KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





perjantai 31. tammikuuta 2020

Parasite (elokuva)

Aasiasta länteen tuotaessa arthouse-väkivalta muuttuu gore-efektistä taiteeksi. Tämä on ollut trendinä jo ainakin kolme vuosikymmentä ja kulttuurierot vieraannuttamiseksi tulkitseva asenne on yhä voimissaan. Jollei jopa voimistumassa. Korealainen "Parasite" (2019) palkittiin Cannesissa ja on nyt myös Oscar-ehdokkaana, tosin ovatpa nämä instituutiot olleet yhtä herkistyneitä amerikkalaisen Tarantinon häikäilemättömän graafisen ja itseisarvoisen väkivaltakuvaston edessä.

Korean osalta tätä suorasukaisen synkäksi komiikaksi naamioitua goretusta ovat jo pitkään pohjustaneet Kim Ki-Dukin ja Chan-Wook Parkin elokuvat. Joon-ho Bongin "Parasite" voisi olla kunnianosoitus jälkimmäiselle, sijoittuvathan tapahtumat Park-nimisen perheen palatsimaiseen ylhäisötaloon. Yhtä omituinen genrehybridikin se on kuin Ki-Dukin elokuvat.

"Parasite" sisältää sekä vahvan juonellisen että tyylillisen käänteen tarkalleen puolivälissä. Elokuvaraadit ja -kriitikot jumaloivat tällaisia yllätyksen sisältäviä filmejä siinä määrin, että ylhäisötaloon sijoitettu arthouse-väkivalta tulkitaan automaattisesti yhteiskuntakritiikiksi.

Juoni on siis spoileriherkkä, mutta sen voi sanoa, että "Parasiten" viihdyttävä nokkeluus on siinä miten ensimmäisessä puoliskossa elokuvaa on jätetty pois ne kohtaukset jotka katsoja osaa itsekin päätellä. Tällaista ei länsimaisessa tarinavetoisessa filmissä yleensä näkisi. Niinpä puoliväliin mennessä on tuudittunut uskomaan, että myös genre, satiirisen liioitteleva jännäri, on juuri sellainen kuin mitä osaa odottaa. Mutta toinen puolisko tarjoaakin yllätyksiä joita ei välittäisi nähdä niin tarkkaan kuvattuna - eikä myöskään niin hölmöilevällä huumorilla ekasta puoliskosta irti revittynä.

"Parasite" on ollut ohjaajansa "Snowpiercerin" (2013) ja "Okjan" (2017) tavoin helposti hotkaistavaa kauhuviihdettä länsimaissa, koska elokuvan ylhäisötalo viettää hyvinkin länsimaista elämäntapaa, minkä vuoksi huijareiden on helppo ujuttautua heidän sisäpiiriinsä. Tämä ironia korealaisten anglofiilisyyttä kohtaan on hyvin kevyttä pintaa, mutta vedonnee länsimaisten katsojien tarpeeseen nähdä oma anglofiilisyytensä status-symboleina, alken englannin perusteilla briljeeraamisesta.

Kokonaan toinen taso elokuvaan tulee sen keskushahmon, isänsä esimerkkiä seuraavan nuorukaisen myötä: hän käsikirjoittaa huijauksia eikä oikein käsitä miten tapahtumat joiden "metaforisuutta" hän on ihastellut muuttuvatkin hallitsemattomaksi väkivallaksi, ikään kuin Korean verinen historia kaivautuisi esiin...

Tämä arjesta irtaantumisen (materiaalista) ylellisyyttä ja genrefilmien (esoteerista) symboliikkaa kritisoiva hahmo pitää elokuvan puoliskot kasassa, ja hänen myötään kerronta viimeistellään yllättävän hienosti sulkevaksi epilogiksi. Mutta sinne saakka päästäkseen on siedettävä melkoinen määrä tympeän vitsikkääksi tarkoitettua väkivaltaa, joka ikävän tarkasti muistuttaa sitä Tarantinon uusimman elokuvan oksettavaa loppujaksoa. Tästä kaikesta sietäisi katsojia varoittaa muutenkin kuin laittamalla filmijulisteeseen "Provocative!"-sitaatteja.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Kynätyöläisenä Työväen Näyttämöpäivillä


24.1. Tulin Mikkeliin jo aamubussilla, jotta ehtisin "asettua" kaupunkiin ennen festivaalin alkua. Vartti saapumisen jälkeen ihmettelin mihin täällä pitikään asettua. Olin hakenut varamaani teatteriliput sekä viinipullon, käynyt vilkaisemassa kirjaston kierrätyshyllyn. Tätä sattuu. Että festivaalin tunnelma on yhtä kuin kadun ylle hirtetty kalsareiden värinen banderolli.

