se oli luonnollinen kuolema jos mikä, kun kyseessä oli vanhan ihmisen tapaturmainen kuolema - mutta ei kuitenkaan… "oikea" kuolema, vaan runsaasti "ennen aikaansa" osuttunut kuolema. Millaisin merkein me eloon jääneet sellaisen kuoleman sitten ymmärrämme? Ei kai muutoin kuin… Kohtuuttoman Tavallisena Kuolemana…. kuolemana jossa ei ole hiventäkään ironiaa…

Mutta vieläkin järkyttävämpiä, sanoisiko välittyneisyydessään etäisiä ja siksi aidosti puolustuksen läpäiseviä, ovat mediasta luetut kuolemat, erityisesti julkkisten kuolemat. Lähes samaan aikaan poistuivat planeetalta Philip Seymour Hoffman ja Mirkka Rekola. Jo tällaisten mediavälitteisten kuoleminen asettaminen samaan lauseeseen voi tuntua näiden ihmiselämien pilkkaamiselta, mutta siinähän koko kuoleman järkyttävä semantiikka piileekin, että kuolema on AINOA tapahtuma joka pakottaa asettamaan täysin erilaiset ihmiset samalle merkitsevälle viivalle. (… ja tästä samasta syystä olimme aikoinaan herra F:n kanssa kiinnostuneita kuoleman semantiikasta ja pidimme aiheesta kurssinkin, jossa F huolehti filosofisesta ja hermeneuttisesta puolesta, kun taas omassa ryhmässäni luettiin kotimaisia kuolemakuvauksia vain osana vahvaa kotimaista perinnettä…)

Hoffman ja Rekola olivat niin erilaisia elävinä kuin myös kuolemissaan kuin suinkin mahdollista. Heidän muistokirjoituksensa valaisevat kuitenkin sen, miten mahdottoman hankala aihe kuolema on edelleenkin niin ihmisille kuin journalisteillekin. Hoffmanista rakennettiin nopeasti suuren näyttelijän perikuva, jollaisena hänestä ei koskaan aiemmin ollut kukaan vaivautunut kirjoittamaan, etenkin kun hänet Merkittäväksi Henkilöksi nostanut Oscar-palkintokin oli uran pinnallisimmista suorituksesta Capote-elokuvassa. Rekolasta taas kirjoitettiin asiallisesti kirjallisuushistorian tarjoamalla helpolla kontekstilla, mutta yrittäen samalla väenväkisin pakottaa yksilöllinen persoona osaksi kirjallisia aihevalintoja - ja ainakaan Hesarin muistokirjoituksessa ei uskallettu vieläkään suoraan sanoa Rekolan lesboudesta muutoin kuin teinimäisenä identiteetin haeskeluna.

Hoffmanin ja Rekolan kuolemat muuttuivat median käsittelyssä Helpottaviksi Kuolemiksi, metafyysisiksi loppupäätelmiksi tarinalle jota mediat tarvitsivat: Hoffmanin kohdalla traagisen tähden väistättömäksi hiipumiseksi ja Rekolan kohdalla niin ikään likimai välttämättömäksi pisteeksi runoilijauralle. Ne jos mitkä muistuttivat, että Kohtalon Ironia tarkoittaa tapahtumia, joissa kaikki persoonallinen katoaa tai poispyyhitään elämästä: media suorittaa viimeiset voitelut.

Mutta ainoa Oikea Kuolema helmikuussa oli Norjan luolasukelluksessa tapahtunut onnettomuus. Harvoin on mikään taideteos niin pelkistänyt kuoleman yksinäisyyttä ja kylmyyttä, ahtaaseen tunneliin takertumista ja tukehtumista kuin uutisointi kyseisestä onnettomuudesta: mahdottomat olosuhteet, käsittämätön rohkeus ja uskallus jolla niihin tunkeudutaan, uteliaisuus joka vie ihmisen niin lähelle elämän ja kuoleman rajaa kuin on mahdollista - kaikki oli niin kohdallaan tapahtumasarjan yksityiskohtia myöten, että SEN kuoleman uutisnälkänsä väärään kurkkuun nielaisseet suomalaiset tulevat muistamaan lopun ikäänsä.

