KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin
21.11. Roosalupilla Antti Tuomaista haastattelemassa
31.12.-3.1. Tukholmassa lomalla
26.1.2019 Juhlakattaus-näytelmässä (Tukkateatteri)



lauantai 20. lokakuuta 2018

Sademies (Tampereen Teatteri)

Tampereen Teatterissa ei tule juuri käytyä, koska sen ohjelmisto on pelkkää musikaalia ja bulevardiviihdettä. Tilaisuus nähdä tuore "Sademies" ylitti kuitenkin kiinnostuskynnyksen, ei vain siksi, että illan tarjosi SARV, vaan koska illan pohjusti SARVin järjestämä "keskustelutilaisuus" (19.10.) elokuvan adaptaatiosta näytelmäksi.

Ohjaaja Malvius ja SARVin pj Maria Säkö

Tätä sovitustyötä esittelemässä oli näytelmän ohjaaja Georg Malvius, joka muutenkin on luottotekijä TT:n viime vuotisissa menestyksissä (Sugar, Les Miserables, Cats). Ohjaajan alustuksessa sitten selvisi, ettei hän mitään adaptaatiota ole tarvinnutkaan vaan käyttänyt elokuvasta (1988) muokatun näytelmätekstin sellaisenaan. Se siitä adaptaatiokeskustelusta.

Kiinnostusta ohjaustyön toteuttamiseen Malvius kuitenkin herätteli kuvaillessaan työtapaansa liikekielikeskeiseksi ja kohtausten yhteen nivoutumiselle omistautuneeksi. Idea "Sademiehen" tekemiseen oli noussut hänelle kokemuksista tiiviin parivaljakon, Risto Korhosen ja Lari Halmeen ohjaamisesta "Sugarissa".

Tällaista luovuuttahan musikaaleihin erikoistuneelta ohjaajalta sopi odottaa?
Autismi ja liikekielen ohjaus, jännittävä yhdistelmä?

Lopputuloksessa se luovuus ei vaan sitten näy. TT:n "Sademies" osoittautui yhtä tylsäksi ja väkisinnauretuksi kuin katsoisi kesäteatterissa "Pekka ja Pätkä Las Vegasissa". Ohjaaja väitti, että hän "vihaa pimennyksiä" kohtausten välissä, mutta niin vain näytelmä oli rakenteeltaan kuin sarja etualalle litistettyjä sketsejä, joiden välissä oli tasan tempputaiteen edellyttämiä pitkiä pimennyksiä lavasteiden vaihtamiseksi.

Ällistyttävän vähän ohjaus luotti esimerkiksi näyttämön syvyyteen, odotusten lataamiseen henkilöiden välillä tai valtasuhteiden sävyihin. Eipä silti, ei tekstikään siihen materiaalia soisi. Alkuperäiseen draamasovitukseen on pätkitty elokuvasta tutut olennaiset kohtaukset, joten näytelmä alkaa henkilöitään selittämättä ja päättyy henkilöistään välittämättä. Tässä välissä nähdään veljesparin lähentyminen ja peruskiivaan bisnesmiehen pehmentyminen, mutta ei minkäänlaisia draamalle ominaisia johtopäätöksiä näistä 'on the road' -olosuhteiden mukaisista poikkeustiloista.

Risto Korhosen tarkasti tekemä autistisen hahmo oli kieltämättä vaikuttava. Mutta kun yleisö nauraa korskuen joka kerta kun vammaishahmo kiroilee pikkuveljeään jäljitellen, ollaan aika kaukana aikalaiskommentaarista tai varsinkaan siitä että näytelmä saisi pohtimaan autismia metaforana nykyihmiselle. Vain lavastajan osuudessa näkyi ajatusta adaptaation eli teostulkinnan suuntaan: alkukohtauksessa ihmisiä autistoiva liikenteen ja laitteiden äänivalli, Las Vegas -kohtauksessa disney-monumentit merkkeinä amerikkalaisesta infantilismista.

Ohjaaja Malvius oli moninverroin sympaattisempi ja fiksumpi kuin mikään ohjauksessaan. Häntä voisi kuunnella uudestaan milloin vaan, mutta Tampereen Teatteria paranee vältellä kuten tähänkin asti.


perjantai 19. lokakuuta 2018

Ensimmäisenä kuussa (elokuva)


Yhtä hyvinhän tämä voisi olla "Ensimmäisenä puussa", niin vähän tässä tarinassa on draamaa käyttövoimaksi. Alkuperäisen nimensä myyttivoimalla "First Man" (2018) pelaa sentään kohtuullisen kiinnostavasti: tässäpä modernin ajan ensimmäinen mies, joka on käytännöllisen sensitiivinen. Eräänlainen ihmismittari miljardien arvoisen kuumodulin keskellä. Tai miljoonien arvoisen elokuvan.

Menin katsomaan "First Man" -elokuvan tietäen ennalta minkä verran siinä olisi rakettiunelmille katetta, ja ne odotukset elokuva täyttääkin. En ole yhtä intensiivistä avaruuslentojen kuvausta nähnyt sitten Gravityn (2013), ja sitä ennen Apollo 13:n (1995). Ja sitä ennen ei taida sitten muuta ollakaan kuin Valiojoukko (1983). Siinä kaikki? Niin harvassa tällaiset hc-scifiksi laskettavat avaruusfilmit ovat.  

Yksin Marsissa -filmiä (2015) en kelpuuta joukkoon, koska se jäi niin kauaksi romaaniperustansa tunnelmista. Ja Altmanin "Askel avaruuteen" -filmiä en valitettavasti ole nähnyt...

"First Man" -elokuva erottuu edellä kehutuista siinä, miten rohkean subjektiivista kameratapaa siinä käytetään. Kun alus jyrisee nousussa tai kieppuu kriisitilanteessa, niin kuva ja kamera tärisevät mukana. Kun elokuva kestää yli kaksi tuntia, tätä autenttisen oloista kuvamateriaalia on riittämiin tylsän perhekuvauksen ja konventionaalisen kaverikuvauksen rinnalla. Bonus tulee vielä siitä, ettei rakettikuviin käytetty CGI-täytteitä vaan pienoismalleja.

Kunpa vaan nuo kaikki scifistiset resurssit olisi käytetty vapautuneena historiasta. Minun puolestani elokuva olisi voinut loppua Gemini 8 -koelentoon. 

Sillä kaikkihan tietävät liiankin hyvin miten se kuuluisa Apollo 11:n tarina etenee alkuun päästyään: jätkä harjoittelee tärinää, jätkä suljetaan tonkkaan ja ammutaan taivaalle, jätkä ottaa askeleen kuussa, jätkä palaa maahan, jätkä hymyilee vaimolle.

Niinpä draamaa on lähdetty rakentamaan siitä, minkä verran MÄÄRÄLLISESTI tuo Neil Armstrongin perusjätkä osoittaa tunteitaan, kun kollegoita kuolee kuin kärpäsiä (hän tappaakin yhden kärpäsen modulin sisällä, nokkelana yksityiskohtana avaruusmatkailun alkeellisuudesta) tai kun vaimo nalkuttaa toistuvasti poissaoloista.

Pisin draamallinen kaari rakennetaan siitä, että Armstrongin pieni tytär kuolee aivokasvaimeen elokuvan alussa, ja tämä hahmo kummittelee läpi filmin jonkinlaisena hämäränä velvoitteena sankarille. Naisen rooli tässä elokuvassa on vieläkin marginaalisempi ja hölmömmin idealisoitu paperinukkehahmo kuin ohjaaja Damien Chazellen edellisissä elokuvissa, Whiplash (2014) ja La La Land (2016).

Pidin kovasti Whiplash-elokuvan armottomasta ihmis/mieskuvauksesta enkä muista milloin olisin niin pian katsonut elokuvan kahteen kertaan kuin sen kohdalla, musiikin ja kuvan rytmityksestä nauttien. La La Land oli puolestaan juuri musiikkielokuvana aivan idioottimaisen typerä. Näistä lähtökohdista "First Man" olisi jäänyt minulta väliin, jollen olisi lukenut Mikon esittelyä (tuoreessa T&A:ssa) uudesta elokuvasta ja siten tiennyt odottaa sitä jotain muuta kuin amerikkalaista elämäkertafilmiä.

Varoittaa sentään pitää niitä kaltaisiani katsojia, joita ärsyttää pimpulapampula-tyyppinen musiikki avaruuskuvien taustalla. Kaikesta analogisesta karheudestaan huolimatta "First Man" sisältää muitakin vastaavia ylituotettuja kliseitä (jopa yhden valssilla taustoitetun telakointikohtauksen!) joista Chazelle elokuvan eräänä tuottajista on niin ikään vastuussa. 