Edellisenä iltana olin ottanut aseman kierrätyshyllystä espanjalaisen runouden antologian löytääkseni reissaavan kynäilijän asenteen, mutta kirja oli niin painava, että se oli jätettävä Kuopioon. Nyt oli ikävä mitä tahansa lainaksi kelpaavaa sangrianväristä ajatusta. Aurinko häikäisi matalalta, kaikki ovetkin olivat jäässä.

Mitä muuta voi tällaisessa ruutukaavareissussa tehdä kuin katua jokaista katua?

Mennä etsimään majapaikkaa. Savolaiseen tapaan kaikki ovet olivat majatalossa lukitsematta, sen kun kiipesin varaamaani huoneeseen - joka huoneen sijaan osoittautui tilavaksi yksiöksi. Keittiön ikkunasta näki vankilan ja tonttia leikkaavan junaradan. Tuli sekin mieleen miten Axua olisi huvittanut tällainen majapaikka. Että kolme päivää teatterifestaria voisi viettää ikkunan ääressä ihan vain katsellen vankilan tornia ja junaradalle kurottuvia kuolleita pusikoita. Lasi kerrallaan, veistellen vertauskuvia maisemaan sopivista ikämiehistä tai niiden monologeiksi muuttuvista eturauhasista.

Välittömät vaikutelmat varsinaisista näytelmistä ovat kuin syvän haavan vastakohta, jotain mitä kohti kurkottuu kokemuksissaan itsensä ulkopuolelle: jaettua omaa.

JYT antoi yleisölle luvan kuvata "Myrskyn" esitystä.

Jyväskylän YT:n "Myrsky" klo 16 oli raivostuttavan turha, kamalasti yliammuttu farssitulkinta Shakespearesta ja jonkinlainen epäkokemus, joka jätti niin turraksi ja turhautuneeksi, että mikä tahansa harkittu dialogi yleisön edessä olisi tuntunut sen jälkeen terveeltä.


Mutta Ad Astran (sekin Jkylästä) "Maailmankaikkeuden nopein kello" klo 19 oli sitten oikeasti tuore kokemus kaikessa mikä heidän YT:nsä puolella (jopa yksi sama näyttelijä) oli äsken ollut sisäänlämmitellyn falskia kuin suomalainen joukkueurheilu. Philip Ridleyn teksti kellonäytelmässä oli erittäin perinteisellä ajallispaikallisella keskityksellä rakennettu yhden syntymäpäivän ympärille, 2 x 2 pariskuntaa ja 1 mysteerinen kommentoiva hahmo, sekä paljon törröttävää symboliikkaa, joka ei haittaa eikä rikasta tekstiä, onpahan vain Ridleyn sormenjälki.

Ainoastaan lopetus oli kellonäytelmässä lattea, ja sekin oli ainoastaan tekstin vika, siinä missä näyttelijät olivat vahvasti läsnä ja sisällä vaikeissa valtasuhteita äärimmilleen venyttävissä rooleissaan. Ridleyn draama koostuu vakaan ('kapteeni') ja häilyvän ('Puuma') miehen avioromanssista, jota huojuttaa bi-ihastus jolla on mukanaan täsmälleen puolivälissä paljastuva yllätyssuhde, joka puolestaan paljastaa näytelmän lopussa koko tekstin (ja sen kellon) suuren salaisuuden. Kaikki toimi täsmällisesti kuin kellopeli, joskaan ei ihan poliittisesti korrektisti... mutta voi sanoa että tämä Ad Astran viisaan intensiivinen esitys jo itsessään perustelee tänne festarille tulemisen.

Samoissa näytelmissä oli sattumalta ystävämme Terhi mukana kommentoimassa, ja vahvistamassa mielipidettä mikä oli huonoa ja mikä hyvää. Näytelmien jälkeen käytiin Dom-klubilla, jonka tietokilpailussa ei päästy edes Kultsa-Vantaa-Tukka -superjoukkueella palkintosijoille. Mutta Vantaan rehunäytelmän Rantalainen lauloi kuin myöhempien aikojen uudestisyntynyt eijaahvo. Sitten kotimatkalla juotiin kaljat irishish-pubissa, ja kello oli äkkiä puoli yksi. Mikkeli ympärillä oli hiljainen kuin koskaansyntymätön kulttuuriperintö, jonka perään kukaan ei täällä edes kysele. Paska kaupunki, hyvä festari.