Tämän tällaisen talvikuukauden, jossa maa viheriöi ja linnut laulavat, kun on kokenut, niin kaikki kuolemamallit näyttävät suorastaan kilpailevan keskenään. Ja niinpä on luterilaistenkin kirkolla nyt hätä kädessä pitääkseen kiinni omasta monopolistaan kuolemamarkkinoilla. Ja niinpä ne ovat levittäneet kaduille isoja pietà-mainoksia, joissa irvaillaan kuoleman oletetulle kauneudelle. Koska kilpailun ne ovat jo hävinneet.



perjantai 7. helmikuuta 2014

Halihormonit vs horrorleffat

Lähes viikoittain tiedeuutisissa näkyy joku uutispommi siitä, miten halihormonit (käytännössä oksitosiini?) lisäävät JOPA MIESTEN empatiakykyä ja jälkeläisiin liittyvää hoivatarvetta. En ole koskaan ottanut vakavissani moisia häkki- tai olohuonehelvetin apinatesteihin perustuvia uutisia, ennen kuin itse jouduin perhesuunnittelun uhriksi ja jouduin toteamaan, että totta se on: vaikka todelliset lapset ovat omissa silmissä edelleen yhtä idioottimaisia olentoja kuin ennenkin, niin median ja fiktion esittämät lapset herättävät hädän ja pelon tuntemuksia aivan eri lailla koskaan aiemmin.

Halihormonien vaikutus lieneekin AINOA asia, mikä lasten saamiseen liittyvissä ennakkokäsityksissä pitää paikkansa. 

Lohduttavin ja järkevin tapa kuvailla ihmisiin sisäänrakennettua hoivatarvetta löytyi suosikkikirjastani, Lee Silverin Geenit ja kloonit -teoksesta. Silver kuvailee, miten ihmislajille on kehittynyt yhtä perustavanlaatuinen mielihyvä lasten omistamisesta kuin seksuaalisesta kanssakäymisestä. Kun jälkimmäinen prosessi pitää käynnissä edellistä niin siitähän sitten syntyy katastrofi, joka täyttää planeetan nopeammin kuin paavi aivastaa.

Mutta arjessa moiset selitykset eivät tietenkään pelasta. Ei auta vaikka olisi kuinka tietoinen siitä, että jokin näkymätön voimakenttä vääristää muutoin autonomisen tähtialuksen sensoreita. Ei auta edes sen tietäminen, että kyse on sentään vain määrällisestä muutoksesta eikä laadullisesta, sillä samantapainen tarve huolenpiirille on toki sisäänrakennettuna kaikkiin ihmisiin alusta alkaen. Niinpä oli pakko jossain vaiheessa uskoa sitten sekin, että naisten väitteet biologisen kellon tikittämisestä ovat todellinen fyysinen ominaisuus eikä kulttuurin johdattelema puhetapa, joka aiheuttaisi psykosomaattisia diskurssihäiriöitä feministisen selkärankansa menettäneissä yksilöissä. 

Silloin kun lapsi oli vielä pienempi, jopa lapsiin liittyvät ikävät uutisotsikot tuntuivat sietämättömältä. Jotkut elokuvat ovat, puolestaan, edelleen vaikeita katsoa. Pystyn kyllä katsomaan lähes vaivatta ja vaivaantumatta 2000-luvun arthouse-kauhufilmejä kuten "Martyrs" tai "Them", mutta mikä tahansa jännitysfilmi, jonka henkilöhahmoihin kuuluu lapsia, on kauheampi kokemus kuin nuo. Vastakkain taistelevat halihormonit ja horrorharrastajan karaistunut nahka.

Tämän talven erikoisin elokuva olikin sikäli Denis Villeneuven genretavallisuuteensa nähden taitavasti rakennettu "Prisoners". Sen genrekauhuksi tarkoitetut katkelmat (jenkkiviihteen pakolliset kidutuskohtaukset) ovat milteipä helpottavia typeryydessään ja halpuudessaan, kun elokuva on muuten pelottava kokenutta katsojaa puistelevalla metatasolla: miten elokuvan tekijät ratkaisevat sen, että katsojalle pitää antaa helpottava ja kiltti lopetus, mutta silti säilyttää lapsensieppaustarinan uskottavuus? 

Ratkaisu on lopulta vallan yksinkertainen, mutta yksinkertaisuudessaan nerokas rakennepainotus. Elokuva onnistuu väittämään, että hyvin tarkoituksin toimiva "paha" ihminen (Hugh Jackmanin hahmo) saa SEKÄ rangaistuksensa että PALKINTONSA (toimiessaan katsojan odotusten edustajana: kaikki ON oltava sallittua lasten löytämiseksi vaikka toisaalta… jne) ilman, että ratkaisua joudutaan punnitsemaan elokuvan suoraan esittämänä. 