Ryan Gosling perusjätkän pääosassa ei ole sentään niin vaivaannuttava kuin edellisessä Chazellen ohjauksessa, muttei myöskään riittävä syy nähdä tätä filmiä. Claire Foy kotiplaneetalla nalkuttavan vaimon osassa tekee minkä voi. Tämä on lyhyt sivuhyppy Hollyoodille mutta pitkä taka-askel niille toiveille, että "Hidden Figures" -elokuva (2016) olisi osoittanut jotain muutosta naisten näkyvyyteen avaruusaiheiden yhteydessä.


maanantai 15. lokakuuta 2018

Maalla on mukavaa

On mukavaa katsella,
kun tiaiset kokoontuvat kompostille.
Mikään ei niin muistuta runoilijoita
kuin kompostia nokkivat tiaiset.
Niiden pörhentelevää epätoivoa
aiheen löytämiseksi.

On mukavaa seurata,
kun joutsenet nousevat kylmältä vedeltä parvena.
Mikään ei niin muistuta runoilijoita
kuin joutsenet lähtöjärjestyksessä.
Niiden hurskastelevaa toiveikkuutta
parvessa pärjäämiseksi.

On mukavaa kuunnella,
kun salmen takaa kaikuvat
metsästäjien pyssynhaukahdukset.
Mikään ei niin muistuta mielipiteitä runoudesta
kuin pitkinä kaikuina hiipuvat harhalaukaukset.
Kriitikoiden yksinäisyyttä
laulunsa menettäneillä metsämailla.

Maalla on mukavaa.
Mitään täältä ei tahdo mukaansa.



torstai 11. lokakuuta 2018

Cold War (elokuva)


Onhan se taidetta. Mutta onko se kiinnostava? Onko se liiaksikin taidetta taiteen vuoksi?

Vastaus on kyllä ja kyllä.
"Cold War" on kiinnostava, koska se on silmiä hivelevän täydellinen taidefilmi.
"Cold War" on myös läpensä poseeraava ja ärsyttävä.
Nimenomaan taidetta taiteen vuoksi.

Paweł Pawlikowskin tuore "Cold War" (2018) on tietysti pakollinen nähtävä sen jälkeen kun "Ida" (2013) palautti uskon siihen, että Puolassa tehdään parasta eurooppalaista elokuvaa. "Idan" pohjustamana "Cold War" veti Tampereellakin salin täyteen yleisöä, mikä on melkoinen saavutus puolalaisen elokuvan teemaviikoilla. Itsekin painelin joukossa mukana tietämättä yhtään mitään elokuvan sisällöstä. Onni niin.

Ensimmäiset kohtaukset hämäävästi nimetystä "Cold War''ista" on selvästikin tarkoitettu härnäämään yleisöä, joka odottaa Suurta Taidefilmiä. Tylyn vanhahtavalla kuvasuhteella rajatussa kuvassa näkyy kimakkaa säkkipilliä vinguttava äijänkäppänä, sitten hiomattoman kuulaalla äänellä laulavia maalaisia, talvisen sumeaa maaseutua, köyhää villapaitaväkeä torpissaan, rähjäinen pakettiauto, jossa kansanmusiikkia keräävä kolmikko tupakoi herkeämättä. Vuosi on 1949. Ketä kiinnostaa?

Mutta se mitä tästä kaikesta vyörähtää liikkeelle, kansanmusiikkiryhmän perustaminen ja luonnonlahjakkuuksien valjastaminen poliittisen performanssin välineiksi, se kaikki on käsitelty kuva kuvalta ja rytmitetty kohtaus kohtaukselta niin tarkasti, ettei niin viitseliästä ammatitaituruutta enää uskoisi näkevänsä kuin elokuva-arkistossa. Kaiken päällä soivat kirkkaasti ja kovaa kansanlaulut, kuorojen poljento, joka sattuu sopimaan vähän liiankin hyvin tähän aikakauteemme. Vaan harvoinpa on internatsionaalikaan kuulostanut ja näyttänyt niin komealta kuin tässä filmissä.

Tätä aikalaiskuvaukselle omistettua musiikkidramaa kestää noin puoli tuntia. Sen varrella vuodetkin vierähtävät, musiikkiryhmä nousee kuuluisuuteen ja pääsee Berliinin nuorisofestivaaleille. Tästä eteenpäin elokuva alkaa pahasti pirstaloitua, kun päähenkilöt Zula ja Wiktor nostetaan etualalle. Näin kieslowskimainen aikalaiskuvaus muuttuu tunnin mittaiseksi imelähköksi romanssiksi, jossa rakastavaiset ovat valmiita uhraamaan itsensä yhä uudelleen toistensa luokse päästäkseen. Tarina pohjautuu kuulemma "löyhästi" ohjaajan vanhempien tarinaan.

Elokuvan alkupuoliskolla on väistämättä tullut ajatelleeksi, että mitähän Kieslowski itse olisi saanut tällaisesta aiheesta ja musiikista irti. Samalla tavoin on seuraavan tunnin ajan väistämätöntä miettiä, miten tavanomaisiin poseeraaviin kuvakeinoihin Pawlikowski päätyy kuvatessaan ranskalaiseksi hullun rakkauden tarinaksi muuttuvaa romanssiaan.

Lopulta Pawlikowski menee tasan samaan ansaan kuin tuhannet kollegansa, jotka ovat yrittäneet kuvata elämää suurempia rakastavaisia, osaamatta päättää kumman hahmoon keskittyä antaakseen tasaveroisen kuvan intohimon voimasta. Tuloksena on kammottavan kliseisiä panokuvia puolipimeällä ullakolla ja muutaman minuutin mittaisia episodeja kaukomailla. Ehkä "Cold War" -elokuvaa olisikin romanssina verrattava siihen, miten tavattoman tirkistelevä ja laskelmoiva "My Summer of Love" (2004) oli samalta ohjaajalta. Ainakin tämä laskelmoiva puoli on syytä pitää mielessä ennen kuin rientää ylistämään "Cold War'in" mustavalkokuvauksen mestarillisuutta.

Kohtalokasta pariskuntaa esittävät näyttelijät, Joanna Kulig ja Tomasz Kot, täyttävät kyllä tehtävänsä. Ei ole heidän vikansa, miten fetissimäisesti Pawlikowski kuvaa blondia kaunotarta. Rakkautta ja näyttelijä Kuligia pariisilaisissa lavasteissa Pawlikowski näkyy käyttäneen  myös "The Woman in the Fifth" -ohjauksessaan (2011), jossa Ethan Hawke ilmeisesti rytisyttelee myös Kirstin Scott Thomasia. Ehkä "Cold War" on sitten huoliteltu kompromissi pariisilaisen turistiromanssin ja metafyysisen pastoraalin välillä?

Tottahan Kieslowskikin omistautui vanhoilla päivillään "tutkimaan" naispäähenkilöidensä ulkonäköä. Mutta ohjaajana hän sai Irene Jacobin ja Juliette Binochen kaltaisista verettömistä näyttelijöistä irti enemmän kuin kukaan muu ohjaaja. Pawlikowski taas tekee kaikesta tarkoituksellisen alavireistä, jolloin näyttelijöistä ei odotakaan enempää kuin osuuden lavastuksesta. Tärkeässä sivuroolissa nähdään sentään tiukkailmeinen Agata Kulesza, joka antoi uskottavuuden ja selkärangan "Idalle". Nähtäisiinpä vaan enemmän.

Nyt tuloksena on juonellisesti onttoa, kohtaus kohtaukselta viilenevää katsojasuhdetta. Sitä ei mitenkään kestäisi yli sen puolitoistatuntisen mitä "Ida" ja "Cold War" vaativat.

Muuta varsinaisesti varoittavaa ei "Cold War" -elokuvastakaan tarvitse sanoa kuin että sen lopetus on yksi idioottimaisin klisee mitä on aikoihin nähty tällaisissa metafyysikallaan flirttailevissa slaavifilmeissä.


perjantai 5. lokakuuta 2018

Paluu Bremenistä

Team Finlandin asuinmodulin aterianurkka

Kello 3.45 - 4.15 paikallista aikaa suoritin onnistuneen kuukävelyn. Kuu paistoi, minä kävelin. Asuinmodulin kapteeni tuli avaamaan ilmalukon, josta miehistön kaksi viimeistä jäsentä olivat vastikään tulleet jättimäisten Gagarin-ilmapallojen kanssa. Kapteeni ei ollut ilmapalloista yhtä liikuttunut kuin miehistö. Minä liikutuin ulospäin. Frau Renate oli uhannut laittaa kansainvälisen avaruusaseman yöksi takalukkoon, joten tunsin paenneeni kohtaloa. Tuskinpa tulin itsekään ajatelleeksi, että romaanini Läpinäkyvä kuolema sijoittuu juuri tulevaisuuden Bremeniin. Ajattelin ehkä tulevaisuutta, jonka olen hukannut.

