Niilo Sevänen: Unten kruunu (fantasia)

Niilo Sevänen: Unten kruunu

463 s.
Gummerus 2026 

 

Keskiaikafantasia on Suomessa jäänyt paljolti käännöskirjallisuuden varaan. Odotukset ovat alalajin suhteen korkealla, koska kirjaa verrataan väistämättä käännösteosten kärkeen, brittiläiseen Tolkieniin ja amerikkalaiseen Martiniin. Eikä tärkein vertailukriteeri ole kirjallinen laatu, vaan teosten paksuus ja maailmanrakennuksen perusteellisuus.

Hevimuusikko Niilo Seväsen Ikitalvi-trilogia vastaa odotuksiin näillä lukuromaanin kannalta olennaisilla ominaisuuksilla. Sevänen on rakentanut korkeaa fantasiaa edustavan, jumalten ja myyttisten olentojen kansoittaman maailmansa tuhannen vuoden takaisen Euroopan kartalle. Historiallisia hallitsijoita ja kansallisia konflikteja hän soveltaa kurinalaisesti uuden maailmanjärjestyksen katastrofiin, jossa ikitalvi on peittänyt Euroopan ja kansat kamppailevat henkiinjäämisestä. Tämän maailman eräänlainen Mordor on Rooma, jonne päähenkilöiden kaksi seuruetta tekevät matkaa selvittääkseen Valkoisen noidan mysteerit.

Mistään miekkafantasiasta ei kuitenkaan ole kysymys, kuten kansainvälisissä keskiaikafantasian esikuvissa, eikä varsinkaan grimdark-henkisestä, graafisen väkivallan nimissä realismia uskottelevasta sankaritarinasta. 

Seväsen tarinointi on suorastaan disnifikoitua sijoittuakseen sydänkeskiajan Eurooppaan. Ikitalven ahdistamat ihmiset ovat kyllä korostetun armottomia, mutta väkivaltaa on vähän ja siitä kerrotaan toteavasti, silloinkin kun päähenkilöt ovat uhattuina. Ja sitä he enimmän aikaa ovat.

Trilogian ensimmäinen romaani, Ikitalven polku (2024), toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995–2000). Molemmilla kirjailijoilla ihmiskunta ja historia ovat harhautuneet demonisten voimien vaikutuksesta. 

Tänä keväänä ilmestynyt jatko-osa, Unten kruunu, tuo vieläkin enemmän muistumia satufantasiaan. Roomaan matkaavista seikkailijoista bardi Orfeus ja lapsimessias Halla viettävät yhä enemmän aikaa unimaailmassa. Pitkällinen vierailu peikkojen valtakunnassa on niin ikään söötinpuoleista fantisointia, jossa keskustellaan loputtomiin ja pohditaan ystävyyden arvoa. Kirjaa ja trilogiaa voikin huoletta suositella nuorille lukijoille. Näkökulmahenkilöiden itseymmärrys ja motivaatio on selitetty helpoimman mukaan: 

"Hän [Orfeus] jäi miettimään, ettei hänellä ollut minkäänlaista suunnitelmaa tulevan varalle. Repolainen oli ollut aivan oikeassa, että musikantti oli vain lastu laineilla, joka oli ajelehtinut muiden mukana Roomaan saakka. Muiden komenneltavana. Kuuneito oli tyrkännyt kanteleen hänen käsiinsä ja käskenyt pelastamaan maailman. Oliko hänen mielipidettään kysytty missään vaiheessa?"

Jälleen tiiviimpi ja aikuislukijaakin puhuttelevampi osuus romaania on toisen Roomaan matkaavan sankariparin, keisarinna Theofanan ja viikinkikuningas Asbjörnin seikkailu läpi jäätyneen Italian. Toimintakohtauksia tai ylipäänsä toimintaa on tosin heidänkin matkallaan hämmästyttävän vähän, joutavanpäiväistä dialogia aivan liikaa verrattuna siihen, miten hurjia tarinoita keisarinnalla ja kuninkaalla on kerrottavanaan ikitalven alkamisesta.

Osa takaumista ratkaistaan vieläkin kömpelömmällä kerrontaratkaisulla. Sankarit katselevat unimaailmasta käsin "muistojen virtaa" eli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia Roomassa, kun paavia ja Valkoista noitaa on yritetty mestata.

Omaperäisintä Seväsen trilogiassa on mytologioiden sujuva yhdistely, etenkin kalevalaisen myyttikuvaston vähittäinen ujuttaminen mukaan tarinaan. Puhuva kettu erään kuuluisan kalevalaisen hahmon edustajana on kirjan rasittavin esimerkki fantasiakirjallisuuden disnifikaatiosta, mutta muuten pidin siitä, miten viikinkimytologia ja Kalevala saadaan yhdessä sovitettua sekä historialliseen kehykseen että peikkojen ja uniolentojen asuttamaan Eurooppaan.