25.1. Eilen irkkubaarissa tapasimme tamperelaisen teatteriharrastajan, joka oli käynyt Työväen näyttämöpäivillä yli 30 kertaa. Itselläni tämä on vasta kolmas reissu, ja toinen kun seuraan festivaalia pelkästään toimittajana. Ensimmäinen tutustuminen Tnp:iin oli 2016, kun Terhi toi meidät tänne "Varjoelämää"-näytelmän porukassa. Tänäkin vuonna olisi ollut kirkas mahdollisuus päästä mukaan Tukkateatterin porukassa ja Terhin ohjauksessa, mutta jostain syystä festarin kuraattori Elina Kilkku halusikin ennemmin shakespearensa möykkäävänä puskafarssina kuin viitseliäänä tragediana. Moista valintaa en kykene muutoin ymmärtämään kuin että Kilkku on halunnut esitellä täällä harrastajateatterien katselmuksessa klassikoita mahdollisimman erilaisissa tyylilajeissa. Jopa romutettuna. Tyylilajihan se on sekin.


Mutta tänään tämä harmaa savolainen päivä alkoi klo 10 täysin erilaisella ylioppilasteatteriestetiikalla, kun Turun YT toi isolle näyttämölle Mikko Kaikkosen ohjaaman "Poltetun oranssin" tanssispektaakkelina. Kuvittelin pitäväni Eeva-Liisa Mannerin tekstistä automaagisesti, jolloin tanssiosuuksien lisäarvolla ei olisi väliäkään, vaan toisin kävi.

"Poltetun oranssin" 7-8 tanssijalle laaditut koreografiat oli tarkoitettu ilmentämään päähenkilö Marinan mielen oikullisuutta tavalla, joka tekisi hänen tilastaan metafyysisen vertauskuvan tai vähintääkin nostaisi tekstissä kuitatun "hulluuden" jotenkin runollisemmaksi. Mutta itselleni tanssiosuudet olivat pelkkää häiritsevää kuviovoimistelua eikä Marinan liikuttelu osana tanssijaryhmää tuonut mitään syvempää ajatusta sille, miten hänen tilansa muiden ihmisten keskuudessa muuttuu.

Tällainen tanssijaryhmän käyttö mimeettisesti kommentoivana kuorona edellyttäisi koko tekstiin radikaalimpaa tulkintaa tai sitten koko näytelmä pitäisi sovittaa liikekieleen. Etenkin näytelmän ensimmäisellä puoliskolla tanssijoiden väliintulot keskeyttivät toistuvasti näyttelijöiden välisen jännitteen, ja niin tekstikin alkoi tuntua toisteiselta, ja Mannerin huonot sanavitsit ("Eivät he valitse ainetta vaan aine valitsee heidät") korostuivat yhtä paljon kuin teemaan (ja tarinan aikakauteen) sopivat uskomattoman nokkelat metaforat.

Rakenteeltaan "Poltettu oranssi" on enemmänkin sarja sairaskohtauksia kuin harkittu kasvatusdraama. Jos Mannerin tekstiä ei modernisoida, se tuntuu kaksinverroin vanhahtavalta: 'hulluuden' romantisoinnilta perifreudilaisena pelastustarinana (tohtori & potilas) ja porvarisperheen poliittisesti kömpelöltä analyysiltä vuoden 1968 hengessä.

Tekstin toisteisuuteen ja sanahelinään nähden TYT:n näyttelijät tekivät kyllä kaikkensa pitääkseen repliikit elävinä ja dialogin tiiviinä, jopa siinä määrin, että terapeutin esittäjä lausui painon ainakin joka kolmannelle sanalle itse siinä hengästymättä. Kaikkiaan siis yllättävänkin vahva esitys turkulaisilta, mutta laimeahko tulkinta ollakseen niinkin elävä klassikkoteksti.


Lounaalla aseman kotiruokalassa, sitten parin tunnin päiväunet. Iltapala einestä; ikkunan takana pimenevät korttelit, joiden hiljaisuus cityvankilan ympärillä on dramaattisempi kuin mihin teatteri koskaan pystyisi.