Yö oli haalea kuin ajatus nahkahousuissa, kävelin uinahtaneen sivilisaation reunalla kohtaamatta yhtäkään saksalaista. Mutta heikäläinen lähetyskoneisto toimi yössäkin täsmällisesti. Aikataulun mukaisesti raitiosukkula 6 lähetti minut pysäkiltä F kello 4.30 saavuttaen Bremenin paikallislentojen lähtöaseman 4.46. Halpamatkani halpapaluuta sain odottaa Ryanairin omassa halpahallissa, joka oli kylmä puolipimeä luola, jonne mentiin varsinaisesta lentoterminaalista vessan takaa kierreportaita alas. Tulipa siinä tuumituksi, millainen mahtaisi olla Ryanairin kuulento. Oma kyytini sentään lähti ajallaan. Näin auringonnousun pilvien yllä ja sain kylmän sateen niskaani Tampereen taivaan alla.

Kello 10.50 olin taas takaisin kotosohvallani kuin mitään avaruutta tuolla jossain ei olisikaan. Poissaollessani triopsit olivat kuoriutuneet ja vaimo lähtenyt Turkuun. Tällaista sattui Gagarinillekin kaiken aikaa. Mukanani avaruuden ääreltä toin vain Aviation Week -lehden. BIS:n julkaisu, jota hämmästellen luin ensi kertaa jo 30 vuotta sitten, samoin kuin avaruusaiheita valitutpalat-tyyppisesti makusteleva Room-lehti eivät sisältäneet mitään kriittisesti aiheitaan esittelevää artikkelia. Propagandan kaikkineen jätin Bremeniin.

2000-luvun alulla haikailtu luonnontieteiden ja ihmistieteiden vuoropuhelu ei ole avaruusaiheiden kohdalla edes lähtökuopissaan. Silti sinne avaruuteen ollaan kovasti menemässä ihmis- eikä konekunnan nimissä eikä tätä epäsuhtaa kukaan muu kyseenalaista kuin se yksi hoopo miljardööri. Aviation Week näkyi olevan ainoa julkaisu joka osoitti kriittisestä asenteestaan huolimatta kunnioitusta mr Muskin sellaisille suunnitelmille, että viedään viisi kuvataiteilijaa Kuun kiertoradalle jotta ne palattuaan levittäisivät kuuvisioita taiteen keinoin. Itse en sellaiseen taiteenkäyttöön usko, ja ehkä ei kukaan muukaan. Mutta usko uskomiseen riittää koneunien parissa pelottavan pitkälle.

torstai 4. lokakuuta 2018

Kolmas päivä Bremenissä


Eilisen konferenssipäivän huipensi jäämaailmojen (kuiden, oikeasti) poraamista käsitellyt symposium ja sen jälkeen maallikkosaarnaajan karismalla esiintynyt gravitaatioaaltojen tutkija (Karsten Danzmann, Planck-instituutin johtaja), jonka esitys oli varsinainen 'teknologisen ylevän' apologia. Jo sen todistaminen paikan päällä oli tämän matkan arvoinen. Luento päättyi esiintyjän lupaukseen, että hän aikoo olla hengissä siihen saakka että LISA2-mittain kuulee g-aalloista alkuräjähdyksen äänen. Hänen edeltäjänsä oli vastaavasti vannonut olevansa hengissä siihen, että g-aalloista saadaan todistus, ja näin kävikin 2015 syyskuussa. Tämä oli ilmeisesti todistus saksalaisesta päättäväisyydestä, verrattuna siihen, että Einstein muutti viisi kertaa mielensä siitä, onko g-aaltoja edes olemassa. Nationalistinen hehkutus Planck-instituutin menestyksestä oli sitä luokkaa, että suomalaista se enemmän kylmäsi kuin kuumotti. Ja toki tuo g-aaltojen mittailu paljastaa, kosmoksen mysteerien lisäksi, millien tarkkuudella pohjavesien sijainnin Maassa, joten se pelastaa myös ihmiskunnan. Ja niin edelleen.

Sitten toipumaan seminaarikaljalle. Yleensä istun keskiviikkoiltoina nuorten herrojen kanssa leffavisassa, mutta eilen istuin nuorten herrojen kanssa sporttibaarin tupakkahuoneessa, ja arvailin mitä mikäkin akronyymi tarkoittaa. Avaruusteknologian kohdalla akronyymien hallinta kuulostaa sisäpiirin salakieleltä. Toisen tuopillisen kohdalla sitä tuntee jo ymmärtävänsäkin. Tupakkahuoneessa istuimme siksi, että se oli erillinen baaritilansa, jossa oli kymmenen eri oluthanaa verrattuna happipuolen yhteen.

Kotimatkalla Mikko otti Team Finlandista valokuvan taustanaan ainutlaatuisen kirkas tähtitaivas. Suomalaisia täällä on ilmeisesti kymmenkunta ja useimmat tuntevat toisensa jo opiskeluajalta ja viimeistään SATSista eli suomalaisten avaruustutkimuksen seurasta. Scifikin on ilmeisen hyvin tunnettua ja valikoitua niissä piireissä, vaikka toiseen suuntaan liikettä on vähän. Edes URSA ei ole näkyvillä scifistien tapahtumissa ja tapaamisissa. Kuulemma URSAssa on ollut varsin eri tavoilla painottuneita vaiheita historiassaan; joskus scifi-myönteistä, joskus hörhöisää, nykyään asiapitoista.

*

Tänään torstaina on leuto pilvinen päivä. Edellisten aamujen tavoin konffapäivä alkaa ohjelmanumeroiden valinnalla. Vaihtoehtoja on loputtomiin, mutta kaikki scifistiä kiinnostava ei ole humanistin koulutuksella sulatettavaa.

Tämän päivän esitelmävalinnat epäonnistuivat. Aamulla kuunneltu sessio avaruustieteiden opettamisesta "nontraditional way" koostui pedagogisesti epätasaisista esimerkkitapauksista: suomalainen spacetruck ja Itävallan analogiset astronautit oli ok, niihin verrattuna kiinalainen ja venäläinen esitys oli paperilta sitatoitua hyminää. Kävin sitten kuuntelemassa pari esitelmää kvanttiteorian sovelluksista avaruusteknologiassa, mutta esimerkit olivat eilispäivää, jopa minulle.

Lähdin kaupungille, pääsin lautapelikauppaan ja sitten tavaratalon dvd-osastolle. Söin halpisvietnamilaista, join halpisolutta kanavan varressa ja päättelin elämäni olevan niin halpislinjalla ettei konferenssin miljardiatmosfääriin kandeisi enää palatakaan.

Palasin silti, jututin DLR:n "young professional" -badgella varustettua heppua, joka oli yhtä young ja yhtä professional mediakontaktina kuin minä. Sitten se ärsyyntyi, kun kysyin, onko Planck-instituutti niiden keulakuva. Ei, se ei kuulu lainkaan heihin, ei myöskään yliopistot. Silti DLR on täällä näyttelyhallin keskipiste, iso kaksivyöhykkeinen alue. Sen kehittämä CIMON-tekoäly, "flying brain", on näköjään jo käynnistynyt astronauttien avuksi. Mutta tekoäly näyttää olevan aihe, josta asiantuntijat ja etenkin firmat puhuvat tuotemerkki edellä, ilman tarkennuksia siihen älylliseen hyötyyn.

Iltapäivän valintana oli iso Life in Space -yleisöluento, jossa puhuttiin tuttuja juttuja erityisesti Marsin tutkimisesta. Mars on edelleen kiusallisen kiihottava aihe yritysten ja järjestöjen johdolle. Marsin omittavuutta kansallisiin tai tieteellisiin menestyksiin hankaloittaa yhteistyön välttämättömyys. 2020-luvulla lukuisat toimijat haluavat toteuttaa Marsiin mission, vaikka tavoite on vain näytteiden saaminen ja tuominen Maahan. "Twentytwenty it will be really busy", sanoi eräskin alustaja. Toinen (Dava Newman) tunnusti ongelmaksi sen, miten vähän kehitystä on tapahtunut 50 vuodessa edes avaruuspukujen osalta, vaikka ne ovat käytännössä pienimpiä mahdollisia avaruusaluksia. Tällaisen toteamuksen jälkeen utopiat Marsin kolonialisoimisesta kompuroivat rumemmmin kuin perna aurinkotuulessa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Toinen päivä Bremenissä

Tänään löysin pelikaupan, Highlander Games, mutta se on kiinni, kuten kaikki muukin. On Saksojen Yhdentymisen Päivä, kansallinen juhlapäivä. Ei siis sen 1870-luvulla tapahtuneen historiallisen pakkoyhdentymisen, vaan vuonna 1990 tapahtuneen ja historian lopettaneen yhdentymisen.