Kokonaisuutena pidin Unten kruunusta enemmän kuin trilogian avauksesta. Romaani valitettavasti päättyy kuin jarruttaen niin ärsyttävään cliffhangeriin, ettei kirjasta itsenäisenä romaanina voi oikeastaan puhua. Mutta trilogian valmistuessa – ehkä kahden vuoden kuluttua? – Sevänen on luonut jykevän todisteen kotimaisen fantasian elinvoimaisuudesta. 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy Portin numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Arvosteluni trilogian edellisestä romaanista:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/sevanen-ikitalven-polku-romaani.html 

 

Kostet & Suoniemi: Pohjolan taruja (tietokirja)

 

Jenna Kostet ja Karoliina Suoniemi: Pohjolan taruja – Jumalat, sankarit ja myyttiset olennot

Kuvitus Anniina Lius
149 s.
Wsoy, 2025

Ihme kyllä, kattavaa esittelyä skandinaavisesta mytologiasta ei näytä aiemmin julkaistun lapsille. Aikuisillehan sellaisia on ollut saatavilla niin tarinapitoisessa kuin ensyklopedisessa muodossa.

Myös tätä Pohjolan taruja -teosta myydään ensyklopedian nimellä, vaikka kooste on pikemminkin pyttipannumainen: hieman Kalevalan henkilöitä ja hieman suomalaisia taruolentoja, mutta sitten miltei puolet "Viikingit"-osastoksi nimettyjä skandinaavisia myyttihahmoja.

Koulujen käsikirjastoissa – jos sellaisia on enää olemassa – teos täyttää kerralla monta puuttuvaa lähdettä, vaikka äidinkielen oheislukemistona kirja on rakenteeltaan ongelmallinen. Kirjasta jää vaikutelma, että puolet Pohjoismaiden myyteistä olisi Kalevalaa ja toinen puoli "viikinkijumalia", seassaan sellaisiakin ilmeisen tärkeitä sivuhahmoja kuin Idun, Skadi, Njord, Ägir ja Ran. Nämä esitellään samanarvoisesti kuin Louhi tai Kullervo.

Vain saamelainen mytologia loistaa poissaolollaan ja selitys siihen on hieman hurskasteleva: kirjoittajat eivät ole itse saamelaisia eivätkä saamelaisen kulttuurin asiantuntijoita. Kuitenkin kirjan väitetään kattavan myös "Karjalan" perinteen, ilman, että tekijät ilmoittaisivat olevansa karjalaisia tai edes karjalaisen kulttuurin tuntijoita.

Karjala esitellään kirjan johdannossa itsenäisenä, valtioon rinnastuvana vyöhykkeenä muiden pohjoismaiden rinnalla, mikä tuntuu sekin poliittisesti hämmentävältä ratkaisulta. Heti seuraavalla aukeamalla "karjalaiset" ovat kuitenkin samanlainen muinaisheimo kuin savolaiset tai hämäläiset. Karjalan merkitys kansanperinteen säilymispaikkana, syrjässä kristillisestä kolonialismista, on tietysti selitetty perustellusti, samoin Lönnrotin sepittämät lisäykset Kalevalaan.

Pohjolan taruja -teoksen kirjoittajista toinen, Jenna Kostet, on kansatieteilijä ja kirjailija, mikä selittänee, että mytologioiden henkilöhahmoja esitellään tarinaskeemojen varassa. Toinen kirjoittaja, Karoliina Suoniemi, on puolestaan selko- ja tietokirjailija. Selkokirjamainen tyyli näkyy 3-4 virkkeeksi tiivistettynä kappalejakona ja ajallis-paikallisen taustatiedon poisjättämisenä. Esimerkiksi Väinämöisestä luetellaan ensin neljä ominaisuutta kuin roolipelihahmosta, minkä jälkeen kerrotaan neljä tärkeintä tapahtumaa tietäjän uralta.

Ylivoimaisesti parasta, aikuisenkin lukijan koukuttavaa, on Anniina Liuksen piirtämä kuvitus. Omintakeisen ulkoasun antaminen kymmenille myyttihahmoille, joista on jo loputtomiin kanonisoituneita piirrostulkintoja, todistaa myyttien oikeasti elävän nykypäivässä. Hahmoissa on hyvin vähän mitään ikonisia jälkiä suomalaisesta, kalevalaisesta tai viikinkien koristetaiteesta, mutta se lienee myyttien elvyttämisessä hintana.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025

 

Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille (romaani)

Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille

Suom. Terhi Leskinen
432 s.
2025, Gummerus

Viktoriaaninen yhteiskunta on steampunkin suosima maailma, jossa ihmisetkin käyttäytyvät konemaisesti säätynsä ehdoilla. Tällaisia henkilöhahmoja on helppo tyypitellä ja yhdistellä tyyppejä aikakauden kirjallisiin esikuviin. Tarinaan on lisäksi helppo ripotella eksoottisia henkilöitä ja ilmiöitä muiden kulttuurien laitamilta.