Kiipeäminen Naistenvuoren näyttämölle silti kannatti, talo oli remontoitu yleisöään hienostuneemmaksi. Ja illan (klo 19) näytelmää. Kyseessä oli Hangon teatterin "Lokki", jonka avaimeksi ohjaaja (Henrik Majava) väitti eilisessä infossa, että tämä tulkinta sitten keskittyy siihen, miten Irina Arkadinan alkoholismi tuhoaa kaiken. Vaan ei. Itse asiassa hankolaisten "Lokki" opetti miten eri asia on modernisoida ja sovittaa näytelmä. Että mikään ei välttämättä herää eloon vain modernisoimalla tekstiä nykypäivän Suomeen ja jättämällä varsinainen dramaturgia pauhaavan musiikkiraidan varaan. Ohjaajalle tärkeä alkoholismikaan ei noussut aihelmasta teemaksi eikä tekstiä tuntunut kukaan ohjanneen niin, että siitä olisivat pääosien esittäjät vastuussa. Tai yhtään kukaan. Ymmärsin silti miksi näytelmä oli valittu TNp:lle. Keskeiset naisroolit, Arkadinan ja Ninan, olivat ammattimaisen karismaattisia, ja heidän puvustamiseensa ohjaaja oli ilmeisesti käyttänyt paitsi budjettinsa myös kiinnostuksensa. Tyylivalinta sekin.

Onneksi haahuilevaa "Lokkia" seurasi tiukalla aikataululla (21.30-23.00) vedetty keskustelutilaisuus ja työväenteatterin historiikin julkistus. Osui hyvin kirjallisuuden alan keskusteluun, että täälläkin poliittisin osuus puheenvuoroista koski sitä, miten kaupunkien uudet tilavuokrat pakottavat harrastajajärjestöt laskelmoimaan ohjelmistoaan. Hesassa ja Turussa ylioppilasteatterit ovat jo ahdingossa tämän vuoksi.

Kilkun vetämässä keskustelutilaisuudessa parhaat kommentit käyttivät ohjaajat Elina Hast ja Antti Mikkola, vaikkakin historiapalat, joita historiikin tehnyt Mikko-Olavi Seppälä toi esille, olivat tärkeä vastapaino sille, mitä kaikkea työväen teatterille on merkinnyt 'riskin ottaminen': alkaen siitä, että Valkeakoskella vuoden 1918 teatterista jäi eloon vain kuiskaaja.

Mutta paikallaan oli silti Hastinkin muistutus, että valtio kouluttaa isolla rahalla näyttelijöitä, joille ei kohta löydy paikkaa missä ottaa taiteensa mukaisia haasteita eli taloudellisia riskejä avantgarden puolelle. Tätä kommenttia täydensi Mikkolan huomio, että pelkkä "kasin arvoinen" teatteri ei tunnu enää riittävän yleisön odotuksiin some-aikana, vaan kaiken uuden pitäisi olla täydellisen huippua, jotta se kannattaa noteerata. Tästä ei keskustelu sitten enää edennytkään, mitenpä olisi voinutkaan.

Tikkurilan teatterin johtaja kehui välillä riskinottoaan, että Lovecraft-sovitukset oli otettu repertuaariin ja saatu yleisöksi "sellaisia jotka ei ole ennen käyneet teatterissa". Mutta onko se oikeasti saavutus? Mitä teatterista taiteenalana nämä uudet ryhmät oppivat lonkeroviihteensä varjolla? Sama kysymys teatterin yhteisöllisyydestä tulisi toistuvasti haastaa niin teatterien hallitusten sisältä kuin ulkoa käsin.





26.1. Koko yön tuli lunta, aamulla oikeat kinokset. Mikkelissä ei mikään liikkuisi muutenkaan sunnuntaina.

Festarin päätös oli osaltani (klo 12) Ykspihlajan teatterin perinteitä kunnioittava sovitus "Bernarda Alban talosta". Tuo matriarkkadraama tuntuu muutenkin olevan suomalaiselle yleisölle yhtä läheinen kuin Niskavuori. TNp:n näytelmävalinnoista vastaava Kilkku on julistanut haastatteluissa etsineensä riskinottoon uskaltavia esityksiä, mutta sellaista ei kyllä tämän väritä-mustalla-numero-kerrallaan -balladin kohdalla voi odottaakaan. Lorcamainen runous rutistetaan mustiin säkkimekkoihin ja ainoa jännite on siinä, montako matriarkan tyttäristä lankeaa mihinkäkin houkutukseen. Dementtinen isoäiti on sekin suomalaiseen makuun sopiva luomulavaste. Harsoverholla erotettu muistojen takanäyttämö kuin kouluesimerkin kuiva uni. Tämä on sitä Mikkolan mainitsemaa "hyvän kasin" teatteria, johon edes ammattiteatteri harvoin kykenee - mutta festarin teemaa haastaen voisi kuitenkin kysyä, että mikä tässä ohjauksessa sitten haastaa klassikon?