Idylli Bremenin vanhassa keskustassa.

Aurinko paistoi juhlapäivän kunniaksi viimeinkin lämpimästi. Bremenin keskustassa harhaili kaltaisiani turisteja liian paksuissa syystamineissa, etsimässä aukiolevaa ruokapaikkaa josta saisi muutakin kuin kebabia. Döner-puoteja onkin varmaan viisi per kortteli.

Tulimme tänäänkin porukalla 9:ksi konferenssialueelle, ohjelmat alkaa täällä aikaisin, pressitilaisuuksia olisi jo 8:lta. Mihinkään ei kyllä kannattaisi tulla ajoissa, sillä aikatauluihin suhtaudutaan niin yliolkaisesti, että Suomessa se olisi skandaali. Aamulla kuuntelin Mars-missioiden symposiumia, eipä niissä mitään järisyttävää tietoa ollut. Symposiumin pj kuitenkin avasi tilaisuuden kiroamalla lehdistön, jonka mielestä Marsin suhteen insinöörit eivät ole edenneet mihinkään, kun eivät ole astuneet planeetan pinnalle. Insinöörin näkökulmasta Marsin valloitus on edennyt jo vuosikymmenniä, koska sen suuntaan on tehty jo yli 50 missiota 1970-luvulta lähtien. Ja 2020-luvulla tulemme saamaan... lisää laatikoita, luotaimia ja robotteja edustamaan ihmiskuntaa. Edistykseksi riittää siis se, jos ensimmäinen seismografi alkaa lähettää dataa Marsin maaperästä joskus ensi vuonna. Jos siis onnistuu laskeutumisessa.

Median ja insinöörien välistä ymmärrystä etäännyttävät ne komeat videosimulaatiot, joissa Mars-luotaimet suorittavat pehmeän laskeutumisen planeetan pinnalle. Sellaisia kun näkee useamman kerran, niin jää mielikuva, että tottahan tuossa on ihminen mukana, ja miksi ei olisi? Tosiasiassa, muistutti eräskin alustaja, se mikä videolla tapahtuu 30 sekunnissa, vaatii luotaimelta 6 kuukautta.

En rohkene sanoa, että täällä mitään oppisin. Muuta kuin suhteellisuudentajua. Opettavaisinta on lähinnä sen todistaminen, miten jättifirmat ja kansallisia etuja puolustavat järjestöjohtajat käyvät kohteliasta kamppailua jossain avaruusnörttien yläpuolella. Yhteistyötä tekevä Eurooppa kuulostaa myyttisemmältä maailmalta kuin kolmen maailmanmahdin yhdessä tavoittelema Mars. Jotain tästä kehitystrendistä, jossa miljardiluokan firmat ovat valtioita mahtavampia toimijoita, osoittaa Mikon esimerkki: Apollo-ohjelman aikoihin Yhdysvalloissa oli loputtomiin firmoja NASA:n alihankkijoina, nyt avaruusteknologia on kahden firman hallussa, Boeingin ja Lockheed Martinin. Molemmat ovat isosti esillä täälläkin, paljon isommin kuin NASA.

Voisi kuvitella tällaisten miljarditoimijoiden masinoivan ja mesenoivan konferenssin yleisöä shampanjalla ja kaviaarilla. Mutta Arianespace-yhtiö oli jakanut kilokaupalla makkaroita eilen illalla.  Ne ovat niin epätoivoisia, selittivät konferensseja kokeneet nörttiherrat, koska ne tietävät että niiden Ariane-raketit ovat liian vanhanaikaisia käytettäviksi.

Makkarat ja kertakäyttöiset kantoraketit ovat toistaiseksi kiehtovin scifistinen yhdistelmä. Onko se sitten pehmeintä vai kovinta scifiä, se on saman mittakaavan kysymys kuin Saksojen Yhdentyminen.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Bremenissä avaruuden laidalla

Terveisiä Bremenistä, IAC-avaruuskonferenssista. En ihan tiedä mitä täällä teen, mutta ensi kertaa olen avaruuden laidalla. Siis ihmisten asuttaman... tai aikoman asuttaman avaruuden laidalla. Kolonialismin kolmannen polven viidennessä kolonnassa, voisi sanoa. Humanisti keskellä insinöörien märkää unta. Ja scifistien, paitsi että täällä nämä ihmiset oikeasti tietävät mistä unelmoivat, ja tekevät jotain sen eteen. Ja epäilemättä nostavat melkoisia palkkasummia siitä hyvästä. Pelkästään Bremenissä on kuulemma yli 10000 ihmistä avaruusteknologian alalla.

Täällä on satanut koko päivän, koleaa, paitsi messuhalleissa jotka ovat suuria kuin taskuversumi. Japanilaisten asteroidiluotaimesta Hayabusa2:sta, on 1:1 mallinnus, koska se on nyt ihmiskunnan etäisin sankari. Marsia tutkivista laitteista on sirkushäkkimäinen lasihuone aivan ovien vieressä ja siellä laitteilla voi simuloida mitä temppuja ne osavat marsilaisina. Sööttiä?

Seminaarihallien lisäksi on erikseen näyttelyhalli,  valtava sekin, mukana kaikki isot organisaatiot ja yritykset, tosin myös vitsiltä näyttäviä looseja kuten Romanian Space Agency. Nopeasti tuo rahakkaan teknologian ylöspano ja pikkutakkimiehet alkavat väsyttää ja vähän ärsyttää, insinöörien näperrelmät tuhat kertaa kuvitettuna, muovimalleja luotaimista ja mönkijöistä. Ilmaista kahvia ja kaljaa olisi tarjolla, jos kehtaisi kävellä sisään esittelylavasteisiin, koska pääsylippukin tänne on normaalisti tonnin arvoinen. Kaipa siis tiedejournalistina pitäisi tuntea olevansa etuoikeutettu. Luuserit voi mennä nykertämään jonnekin helvetin Turun kirjamessuille, mutta oikea scifisti tulee Bremeniin avaruuskonffaan.

Kuuntelin aamulla taidejärjestön paneelia erilaisten toimijoiden avaruusaiheisista proggiksistaan, se oli hörhömpää väkeä kuin scifistit. En tiedä ollako tyytyväinen eroavuuteen. British Interplanetary Society on ainoa välikappale insinöörien ja scifistien välillä, mutta Mikko, joka minut tänne houkutteli, sanoi että se on epäkaupallisena järjestönä aivan poikkeus, omaa luokkaansa. Niinpä täällä alkaa entistäkin enemmän pitää silmällä, että minkä kulttuurin nimissä sitä avaruutta ollaankaan valloittamassa. Aamun kulttuurisymposiumissa tätä koski myös ainoa yleisökysymys, arvattavasti.


Helppo tänne oli tulla ja siksi tulin, kiitos Mikon joka on valmistellut tänne omakotitalon ullakkokämppään leirin neljälle suomalaiselle. Lento suoraan Tampereelta halpisyhtiöllä teki kynnyksen tuloon erityisen matalaksi, ja kartalta Bremenin keskusta vaikutti kotoisan tiiviiltä.

Itse kaupungin suuruus alkaa vasta hahmottua, konferenssin badgella saa ilmaiset matkat kaikissa välineissä. Kävin syömässä lounaan vanhassa keskustassa, etsiskelin pelikauppaa, ja palasin tehokkaan raitsikkaverkon ansiosta hetkessä takaisin konferenssialueelle.

Iltapäivän velvollisuus oli kuunnella about tuhannelle tuolille (ja muutamalle sadalle ihmiselle) esiintyvä paneeli Game Changers naisten _tulevasta_ osuudesta avaruusohjelmiin. Kaikki panelistit, naiset, olivat johtoasemissa alalla, yksi muistutti, että sotilasalalla on enemmän avaruusteknologian tuntevia naisia kuin siviilipuolella. Paneelia veti saksalainen insinööri, joka ilmoitti missiokseen lähettää ensimmäinen saksalainen  nainen avaruuteen. Tällaiset itseisarvoina juhlitut idiomit ("..että kaikki ihmiskunnan edustajat voisivat kävellä selestiinisten dyynien päällä", julisti meksikolainen taiteilija aamulla) toistuvat mediapuheessa, joka täällä glorioi tuota tieteistä kovinta, jokapojan jumaloimaa rakettioppia.