Vaikka "Prisoners" ON monella tapaa vastenmielisen amerikkalainen elokuva ottakaamme-oikeus-omiin-käsiimme -sankareiden nostattajana, on se toisaalta samalla tavoin kiinnostava poikkeus kauhufilminä kuin aikoinaan oli "Uhrilampaat. Etenkin kun viime vuoden puuduttavassa ja kriitikot idioottimaisuuksiin (oletukset pornon emansipatorisuudesta) yllyttäneessä elokuvatarjonnassa ei ollut juuri yllätyksiä. 

Villeneuven muutkin ohjaukset on syytä etsiä käsiinsä: hän näkyy esimerkiksi ohjanneen viime vuonna toisenkin elokuvan, Saramagon tekstiin pohjautuvan spefi-tarinan "Enemy", jota sitäkin tähdittää tuo "Prisoners"-filmissä äärimmäisiin roolisuorituksiin venyvä herra Gyllenhaal.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kulttuurirahaston kuolleet sielut

Eilen illalla tuli Kulttuurirahastolta pahoitteleva sähköpostipäätös, että ettepäs, hyvä herra, saaneet tälläkään kertaa apurahaa kirjoittamiseenne. Vaan eipä saanut vaimokaan, eikä kukaan muukaan, kävi illan mittaan ilmi, jonka olisimme tunteneet.

Tänään sitten tuli postissa kuin ainakin virallisten eli hesalaisten tahojen piruiluna päällekirjoitus, kun uusimmassa Kritiikin Uutisissa ylistetään miten mahtavia rahasummia SKR jakaa taiteelle ja tieteelle. Eli jonnekin ne miljoonat sitten kuitenkin menevät, ja hyvään tarkoitukseen, jos kerran jopa kritiikin eturintamaa edustava lehti jaksaa suitsuttaa säätiön hyväntahtoisuutta? Vai?

Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että Suomen Kulttuurirahasto ei enää jaa lainkaan rahaa eläville ihmisille, vaan vainajille, jotka ovatkin siitä turvallisia tuettaviksi, etteivät ne luo mitään niin kiistanalaista taiteen tai tieteen piirissä, että SKR joutuisi häpeään tukitahona. Kuolleiden taiteilijoiden tukeminen on siitäkin kätevää, että rahat kiertävät entistä nopeammin perikunnalle ja valtiolle, eivätkä jää nuorten boheemien ryypättäväksi.

Reflektoi tässä sitten omaa paikkaasi taiteen kentällä?


"..punchline to a joke in a footnote of a future fan history.."

tiistai 4. helmikuuta 2014

Jeesustelu taiteen antikliimaksina

Jeesustelu on niin mainio suomen sana, koska se osoittaa miten perkeleellisen perustavanlaatuisesti
terve pakanuus on suomessa sisäänrakennettuna, aivan kuin kieli itsessään jo osoittaisi millaista pelleilyä uskonnot ja kristinusko eritoten edustavat. "Jeesustelua" on mahdotonta kääntää muille kielille ilman puolen sivun mittaista alaviitettä.

Myös taiteen alueilla korkein tekemisen aste on pinttynyt jeesustelu, jossa tekijä itse on kadottanut jo kaiken itsekriittisyyden oman tekemisensä kliseisyyteen.

Jeesustelun asemaan kohonneet kirjailijat, kuvataiteilijat, säveltäjät ja näyttelijät ovat niin puhtaiksi kliseiksi jalostunutta ilmaisua, ettei niistä ole kellään omaa mielipidettä, ja sen vuoksi jeesustelijat voivat kohota oman taiteenalansa konsensuaalisesti kehutuimmiksi tähdiksi - jotka näyttäytyvät keisarillisen alastomina ainoastaan naapuritaiteen kentälle.

Jeesustelun saisi läpinäkyväksi vain kytkemällä nuo elämää suuremmat kliseet sarjaksi niin kuin jouluvalot kytketään sarjaksi, jossa yksittäisten namuvalojen ainoa tehtävä (etenkin vilkkuessaan) on toistaa toistensa tyhjyyttä, luoda ketjuilluusio määrästä joka korvaa laadun.

Niinpä omatkin kuvitelmat siitä, että suomalainen taide on jo saavuttanut joidenkin artistien kohdalla vilkkuvalomaisen antikliimaksin, olisi kumottavissa sillä todisteella, että sentään nuo mukavat älyttömyydet voisi kytkeä vielä vilkkumaan sarjaksi, joka on kansallisia taiteita edustavan mediansa näköinen.