Tuntiin tiivistetty patetia, ilman yhtäkään ylimääräistä sydämenlyöntiä, oli tietysti turvallinen tapa lopettaa festari omalta osaltani. Ehdin lukea Hesarit kirjastossa ja hakea hampurilaiset evääksi ennen paluujunaan nousua. Ehkä tänne voi joskus palata etsimään erilaisen näyttämötavan ihmettä - jos ei ihan ensi vuonna niin kahden kuluttua.



perjantai 17. tammikuuta 2020

Rakkauden päätös (näytelmä)


Ihmettelyyni missä viipyvät standup-traagikot löytyi vastaus Kansallisteatterin "Rakkauden päätös" -näytelmästä. Ensin mies huutaa 50 minuuttia vaimolle, sitten vaimo huutaa 50 minuuttia miehelle. Puolivälissä on vitsi: esityksen muka keskeyttää lapsikuoro, joka tulee laulamaan ihmeellisistä asioista.

Vitsiä lukuunottamatta kaikki toimii esityksessä hyvin, naisen eli Katariina Kaitueen osuudella jopa erinomaisesti. Olen suhtautunut epäluuloisesti tällaisiin metateatterilla pelaaviin konseptidraamoihin, joissa tietyn esteettisen perussäännön pois sulkemalla tuotetaan toisen asteen suspensea sillä, että vuorovaikutus yleisöön ei periaatteessa voi pelata mutta pelaapa kumminkin. Mutta tässä konseptidraaman konsepti toimii. Jopa niin hyvin että "Rakkauden päätöstä" voi pitää sisarteoksena "Keuhkoille", johon monesti palaan ajatellessani mikä kokemus nykydraamasta on eniten muuttanut odotuksiani teatteritaiteesta.

"Rakkauden päätöksessä" suspensen uudistetut säännöt tehdään selväksi katsojalle. Kun teatterin perussäännöissä yksi replikoi jotain ja toinen astuu esiin sanoakseen olevansa eri mieltä, niin nyt replikointi saa jatkua syytösten ja pilkan tulvana ilman, että edes kohde sanoo vastaan.

Tämän näytelmän kohdalla onkin pakko puhua ennemmin esityksen taikuudesta kuin draaman periaatteellisesta lumosta kahta vahvaa monologia konfliktoidessa. Mies ja nainen, Timo Torikka ja Katariina Kaitue, on ohjattu siten, että monologin kohteen pitää vaipua vähitellen kuin tyhjäksi lyöty nyrkkeilysäkki. Ensin tyhjenee nainen, sitten mies.

Jostain syystä miehen monologi ei toimi läheskään niin hyvin kuin naisen. Osin tämä johtuu tekstistä ja rakenteesta. Miehen puhe on väitteitä ja määritelmiä, "paradigmaa ja termejä", kuten hän itsekin toteaa. Miehen monologi toimii materiaalina sille, mitä nainen pääsee omassa monologissaan analysoimaan ja ironisoimaan, lisäämään filosofisen kerroksen siihen MUOTOON joka avioeron tekemiselle on valittu: paljon puheen väistämätön imitaatio muiden eroavien puheista.

Mutta naisen monologin vaikuttavuus on myös paljon energisempi esityksenä eikä vain sisältönsä notkeassa ironia-itseironia-hyökkäys-ironia -rytmityksessä. Voi olla että näytelmän (alunp. 2011) käsikirjoittanut Pascal Rambert on halunnut tällä ohjauksellisella painotuksella korostaa entisestään jälkipuoliskon voimaa. Aivan kuin ohjaaja ei täysin luottaisi naismonologin sisällön armottomuuteen ja analyysin tarkkuuteen.

Tai ehkä Rambert on arvellut 'miesmonologin' olevan niin perinnepitoinen massa-ase, että altavastaajalta näyttänyt nainen täytyy lietsoa vastahyökkäykseen tuplasti voimakkaammin kuin mies. Että muuten ei lopulta kuitenkaan syntyisi suurta dialogista asetelmaa, ihan draaman perinteisten lakien mukasesti.

Osa tämän esityksen mielihyvää on senkin miettiminen, miksi Kaitueen esitystapa on niin paljon vaikuttavampi kuin Torikan, joka näytelmän suomentajana tuntenee tekstin nyanssit tarkemmin. Kumpi on rohkeampi näyttelemään enemmän kuin mitä elävän elämän pariskuntana heillä on kokemusta? Eikö kysymys olekin oikeutettu juuri tämän näytelmän kohdalla?


Kolmiodraama ranskalaisittain: ohjaaja ja kaksi näyttelijän näyttelijää.