Varsinaisesti päivän kruunasi symposium Gateway-avaruusaseman arkkitehtuurista. Kolme erilaista teknologiaa käyttävää firmaa esitteli ratkaisuja, joita tarjoavat muillekin kuin NASA:lle modulaaristen väliasemien rakentamiseen. Yhdessä oli suunniteltu kantoraketin uusiokäyttöä asuinkapselina, jopa aurinkopaneelien sijoittamista sen kylkiin tavalla, johon ei ole olemassa vielä mitään teknistä ratkaisua. Huvittavin oli kaikkien kolmen huipputeknologiaa edustavan pikkutakin vastaus, kun heiltä kysyttiin, onko heillä _oikeita_ arkkitehteja miljoonaprojektiensa palveluksessa. Joo, on meillä joitakin opiskelijoita yhteistyössä, ne vastasivat.

Kello oli vasta neljä, mutta lähdin kävelemään kämpälle, kun luulin sateen loppuneen. Se olikin vain muuttunut ohuemmaksi. Voisi ottaa tästä merellisestä metaforasta opiksi.



perjantai 28. syyskuuta 2018

Tietoviikko tyhjiöstä nähtynä


Olipas taas melkoinen tietoviikko. Sähköposti toi ensin tiedon, että pitkään työstetty Axun kirja saa vihreää valoa kustantamossa. Enää on edessä editointikierros kustantamon kanssa. Sitten sähköposti toi kaksi hylsyä omasta kirjaprojektistani, toisen tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta ja toisen Wihurin säätiöltä. Hylsyissä oli sama sanoma kuin pari kertaa aiemmin: olet ihan paska ja tietokirjasikin on ihan paska, evvk. Näin se ei viesteissä lue, mutta näin se dekoodautuu. Kun seuraa tätä tietoviikkoa.

Onko se Pegasos? Ei vaan lentävä aforismi! (© Soikkeli)
Nimittäin kun lukee, miten presidentti Niinistö on Washingtonissa tapaamassa tuota veroistaan valtiomiestä, ja kommentoi "keskuteluyhteyden saamisen eilisessä presidentti Trumpin tapaamisessa olleen varsin helppoa."

Hesarissa (28.9.) referoidaan tarkemmin sitä mikä oli presidentti Niinistön sanoma amerikkalaisille:"Kasakka vie kaiken, mikä lähtee irti. Pitää siis panna asiat kuntoon eikä jättää mitään, mikä lähtee irti."

Onkohan nyt ihan varmaa, että presidentti Niinistön terveydentilasta on selvitetty myös dementian aste? Kasakoitahan tässä maassa ei ole nähty sitten 1918. Ehkä vuosisadat menevät sekaisin presidentiltä, kun se runotytölle sutaistu lapsikin on vasta nollavuotias?

Samaan aikaan (27.9.) Suomessa on presidentti Obama puolestaan tapaamassa suomalaisia. Ja mikä on tämän valtiomiehen asiasisältö? Amerikan supernero analysoi, että kaksi vuotta sitten asiat maailmassa olivat aika hyvin ja että kivoja ihmisiä on edelleen enemmän kuin pahiksia. Tämä analyysi näytettiin televisiossa eilen parhaaseen uutisaikaan. Muuten en olisi sisäistänyt tuota tiedonsirpaletta, josta suomalaiset liikemiehet maksoivat kahden tonnin pääsylippuja. Hesarissa siteerattiin Obamaltakin valtioviisaus: "Meidän on pidettävä mielessä, että historia ei liiku vain eteenpäin." Tämä hämmästyttävä tietohan voisi selittää presidentti Niinistön havainnot kasakoista.

Selvästikin tarkkailen maailmaa tyhjiöstä käsin verrattuna kuolevan planeetan yli lenteleviin supermiehiin. Odotan nyt tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta suoraselkäisyyttä vuoden parhaiden aforismikirjojen palkitsemisessa.

Toki jos minä olisin saanut edes yhden kaksitonnisen Obaman sijaan, niin olisin tehnyt sen varassa kokonaisen tietokirjan. Mutta ilmeisesti Suomi tarvitsee enemmän taivaalta tuotuja aforismeja kuin käsikirjoja kulttuurihistoriaan. 


Samaan aikaan viidakossa: sain viimein tehtyä arvostelun Auerbachin esseekirjasta. Agricolassa se ilmestynee talven mittaan, jos vanhat merkit paikkansa pitää. Illusionistista sen löytää heti:
http://www.illusionisti.net/BitteinSaaret/Auerbach_MAAILMANKIRJ_FILOLOGIA.pdf

tiistai 25. syyskuuta 2018

Austral (romaani)


Jälleen yksi scifi-pettymys, mutta rekisteröidään nyt kuitenkin. Sen verran vähän näitä ekoscifiksi laskettavia teoksia ilmestyy, että niiden kartoittaminen pelkästään "ihan kiinnostavaksi" ei sekään ole palvelus ihmiskunnalle. Voisi sanoa suoraan, että romaanin paksuinen kuluttajan huijaus.

Oikeastaan Paul McAuley (s. 1955) on paras tuntemani esimerkki kirjailijasta, joka tekee täsmälleen samat virheet jokaisen romaaninsa kohdalla. Myös Austral on teos, jossa ei ole sinänsä mitään vikaa tyylillisesti, ei maailman- tai ihmiskuvauksessa, ei juonenhallinnassa. Romaanina se falskaa silti yhtä pahasti kuin aiemmat McAuleyltä lukemani teokset. White Devils (2004) oli hämmästyttävä teos aikoinaan 2005, koska kukaan ei ollut tehnyt yhtä kovaksi scifiksi laskettavaa teosta GM-katastrofista, eikä ehkä vieläkään. Mutta kirjan juonta oli turhauttavaa seurata kuin kännissä kaahailevaa michaelcrichtonia joka ei osaa päättää tehdäkö vaikutus jännärin vai scifin lukijoihin. McAuleyn Quiet War -sarjasta (2008-2013) luin kaksi ensimmäistä kirjaa. Voisin joskus lukea kolmannenkin, mutta ensin pitäisi palauttaa mieleen ne edelliset, joissa ei tuntunut tapahtuvan juuri mitään, vaikka asetelma oli parasta lähiavaruuden oopperaa mitä olen keltään scifi-kirjailijalta nähnyt.

Tämä toistuva epäsuhta materiaalin ja toteutuksen välillä, tämä mahtavien lavasteiden tyhjäksi jääminen tuntuu olevan se McAuleyn taiteen dominantti. Kuvaava esimerkki on se, että muistan kyllä ostaneeni (muistan sen hyllyssäni) hänen romaaninsa Mind's Eye (2005), mutta jostain syystä kirjan sisällöstä ei ole mitään muistijälkeä. Yhden novellikokoelmankin olen lukenut (King of the Hill, 1988), mutta sen varhaisuus ei ehkä tee oikeutta kirjailijan mahdolliselle kehittymiselle. McAuley on ollut tavattoman tuottelias, joten ei ole kauheasti kiinnostunut ryhtyä kaivelemaankaan muita teoksia kuin noita kehutuimpia eli Quiet War -kirjoja.

Austral näkyi sekin saaneen kehuja arvosteluissa, eikä ihme. Kirjan miljöö on jälleen erinomaisesti oivallettu tilaisuus scifistiltä, kuvata lähitulevaisuuden Antarktista sellaisena kuin se mahdollistaisi elinolot ilmastomuutoksen riuskasti edetessä. Ja siihen hyvät uutiset loppuvatkin. Kirjan juoni on kuin löperöstä poikaseikkailusta, jonka päähenkilö sattuu olemaan geeniräätälöity ("editoitu husky" kirjan termein) naishenkilö, yhteisössään orjiin rinnastuvaa duunarikastia. Kohta päähenkilö ja hänen suojattinsa pakenevat yli jäisten maisemien pahikset kintereillään. Sitä autiutta kirjailija koristelee muutamilla sf-ideoilla, kuten gm-mammuteilla, arvattavasti. Päähenkilön ja maailman scifistisyyden välillä ei ole mitään temaattisesti syventävää suhdetta, muuta kuin se orjan asema. Suoraan sanottuna McaAuley on täysin hukassa naispäähenkilöidensä kanssa. Hän bondaa orjanaista ja rikasta teinityttöä yhteen sillä, että he keskustelevat tytön pelaaman romanttisen fantasiaromaanin juoniratkaisuista!

Käytännössä nämä sisäiskertomuksiksi upotetut fantasiapalat on tarkoitettu vain tekemään romaanista paksumpi, samoin kuin erittäin pitkälliset takaumat päähenkilön vanhempien madmax-henkisistä seikkailuista. Ja niin se kirjan kiinnostavin asia, se Antarktiselle noussut uudisasuttajien kulttuuri joka aluksi näyttää ja tuntuu vieraan planeetan asuttamiselta, jää vähitellen aivan sivuseikaksi. 

Mitä huijausta! huudahtaa lukija joka on erehtynyt ostamaan tällaisen kirjan. Niin kuin minä.