Sarah Brooksin tuoreeltaan suomennettu esikoisteos Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille (alunp. 2024) on steampunkin kovaan ytimeen, rautateille sijoittuva seikkailuromaani. Scifistisen elementin tarinaan tuo se, että junamatka suuntautuu tuhansien kilometrien mysteeriselle vyöhykkeelle Pekingin ja Moskovan välille.

Vähän liikaakin kirjan nimi lupailee. Nimi viittaa oppaaseen, johon "Takamaille" matkaavat joutuvat turvautumaan, mutta tarina itsessään on varsin perinteinen, viktoriaanista romantiikkaa miksaileva matkaseikkailu. "Wastelands"-sanan suomentaminen "Takamaiksi" ei, sivumennen sanoen, palvele sekään mysteeriksi tarkoitettua miljöötä.

Edes muuta steampunkahtavaa tarinassa ei ole kuin jättiläismäinen panssarijuna, jonka sisälle kaikki tapahtumat sijoittuvat. Vasta puolivälissä kirjaa, lähellä Baikal-järveä, saadaan nähdä, mitä junan ulkopuolella voi tapahtua. Silloinkin välikohtaus jää parin sivun mittaiseksi.

Vaihtoehtoinen historia uusine poliittisine voimasuhteineen ei pääse sekään etualalle. Junaan ja Takamaille suljettu tarina on antanut kirjoittajalle vapauden unohtaa matkavuoden 1899 historiallinen konteksti.

Kosmopoliitit matkaajat ovat vaniljamaisen ohuita, nuorille suunnattuun seikkailuun sopivia tyyppihahmoja. Päähenkilöinä ovat motiiveilleen likinäköinen luonnontutkija, insinööri-isänsä mainetta palauttava seurapiirineito, sekä junan kalustoon kuuluva kiinalainen palvelija. Poissa ovat aihepiirin ilmeisimmät efektit, yöjunasta tihkuva erotiikka ja kulttuurien hankauksesta syntyvä salajuonittelu.

Romaanin ainoa myyttien mittainen henkilöhahmo on junaa komentava, poissaolollaan yliliuonnollisia voimia edustava Kapteeni. Ikään kuin juna olisikin avaruuslaiva.

Kiinaa ja Venäjää yhdistävä rata herättää tietysti vahvoja rinnastuksia nykypäivän geopolitiikkaan, mutta molempien maiden kulttuureita käytetään ärsyttävän niukasti edes junan pienoismaailman kuvailuun. Tämä on erikoista siihenkin nähden, että kirjailija Brooks on taustaltaan Kiinaan ja kiinalaisiin kummitustarinoihin erikoistunut brittitutkija.

Junassa salamatkustava villityttö, kirjan ainoa merkittävä sivuhahmo, tuo kyllä mieleen aasialaiset kauhufilmit, mutta romaanin temaattinen ja tunnelmoiva painotus keskittyy siihen, miksi villiintynyt luonto pyrkii tunkeutumaan junan pienoismaailmaan. Nämä "kiltti laji paljastaa hampaansa" -kohtaukset eivät ole järin uhkaavia eivätkä mielikuvitukseltaan omaperäisiä.

Koko romaania vaivaa tavattoman hidas, preesensissä etenevä ja henkilöiden aavisteluihin keskittyvä kerronta. Tällainen seurapiiriromaani voisi tapahtua missä ajassa ja paikassa tahansa.

Jättiläisjunan ja stalkermaisen vyöhykkeen yhdistävä idea ei pääse missään vaiheessa oikeuksiinsa tarinassa, joka keskittyy liiaksi kaikkeen muuhun kuin siihen, mikä takaisi edes jännittävän, jos ei spekulatiivisesti rikkaan matkan historian ja ihmisyyden rajaseudulle. Ekologinen sanoma lajirajat rikkoneesta luonnosta, johon ihminen ei tunnusta kuuluvansa, on kuin lastenlaulun säkeiltä.

Tarinan salonkimaisen sulkeutuneisuuden voisi ennakoida jo siitä, ettei romaanin alkusivuilta löydy karttaa, vaikka teos ulkoasuaan myöten on tehty jäljittelemään matkaopasta. Lajikohtaista naamioitumista tämäkin?

The Sunday Times -lehdestä on suomennoksen takakanteen siteerattu kritiikkiä, jonka mukaan kyseessä olisi ”Yhdistelmä Idän pikajunan arvoitusta, Game of Thronesia ja Kadotettua paratiisia”. Tämä on täyttä pötyä ja rahapuhetta. Mikään näistä referensseistä ei pidä paikkaansa. Niin hukassa valtavirtakritiikki on tällaisten spefiksi tekeytyvien nuorisokirjojen kanssa.

Markku Soikkeli