Parisuhteen kuvauksena "Rakkauden päätös" on hyvin ranskalainen eli se sisältää toistuvaa semanttista pohdiskelua kielen ja sanavalintojen merkityksestä. Luettuna ne pohdinnat eivät olisi järin syvällisiä, mutta yhdistettyinä siihen, miten näyttelijöitä esittävät näyttelijät liittävät analyysiin oman työnsä merkityksen kaikki sanottu saa välittömän latautuneen merkityksen. Ja siksi lopputulemaa (kuinka 'näytellään' lopullinen ero) odottaa aivan eri tunnelmissa kuin varsinaisen juonikuvion purkua (eroaako ne nyt sitten?).

On tässä näytelmässä tyhjääkin avioliiton kuvausta, jonka tarkoitusta (avioliitto holofraasina) ei ole edes väritetty ohjauksessa. Nämö tyhjät kohdat saavat miehen monologia seuratessa ajatukset harhailemaan. Poikkeuksellisen metapitoista, teatteria teatterista tuottavaa esitystä seuratessa korva nimittäin tarttuu repliikkeihin siitä, millaiseen kulttuuriseen aikaan (John Lennon ja Mark Chapman) ja paikkaan (Firenze, Pariisi) draaman tarina sijoittuu. Kulttuuristen kehysten osalta näytelmä jää omituiseen limboon, etenkin kun henkilöt on nimetty näyttelijöidensä mukaisesti Timoksi ja Katariinaksi. Latteudet ovat samaa epämääräisen kohteetonta komiikkaa kuin lapsikuoron vierailu.

Mutta esityksenä "Rakkauden päätös" tosiaankin toimii niin voimakkaasti, ettei monologien pituutta tule (enimmäkseen) huomanneeksikaan. Se on melkoinen saavutus niinkin isolla näyttämöllä ja näinkin intiimistä aiheesta, ja jopa metateatterina sen keskeinen huuto tulee seuraamaan ajatuksissani pitkään muihin teattereihin: "KUKA PUHUU NÄIN? KUKA PUHUU NÄIN?"




keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Baxter: Ark (romaani)


Osana clifi-projektia otin (kirjastosta) luettavaksi Stephen Baxterin romaani Ark (2009). Kyseessähän on varsinaisesti täydentävä jatko-osa Baxterin isoimmalle clifi-teokselle Flood (2008). Sisällöltään Ark on hyvinkin perinteinen avaruusmatkakuvitelma, mutta maailmanrakennuksen mittakaavassa on samaa apokalyptisen julmaa viehätystä kuin clifissä parhaimmillaan. Ensimmäiset kaksisataa sivua kirjasta ovat oikeastaan Floodin tarinan viimeistelyä, kuvausta siitä miten ihmiskunnan viimeiset rippeet taistelevat pääsystä 80 astronautille tarkoitettuun tähtiarkkiin.

Ark ei ole ihan parasta mahdollista Baxteria, mutta jos hänen romaanejaan alkaa sorttamaan paremmuuden mukaan huomaa nopeasti, ettei siellä oikeastaan ole mitään huippuja, pelkästään viileän varmaotteista eli riittävän tiedeperustaiselta tuntuvaa avaruusteknologian kuvausta.  Luultavasti oma mieltymykseni Baxteriin johtuu kuitenkin näistä Floodin kaltaisista planetaarisista katastrofikuvauksista ja niiden huolellisesta paisuttelusta. Oikea ilmastotutkija (mr. Tynkkynen) oli kyllä huomauttanut heti romaanin tieteellisestä hölmöydestä (jostain syystä merenpinnan korkeutta ei osata kirjassa mitata satelliiteilla), mutta veikkaan, että hulluinkin spekulaatio (maankuoren SISÄLTÄ kumpuaa enemmän vettä kuin jäätiköissä yhteensä) viihdyttää jopa tutkijoita, kunhan sen vaikutukset kuvaillaan tarkasti ja johdonmukaisesti. Moinen liioitteleva idea on hyvä keino dramatisoida ilmastonmuutoksen vaikutusta vieläkin pidemmälle kuin mitä antroposeenin loppuläträys muutoin mahdollistaisi.