 

tiistai 11. syyskuuta 2018

Flunssaviikon kirjoja


Flunssa on kuin jumittava aikakone. Viime viikko meni niin, että jokainen päivä tuntui eiliseltä - ja kun olo ei kohene iltaan mennessä niin huomisen tulemiseen ei usko siihenkään. Vielä (viikko sitten) maanantaina kävin jumpassa normaalisti, mutta en viitsinyt jäädä venyttelemään, ajattelin että tästä lähtien viihdyn siellä paremmin kun ei tarvitse tuhlata puolta tuntia  elämästään venyttelyyn: sama se on maata sohvalla ja venyä. Tiistain iltana kurkku oli sitten yhtäkkiä kipeä, lapsen ja vaimon flunssapöpö oli iskenyt 4 päivää myöhemmässä minuun, kuten monta kertaa aiemminkin. Keskiviikkona pääsin käymään vielä kokouksessa, torstai meni sohvalla raatona, perjantai ja lauantai toipuessa. Vain yksi päivä oli siis varsinaista sairautta, mutta tuntui silti, ettei tästä voi toipua ikinä. Sunnuntai oli kuin joulu, etenkin kun korkattiin vieraiden kanssa uusi eeppinen lautapeli (Clans of Caledonia). Eilen sitten olin jo niin tolpillani, että uskalsin mennä taas jumppaan. Tällä kertaa jäin venyttelemäänkin, suosiolla.

Ainoa rakentava puoli flunssaviikossa on se, että on pakko lukea kertyneitä kirjoja (ja katsoa kertyneitä devareita). Gwyneth Jonesin novellin mittainen, pienoisromaanina markkinoitu Proof of Concept (2015) oli ollut yöpöydällä kuukauden. Se on varmaankin tiivistetyin romaani mitä olen eläessä avannut. Harvaan rivitettyjä sivuja on tuskin sataa, mutta tarina on romaanin mittainen, mahtipontisen yllätyksensä viime sivuille säästelevä. Mutta onko PoC hyvä "kirjana" tai edes kertomuksena, se on ihan toinen juttu; kummajainen nyt ainakin ja sellaisena opettavainen, miten tiiviiksi isonkin tarinan ihmiskunnan viimeisestä suuresta tieteellisestä ponnistuksesta voi laatia. Sivu sivulta kerrotut yllätykset, murhat ja onnettomuudet, vievät vain jotenkin perustan tältä tiiviydeltä, vähän kuin kirja peittäisi juonen "tarkoituksellisella" aukkoisuudella kerronnan "tahattomia" aukkoja.
Niinpä olin lukenut iltaisin Jonesin teosta pari sivua kerrallaan yrittäen saada mieleeni mitä osastoa nämä henkilöt taas edustivatkaan ja millä paranoian tasolla päähenkilön kokemukset pitäisi ottaa tosissaan. Tarinassa on lyhyyteensä nähden meneillään tolkuton määrä erilaisia vedätyksiä: pomot huijaa deprivaatiokollektiiviin osallistuvia tiedemiehiä, jotka huijaa muuta henkilökuntaa, jotka ovat monitorien välittämän todellisuuskuvan varassa, puhumattakaan päähenkilöstä jonka aivoissa jutteleva AI saattaakin olla todellinen henkilö joka ohjailee omaan suuntaansa, ja toinen niistä pomoistakin huijaa eritoten päähenkilöä joka on hänen adoptiotyttärensä. Jne. Eikä tämän kaiken toteaminen tässä edes spoilaa mitään! Tämä ei ole whodunit-mysteeri vaan whybother-sekasotku.

Lisäksi Jones käyttää ammattiryhmistä akronyymejä joista yksi selitetään kerran, muita ei lainkaan, ne pitäisi vain päätellä. Kaiken tämän jälkeen en yhtään ihmettele miten ristiriitaisen, sekä kehuvan että hämmentyneen vastaanoton Jonesin teos on saanut. Eikä ole ihme, etten ole aiempiin Jonesin teoksiin rohjennut edes tarttua, niin outo maine hänellä on älykkökirjailijana. Ja tasan sellaisen etäännyttävän älykön vaikutuksen hän teki kyllä silloinkin kun Jyväskylän Finnconissa (2004) vieraili.

Pari muuta flunssaviikon genrekirjaa olivat sen sijaan yllättävän hienoja löytöjä. Gert Ledig oli mainittu Sebaldin esseessä ainoana rehellisenä saksalaiskirjailijana, ja tältä Ledigin sotaromaani Stalinin urut (1955) tosiaan tuntuikin, sietämättömän realistiselta todistajanlausunnolta: romaani kuvaa tasapuolisesti ja anonyymisti, vaihdellen saksalaisen ja venäläisen näkökulmaa, rintamasodan verisintä vaihetta. Ei mikään "unohdettu klassikko", mutta hämmästyttävä tapauksena, jonka välitön suomennos 1956 ei ole tullut missään vastaan aiemmin.

James Salterin Leikkiä ja ajanvietettä (1967) on puolestaan yksi parhaita eroottisen romanssin kuvauksia mitä löytänyt - ja tässä genressähän tauhkaa on niin paljon, että täytyy löytää verraten luotettavat lähteet osuakseen timanttiin. Kirjan viehätys perustuu siihen, että kirjailijahahmo on sisällä teoksessa ja pitkä alkujakso käytetään ajanjakson Ranskan estetisoimiseen ulkopuolisen näkökulmasta, ja vasta tämän jälkeen hotellista toiseen hyppelehtivä,  kirjailijahahmon EPÄSUORIIN KUVITELMIIN perustuva rakastelujen sarja etenee. Syntyy erikoinen kolmioasetelma, jossa kirjailijan voi nähdä samaistuvan yhtä lailla eroottisen superparin mieheen kuin naiseenkin. Homoerotiikka sikseen, vaikka se on taas se tyypillisen ambivalentti osa kolmiodraamaa, mutta jotenkin romaanin rakenneratkaisu toi mieleen sotakirjallisuuden: esitellään taistelukenttä, sitten yksittäiset painiottelut amerikkalaisen ja ranskalaisen välillä, sitten lopputulos ratkaisematon + yksi ruumis surtavaksi. No, Salterilta on näköjään suomennettu myös Kiitävät vuodet (1975), mutta kun se haukuttiin eräässäkin arvostelussa sietämättömän korkeahenkiseksi Fitzgerald-pastissiksi, niin uskon sen täydestä juuri tämän kirjailijan kohdalla.

Salterin jälkeen yritin lukea Updiken romaania Parit (1968), sentään samalta aikakaudelta, mutta eihän siitä mitään tullut. On romaaneja, joiden tyyli häikäisee sivu sivulta, mutta joita ei silti jaksa lukea, koska kirjailija ei tunnu välittävän mihin sitä lahjakkuuttaan käyttelee, kaikki materiaali on samanarvoista. Aivan kuin katselisi Peyton Place -sarjaa jonkun ranskalaisen postmodernina tulkintana. Yhtä kuollutta satiirina, yhtä elähtänyttä asenteiltaan, välispiikkeinä nokkelia vertauskuvia amerikkalaisten väsähtäneestä seksistä.

Nyt sitten pitäisi kohottautua työtekstien pariin. Voi avata minkä tahansa tiedoston koneelta ja sehän käy heti työstä, kun kerran ei ole apurahaa mihinkään. Mutta se, että en enää makaa sohvalla vaan istun sillä, on jo markkeri työASENTEESTA. Ja sehän tässä Sipilä-Suomessa on mikä merkitsee. Bruttotulot syys-joulukuulta tulevat olemaan näillä näkymin maksimissaan 2000 euroa, mistä edellisen vuoden jälkiverot maksettua jää 400 / kk. Ja jos siitä vähentää yhtiövastikkeet, nettikulut ja muut laskut, niin... parasta olisi romahtaa räkäpään kunniakkaasti kaatamana.


maanantai 3. syyskuuta 2018

Suomeksi julkaistun scifin alennustila (yhä)


Surkea on edelleenkin suomeksi julkaistun scifin tila.  Genren alle leimattuja kirjoja ilmestyy satunnaisesti ja jotkut niistä saattavat olla erinomaisia ajankohtaisuudessaan (Solomonin Menneisyyden kaiku), huumorissaan (Sinisalon Iron Sky -kirja) tai omaperäisyydessään (Rajaniemen Kesämaa), mutta ne eivät ole alkuunkaan kiinnostavia genren kannalta, siis sellaisena TIETEISfiktiona, joka saa tarkastelemaan ihailevammin jokaista välineellisyytensä säilyttänyttä tieteen ideaa.