Suomalaisittain täydellinen antiklimaattinen taideteos olisi esimerkiksi tällainen: Tero Saarinen laatii koreografian Pekka Himasen kulttuuriohjelman pohjalta ja Rax Rinnekankaan elokuvaesseeksi tehdyssä taltiossa Hannu-Pekka Björkman tanssii kyseisen koreografian mukaan ilmaistaakseen kristillistä myötähäpeää Juha Hurmeen miehisestä yksinäisyydestä, minkä jälkeen HS:n kriitikot saapuvat kehumaan kuorossa Kiasman aulassa esitetyn tallenteen. Muu maailma ei tietäisi teoksesta mitään, jollei lukisi Tuomas Enbusken neljääkymmentäkolmea twiittausta tapahtuneesta.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Teatterin tarve voi pilata draaman


Jo ennalta olin kuullut arvion, että tulisin todennäköisesti pitämään vähintäänkin "Yksinen"-näytelmän tekstistä. Ja totta se oli: Laura Ruohosen kirjoittama draamateksti on puoliväliin saakka niin tyylikästä draamaa, että se voisi olla oppikirjaesimerkki täydellisestä valtasuhteen pyörittämisestä tunnin mittaisessa dialogissa. Vastakkain ovat vanha lääkäri ja nuori arkkitehti, jonka lääkäri on tuonut omistamalleen syrjäiselle meren saarelle suunnittelemaan kesämökkiä. Riitaannuttuaan he yrittävät palata mantereelle, mutta perämoottori ei lähdekään käyntiin ja kylmä huhtikuinen ilta alkaa laskeutua. Nokkela, sutjakkaasti etenevä dialogi pitää katsojan ja hahmot varpaillaan läpi näiden koettelemusten.

Mutta tunnin jälkeen draamassa alkavat ongelmat, jotka ovat valitettavasti ihan samat kuin esityksessä jota olin tullut katsomaan Turun kaupunginteatteriin. Ammattiteatterilla on omat tarpeensa, joten näytelmän toinen puolisko alkaa sillä, että kolmas osapuoli pudotetaan sekoittamaan kahden ensimmäisen suhteet ja kääntämään ulospäin (paon ja paluun mahdollisuuteen) suuntautunut draama takaisin sisäänpäin (henkilöiden motivaation ja keskinäisen suhteen muuttumiseen) - siitä huolimatta että saman ulkoisen sysäyksen olisi voinut tehdä jollain olosuhteisiin liittyvällä asialla tai nykyteatterin pakollisella jumala-koneesta-masiinalla eli kännykällä joka toisella hahmoista on mukanaan. Nyt tuo kolmas osapuoli on näytelmän aiemman ilmapiirin täysin rikkova farssihahmo, patologisen ujo ja äitiriippuvainen suomenruotsalainen joka on eräänlaisella pakomatkalla törmätessään naisiin.

Draaman toiselle puoliskolle voisi ehkä viitseliäs dramaturgi tai rohkea ohjaaja tehdä jotain
pehmentääkseen räikeää tyylieroa. Mutta Turun kaupunginteatterin Sopukassa näkemäni esitys (1.2.) ei ollut draamatekstin täydellisyyden tasalla - muutoin kuin ehkä siinä miten hyvin se sopi juuri rannikkokaupungin teatteriin. Nyt kokeneet ammattinäyttelijät päästelivät dialogia käsittämättömän kiireisellä vauhdilla, niin että ainoastaan (sinänsä tekstinä rutiinimaisten) monologien kohdalla he rauhoittuivat kuulostelemaan mitä itse puhuivat. Rantaruotsalaisen peräkammaripojan hahmo oli onneksi rauhallisemmin tehty, sillä koomisuus syntyi jo hahmojen eroavuudesta.

Tottahan turkulaistenkin tekemä "Yksinen" edustaa hyvää ammattiteatteria, mutta toisen puoliajan kiire ja pikaisen siloitteleva lopetus jättivät muillekin kuin minulle väärällä tavalla hämmentyneen olon: todistuksen siitä miten liiallinen teatterin tarpeisiin tekemisen tarve voi heikentää hyvän draamatekstin ja sitten lähes pilata valmiiksi kypsytetyn kokemuksen... tai sanotaanko, että sentään harkitsen seuraavalla kerralla miten auliisti uskon turkulaisten pystyvän pienellä näyttämöllä tekemään edelleen oikeaa teatteria jollaisesta junttimusikaalien Tampereella voi vain haaveilla...

Disclaimer: Yhä useammin huomaan ajattelevani teatterissa istuessa, että onpas rakenteeltaan taitava draamateksti, jametenkin silloin kun näytelmän tematiikka ei kosketa itseäni. Sama päti tähän "Yksiseen": sitä ikään kuin lohduttautuu sillä että teksti on sentään "oppikirjamaisen" virheetöntä, vaikka mitään tunteita näytelmä ei herätä... ja ajatukset jäävät puolittaisiksi...