Myöskään Ark ei erottuisi omassa alalajissaan, jollei siinä olisi pohjana tuota Floodin pitkää taustoitusta: pakotetun nopea aikataulu tähtialuksen rakentamiselle ja rakentajiensa suunnitelmista jännittävästi poikkeava miehistörakenne (80 hengen geenipoolidiversio ei toteudukaan kuten aiottua) johtavat erityisiin jännitteisiin avaruusmatkan aikana. Periaatteessa kokenut genrelukija arvaa, mitä tapahtuu arkkialuksen perillepäästessä, mutta uudet katastrofit ovat silti vakavampia kuin mitä osaa odottaa ja johtavat juuri sopivan yllättäviin käänteisiin juonessa. Tämä on juuri sellaista peliä genrekaavalla, mitä hyvässä scifissä rakastan.

Kaiken lisäksi Ark'issa on verraten erikoinen keskushahmo, warppikupla-insinööri (!) Zane, jonka skitsofrenia on kuvailtu hämmästyttävällä tarkkuudella ja käytetty osana arkkimatkaajien sosiaalista dynamiikkaa tavalla, joka poikkeaa täysin genren viihdepohjaisista, ammattinsa mukaan motivoiduista litteistä hahmoista. Toki kyse on myös mentaalisen sairauden kuvauksesta kauhuviihteestä tutulla, ikävän välineellisesti psykologiaa mekanismeiksi pelkistävällä taustoituksella - ja silti voi perustellusti sanoa, että Baxter sentään yrittää kehitellä avaruusscifin 'ihmiskunta pienoiskoossa' -asetelmaa johonkin uuteen suuntaan.

Erikoisinta ja erityisintä Ark'issa on se, miten puristisesti Baxter käyttää sukupolvialuksen ideaa. Aluksessa ei ole mitään Reynoldsin kirjoista tuttua mahtipontisuutta tai Star Trekistä tuttua ylevää fantisointia. Vaikka arkkikin lentää yli valonnopeudella tähtijärjestelmästä toiseen, sen warppikuplakoneisto on kuvailtu kuin höyrykattila - ja aluksen sisällä ihmiset elävät kuin vankilassa, mihin kertoja tekeekin suoria rinnastuksia. Baxter tuntuu viehättyneen tällaiseen klaustrofobisen tähtialuksen kuvaamiseen, koska käytti hyvin samanlaista ideaa Proximassa (2013), jossa nimenomaan kriminaalit lastataan alukseen ja lähetetään asuttamaan uutta maailmaa.

Ark'issa kaikki sukupolvialuksen konfliktitilanteet saadaan käytettyä pienemmällä ihmisryhmällä ja lyhyemmällä sukupolvikierrolla kuin yleensä tällaisissa teoksissa. Kuvittelin Robinsonin Auroran tehneen jo tällaisen tarinan puristamisessa maailmanennätyksen (kirjaimellisesti), mutta Auroran spektaakkelihakuisuuteen verrattuna Ark on kuin veitsitappelu tähtien väliin heitetyssä hernepurkissa. Proxima-romaanissahan niin ikään mässäillään sillä, miten kollektiivi eristettynä ihmiskunnasta alkaa nopeasti hajota valtakamppailuihin, kunnes jäljellä on vain parinkymmenen hengen suurperheitä kamppailemassa henkiinjäämisestä.

Proxima oli niin tavanomainen, etten etsinyt sen jatko-osia. Ja tällaista sarjojen seassa kahlaamistahan tämä genrepitoisin osaso on scifissäkin. Ark'in luettuaan on pakko etsiä käsiinsä Baxterin uusin World Engines -sarjanavaus, vaikka en taas sitten erityisemmin pitänyt hänen Manifold-sarjastaan, jolle tämä uusi sarja tuntuu olevan väljää jatkoa niin maailmanrakennukseltaan kuin tyyliltään. Ihme on se, ettei edes Baxterin päihittäviä avaruusscifin kirjoittajia ole ilmaantunut kuin Reynolds ja Robinson. Ainoa Baxterin kaltaista kurinalaista insinööriasennetta muistuttanut kirja on ollut Lostetterin esikoisromaani Noumenon (2017), joka sekin sitten avasi oman sarjansa... ikään kuin sarjamaisuus olisi avaruusscifin osalta ainoa tapa vakuuttaa lukijaa, että rakennetun maailman tila on tosiaankin rajaton...






perjantai 3. tammikuuta 2020

Fabiennen muistelmat (elokuva)


Eurooppalaiselle taidefilmille vuosi 2019 oli pohjanoteeraus. Asiantilaa pohtiessaan Sight&Soundin (1/2020) toimittaja käyttää esimerkkinä kolmen eurooppalaisen elokuvafestivaalin voittajia, jotka kaikki tulivat Euroopan ulkopuolelta: korealainen Parasite voitti Cannesissa ja israelilainen Synonyms Berliinissä, ja Venetsiassa voittoon riitti amerikkalainen väkivaltaviihde (Joker). Syyksi eurooppalaisen filmitaiteen alennustilalle S&S arvelee sitä, että taidepläjäyksiltäkin odotetaan enemmän kannanottoja isoihin aiheisiin kuin ohjaajakohtaista kädenjälkeä.