Muutama hämmästyttävä poikkeus vahvistaa karun säännönmukaisuuden. Ben Bovalta on tullut suomeksi 1990-luvulla julkaistu Kuunnousu, joka on yllättävä täsmävalinta. Kuu on selvästikin seuraava Mars kovan scifin ytimessä. Kuun asuttamiseen ovat kiireesti tarttuneet niin Mars-trendin huipentanut Andy Weir kuin kulttuurien kohtaamisiin erikoistunut Ian McDonald, ja lokakuussa Kim Stanley Robinsonilta tulee paljon lupaileva Red Moon.
Alastair Reynoldsilta julkaistiin jo Elysionin tuli, mutta se ei tyylitakuusta huolimatta herätä senkään vertaa kiinnostusta kuin Bova-käännös. Reynoldsin odottaisi genren kärkinimenä vievän scifiä nyt eteenpäin ihan uusien ideoiden varassa, eikä palaavan vanhan tarinamaailmansa kertaamiseen. Samaa on sanottava syksyn kolmannesta AITOA scifiä edustavasta käännöksestä:  Cixin Liun Kolmen kappaleen probleema on niin ällistyttävän vanhakantaista scifiä että siinä on vielä paksu kerros hörhöoopperaa ja yhtä vähän yritystä romaanirakenteeseen kuin 1940-luvun jenkkiscifissä. Luin tuon trilogian avauksen ja jätin loput lukematta, mutta tilasin sentään Liun novellikokoelman. Ideoinnissa hän voi edustaakin lukemisen arvoista aitoscifiä.

Toki vieläkin surkeampi on YA-scifin saatavuus ja löydettävyys suomeksi. Jack Campbellilta käännetty Kadonnut laivasto -sarja taitaa olla ainoa YA-scifiksi kelpaava takuutuote, mitä suomeksi on tarjolla?

Niinpä on pakko kokeilla edelleenkin niitä muutamia alkukielisiä YA-teoksia, joita kuulee kehaistavan coneissa. Viime viikon kokeilu oli Pierce Brownin myyntiluvuissa loistanut Red Rising -romaani, sekin trilogian avaus. Kirjan 370 sivusta noin 250 sivua oli kuin romaani romaanissa: se sisälsi yksinomaan nuorten päähenkilöiden keskinäistä väkivaltaa, kostoa, kidututusta ja survivaalitoimia. Eikä siinä ollut edes scifiksi tunnistettavia elementtejä, koska tähtialusten mahdollistamassa maailmassa nuorten täytyy edelleenkin läpäistä initiaatio primitiivisin välinein todistaakseen 'luonnollisen' johtajuutensa. "Hunger Games kohtaa Game of Thronesin" kehuu eräskin blurbbi tätä amerikkalaisen unelman saavutusta. Sekin on valhe. Niin kuin moni muukin YA-kirjoja ympäröivä luonnehdinta. Niin isot rahat liikkuvat kirjoissa, jotka ovat viimeisiä millä digilaitteiden vangitsemat nuoret ja nuoret aikuiset voi koukuttaa vielä lukemaan.

Kirjastossa käydessä lueksin Parnassosta (3/2018) Salla Simukan artikkelia,josa  hän ylistää YA-kirjallisuuden yleistä laatua. Mutta genrepitoisuudesta, saati taiteellisesta tasosta, ei Simukkakaan puhu mitään - tärkeämpää on ylistää sukupuolisten ja seksuaalisten identiteettien moninaisuutta. Kaipa niin on pakko puhuu kirjailijan, joka saa palkkansa siitä, että toimii nuorten lukijoiden ja aikuisen median välittäjähahmona. Genre on niissä puheissa pelkkä kirjastotägi.

En minäkään genren TAITEELLISTA tasoa murehdi.
Haluaisin vain löytää hyvää luettavaa.
Mutta jopa genren syvästä ytimestä (=coneista) on vaikea löytää luotettavia suosituksia.

Yliopiston kirjastosta löysin sentään Farah Mendlesohnin uudehkon tutkimuksen (The Inter-Galactic Playground, 2009) nuorten scifi-kirjallisuudesta. Mendlesohn on historiantutkija ja lukee ensin muutama sata kirjaa ennen kuin esittää yleistyksiä. Hän myös tapaa kommentoida suorasukaisesti genrejä koskevia väärinkäsityksiä.

Mendlesohnin kritiikin voi tiivistää seuraavasti:


1. Yleisin stereotypia on se, että nuorten kirjan päähenkilön olisi oltava niin ikään teini tai nuori aikuinen, jonka asema määrittyy vanhempien tai heitä edustavien aikuisten perusteella. Vähättelevin stereotypia on se, että kirjasta pitäisi löytyä romanssi vähintäänkin sivujuonena.

2. Parhaat YA-teokset huomioivat  yleisönsä moninaisen arvomaailman rohkaisten samalla analyyttiseen ajatteluun ja elämänpiirin laventamiseen. Tällaiset teokset, esimerkiksi Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan romaanit (2001-06), eivät tyydy siihen, miten tietyillä ominaisuuksilla varustetut päähenkilöt selviävät vaikeista oloissa, jopa dystopioissa, ihan vain persoonansa varassa. Nuoret odottavat tarinalta selityksiä sille, miten päähenkilöt käyttävät taitojaan spefi-maailmojen poikkeuksellisten vastusten edessä.

 
Ja siinähän se scifin ydin tulikin napsakasti määritellyksi.





perjantai 31. elokuuta 2018

Salaisuuksien illallinen (elokuva)


Salaisuuksien illallinen (2016) on luokiteltu draamakomediaksi, joka on eräänlainen "kuolleena syntyneet" -kategoria vailla kelvollista käsikirjoitusta tehdyille elokuville. Ranskalaiset osaavat tämän genrekumajaisen taitavasti, amerikkalaiset ainoastaan romanssin avulla, ja saksalaiset eivät sitä edes ymmärrä. Mutta entäs italialaiset?

Salaisuuksien illallinen on samanlainen yhden idean varaan rakennettu puhuvien päiden elokuva kuin saman ohjaajan, Paolo Genovesen tämänvuotinen Jokainen haluaa jotain. Elokuva oli helposti saatavilla kirjastosta, koska italialainen draamafilmi menettää Suomessa yleisötuoreutensa yhtä nopeasti kuin tiskiltä haetut tortellonit. Purkillinen Mamma mia -eksotiikkaa sen sijaan myy iankaiken, koska siinä on ruotsalainen musiikki eikä tavuakaan ikävää draamaa.

Mutta jos rakastaa teatterimaisia elokuvia, tämä  Salaisuuksien illallinen on parhaita devareita, mitä kirjastosta voi syysillan iloksi löytää.

Rakenne, minimalismi, fantisointi ja näyttelijäsuorituksiin luottaminen tekevät elokuvasta ainutlaatuisen aivan kuten tv-sarjasta adaptoidussa Jokainen haluaa jotain. Kolme pariskuntaa ja yksi sinkku kokoontuvat illalliselle, jossa rutiinien särkemiseksi aloitetaan vaarallinen seuraleikki: jokainen laittaa kännykkänsä pöydälle ja kaikki saavat kuulla sekä keskustelut että viestittelyt. Tiheässä tahdissa jokaiselta seitsemästä paljastuu ikävä salaisuus, joka särkee ystävyyksiä ja avioliittoja.

Skandaalien runsaus olisi yksistään koomista, jollei Genovese käyttäisi syyllisten paljastumisia uuden temattisen tason rakenteluun: paljastusten tiheys on suoraan verrannollinen siihen, miten digiviestien tihentämässä maailmassa elämme. Tämä teema on paljon perustellumpi taustoitus paljastusdraamalle kuin jossain Lars Norénin ruotsalaista pikkuporvarillisuutta ruoskivissa paljastusdraamoissa.

Aivan elokuvan lopussa seuraa viimeinen yllätyskäänne, jolla elokuvan sisäisessä maailmassa selitetään, miksi tällainen paljastusten vyöry osui juuri yhteen iltaan.  Tämä loppuun sisältyvä opetuslauselma on latteahko: OLISIKO SITTENKIN PAREMPI ETTEMME TIETÄISI TOISTEMME SALLAISUUKSIA. Mutta latteutta paheksuessa kannattaa vielä pysähtyä siihen aivan viimeiseen kuvaan, jossa tarinan arvoituksellinen sinkku pysäyttää autonsa keskelle kaupunkia ja alkaa jumpata sen vierellä - koska hänen puhelimensa käskee niin...

Salaisuuksien illallisen alkuperäinen nimi on Perfetti sconosciuti, siis sama kuin kansainvälisessä levityksessä käytetty Perfect Strangers, mikä välittää paremmin filmin teeman kuin italialaisella ruokakulttuurilla houkutteleva suomalaistus. Molemmat nimet kyllä täyttävät lupauksensa kuluttajan kannalta: tätäkin filmiä voi suositella nautittavaksi lämpimän kumppanin ja kylmän valkoviinin keralla.