Mutta ongelma ei ole vain Euroopan. Toinen, kansainvälinen trendi on filmitaiteen kokema yleinen väheksyntä. Taidefilmitaide on kuollut, koska jenkkiviihteen ja tv-sarjojen kasvattama sukupolvi ei katso elokuvia enää tietyn ohjaajan orkestroimana kokonaisuutena eikä välitäkään tuntea filmitaiteen perinteitä, joiden päälle ohjaajat rakentavat oman näkemyksensä.

Filmitaiteen väheksyntä saa aasialaiset laatuohjaajat hakemaan töitä vanhalta mantereelta. Tulokset eivät ole kuitenkaan mitään kulttuurihybridejä kuten toivoisi. Japanilaisen Hirokazu Koreedan ranskalainen tuotanto Fabiennen muistelmat (La Vérité, 2019) menisi täydestä kenen tahansa ranskalaisen ohjaajan kesytettynä kädenjälkenä, jossa vain aiheiden ja käsikirjoituksen kautta nousee rinnastuksia Koreedan kehuttuihin lapsikuvauksiin (esim. Shoplifters, 2018. Alatekstinä käytetty kuvitteellinen tieteisfilmi, jossa nimihenkilö käy esittämässä äitiään vanhemmaksi muuttuvaa tytärtä, mahdollistaa sellaisia avaintilanteita, joita naturalistisiin lähiökuvauksiin erikoistunut Koreeda tuskin olisi saanut sisällytetyksi omimpaan tyylilajiinsa.

Näiden avaintilanteiden suuri argumentti on se, että lapselle ikääntyminen on pelottavampaa kuin vanhukselle, koska hänellä ei ole muuta mallia muutokselle kuin vanhempansa. Näyttelijä Fabiennella on kuitenkin ollut veroisensa kilpakumppani, Sarah, johon hänen tyttärensä on tullut niin ikään samaistuneeksi. Näyttelijöiden vaihtaessa toistuvasti roolejaan ja kilpaillessa keskenään paremmuudesta naiseuden esittäjänä on tyttären vielä kypsässä iässä palattava kotimaahansa Ranskaan haastamaan äitinsä kertomaan totuus siitä, milloin hän on ollut omin itsensä.

Tästä hienosti laaditusta metadraamasta käsin voisi saada aikaiseksi paljon paremmankin elokuvan kuin mitä kolmen sukupolven perhekuvaus antaa myöten. Käytännössä Koreeda on antanut paljon periksi tuotannollisille ja viihdyttäville elementeille; etenkin elokuvan yltiökiltti loppukohtaus on kuin aivan toisesta filmistä. Elokuvan katsottavuus ja myötäelettävyys on viime kädessä Catherine Deneuven varassa, ja hän on niin suvereenin karismaattinen diivan roolissa kuin odottaa voi. Käsikirjoitus mahdollistaa hänelle nopeat assosiaatiot lempeästä kyyniseen, pidätellystä hempeydestä analyyttiseen itseivaan. Kolminäytöksisen rakenteen käännekohta on hyvin pienen kohtauksen (kiinalaisessa ravintolassa koettu sanaton vertailu vanhusten erilaiseen arvostukseen) ja Deneuven intensiteetin varassa.

Samaa ei voi sanoa diivan tytärtä esittävän Juliette Binochesta, josta on tullut jo takuutekijä kuivakkaan konventionaaliselle tarinalle ja elottomalle näyttelijätyölle. Jos Binochen ja tämän jenkkiaviomiestä esittävän Ethan Hawken tilalla olisi jotain tuoretta, Fabiennen muistelmat voisi olla yksi vuoden 2019 parhaista elokuvista.

Kaikki muut francofiiliset bonukset onneksi toimivat: taidepuhe teatraalisuudesta, ylenpalttinen ruoan esillepano, vakiovitsit amerikkalaisuudelle, sukutalon ilmapiiri, jopa taikuuteen uskova lapsinäyttelijä. Ennemmin minä tällaista katson kaksi tuntia kuin identiteettipelinsä akateemisuudella hymistelevää "Nuoren naisen muotokuvaa".

Vielä pitäisi sitten nähdä mitä ranskalaiset perhemelodraaman ohjaajat saisivat irti nykypäivän japanilaisesta yhteiskunnasta.