Espanjalaiset ovat tehneet elokuvasta oman sovituksensa 2017, niin ikään samalla nimellä. Intiassa elokuvasta on ilmestynyt tänä vuonna adaptaatio nimellä Loudspeaker, mikä parhaiten esittelee tarinan varsinaisen päähenkilön: kirotun kännykän.


perjantai 24. elokuuta 2018

Jokainen haluaa jotain (elokuva)

Jokainen haluaa jotain (2018) on vuoden pohjanoteeraus elokuvien nimien lokalisoinnissa ja pätevä todiste siitä, millainen on Finnkinon asenne elokuvataiteeseen.

Noin muuten voisi nostaa hattua viihdeketjulle siitä, että tällainen tv-sarjan estetiikalla toteutettu älykköfilmi tuodaan monisalikuluttajien katsottavaksi. Neljä tähteä filmille ja viides maahantuojalle!

Torstaina 23.8. Jokainen haluaa jotain -elokuvan iltanäytöksessä oli lisäkseni vain neljä ihmistä, niistä kahdella iso kokis ja popcorn-tösä eväänään. Tokko tiesivät mihin tulivat… Vaikka ensimmäiset puoli tuntia kadehdinkin heitä eväiden ottamisesta. Elokuvassa nimittäin syödään ja juodaan koko ajan. Ja puhutaan. Loputtomiin. Eikä mitään tapahdu.

Tuumin, että tämä on kyllä eka kerta kun lähden maksamastani elokuvasta kesken pois. Niin oudon simppeliltä ja jankkaavan telkkarimaiselta tämän italialaisen draamafilmin minimalistinen kerronta tuntui: kokeillaan kuinka monta eritavoin paheellista tyyppihahmoa tulee jututtamaan paholaista tämän kulmapöytään kahvilassa.

Mutta sitten, jossain puolen tunnin paikkeilla, Jokainen haluaa jotain tarjosi juuri sen käänteen mitä siltä odottikin: selityksen miten vierailevat sivuhahmot kytkeytyvät toisiinsa. Ja sitten, vähitellen, elokuva alkoi solmia lankoja yhteen juuri oikeassa rytmissä. Elokuva oli selvästi jaettu viiteen näytökseen (ehkä alkuperäisen tv-sarjan rakennetta noudatellen), joista jokaisen lopussa kahvilan komea tarjoilijatar replikoi samat tulkinnat mitkä pyörivät katsojan päässä: mies on faustinen kauppamies; mies kompensoi traagisen ihmissuhteen päättymistä; mies on terapeutti? Uskonsa menettänyt nunna hymyilee heittäessään kysymyksen, voisiko mies olla paholainen.

Puuttui vain se ilmeisin selitys, että kyseessä on metakertomus kirjailijasta, joka testaa henkilöhahmojansa antamalla näille vaikeita, muttei - kuten mustapukuinen mies monta kertaa toteaa - mahdottomia tehtäviä. Tätä metaselitystä tuki se, että kahvilan nimi on The Place, sama kuin elokuvan alkuperäinen nimi.

Jäin odottelemaan sitä ilmeisintä tulkintaa, ja aloin pitää hitaan kirjallisesta kerrontatilanteen kehittelystä, joka oli syvällisempi kuin mikään metakertomus ja silti koottu tavattoman yksinkertaisista aineksista. Juonenkäänteet aivan viimeistä mummovierailua myöten olivat täysin johdonmukaisia ja silti yllättäviä. Ja ne varmaankin kolmisenkymmentä kertaa, kun joku "asiakkaista" lähestyi miehen kahvilapöytää, kuvattiin ja kehystettiin hieman eri tavalla kuin edelliset.

Näin hitaasti tilanteitaan varioivassa kerrontatavassa olisi toki odottanut enemmänkin nokkelia yksityiskohtia syventämään henkilöitä, mutta silmiinpistävän realistista kahvilamiljöötä ja arkisia ruoka-annoksia lukuun ottamatta mitään vihjeitä ei anneta sen paremmin allegoriseen tulkintaan kuin fantisoivien tulkintakehysten käyttämiseen.

Pidän erittäin paljon tällaisesta kurinalaisesta, ihmiskohtaloiden äärimmäistä logiikkaa testaavasta asetelmasta, joka on tutumpaa angloamerikkalaisista metafyysistä dekkareista kuin italialaisesta baaripöytäpsykologiasta. Ihan hyvin voisi kuvitella, että Neil Gaiman olisi uransa ja ajattelunsa korkeassa vaiheessa laatinut juuri tällaisen elokuvan käsikirjoituksen.

Jokainen haluaa jotain on siten ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia elokuvatapauksia. Se on myös elokuva, jota ei ole mitään syytä katsoa teatterissa, vaan seurata sen hidasta kerrontaa kotona dvd:ltä tai suoratoistosta.

Tunnustan, että tämän filmin katsottuani uskon hieman enemmän myös tv-kerronnan mahdollisuuksiin, sillä filmi perustuu "The Booth at the End" -tv-sarjaan (2010). Sarjan wikipedia-kuvauksesta päätellen italialainen adaptaatio käyttää tarkkaan samoja hahmoja ja konseptia, mutta antaa niille hyvinkin maallisen käsittelyn. Elokuvan lopetus on niin ikään juuri niin täydellisesti nykypäivän urbaanille sadulle ominainen kuin mitä voi toivoa, vaikkei mahdoton myöskään seuraavaa kautta valmistelevalle tv-sarjalle. Great.

Tämän elokuvan yllätettyä takavasemmalta haluan ehdottomasti nähdä myös Paolo Genovesen edellisen ohjauksen, Salaisuuksien illallisen (2016). Sitä näkyy saavan Tampereellakin kirjastosta, joten tulen nauttimaan sen viileän valkoviinin tai huvittuneen avovaimon keralla.

maanantai 20. elokuuta 2018

340 km kesästä syksyyn

Digiaikana merkitykset limittyvät yhtä raskaasti kuin paikat, elokuva ja sävellys on kokemus missä tahansa, muiden ihmisten seura seuraa sekin kaikkialle. Mikä vaan on mitä vaan, neljällä värillä sivellyt vuodenaikaiset maisemat vaihtuneet mobiililaitteiden 1024 värillä vangitseviksi näyttöarvoiksi.

Välimatka on viimeinen mitta merkityksille, matka jonka suostuu kävelemään pois mukavuusalueelta, juoksemaan pois ikäryhmästä, istumaan junassa pois ystäväpiiristä, istumaan bussissa pois kaupungin turvasta. Tietty yhdistelmä tällaisia välimatkoja voi olla ketjuna elämäå suurempi kokemus - juuri siksi, että välimatkat ovat viimeinen kriteeri millekään merkittävälle.

340 kilometrin ketju matkoja on etäisyys keväästä kesään, mutta myös kesästä syksyyn.

Peruuttamattomuuden tuntu aamulla ketjuun tarttuessa tuntuu raskaammalta kuin syksyn pimeys tai talven pituus. Pysäkkikävely kultaisessa aamussa, paikallisbussi lapsuusvesien maisemissa, iltapäivän helpot lukuhetket Tampereen junaa odotellessa - kaikki tämäkin tuntuu sietämättömältä, kun tietää, ettei matkan päässä ole enää merkitseviä välimatkoja jäljellä, vaan pelkästään sisäkkäisiä viikon mittaisia kehiä kuin helvetin piirejä, maanantaista sunnuntaihin samaa elämää ilman mitään mitä odottaa: ei mitään mihin elämän tietäisi virtaavan, ei mitään minkä tuntisi elämästä puuttuvan välimatkan takana, kun seuraava kesä kerran niin sietämättömän etäällä.

Kesän viimeisenä viikonloppuna kukin tuttu eläin näyttäytyi tasan yhden kerran: sammakko polulla, myyrä pensaissa, lepakko niityn yllä, rastas ruokintapuussa, jänis pihatiellä. Niistäkin on tullut pelkkiä välilajeja.


tiistai 14. elokuuta 2018

Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (elokuva)


Ohjaaja Aki Kaurismäki on henkilönä hauskempi kuin hänen elokuvansa, mutta miten Ingmar Bergman voisi päihittää tuotantonsa? Seksin määrällä?

Bergman ohjaa kuolemaa Seitsemänteen sinettiin (1957)
Juhlavuoden kunniaksi valmistunut Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (2018) on niin keskinkertainen elämäkertadokumentti, että sellaista ei pitäisi päästää filmiteattereihin, vaan pitää se television puolella, missä se voisi sentään sivistääkin joitakin katsojia ja käännyttää heitä Bergmanin elokuvien pariin. Ihminen, joka menee katsomaan tätä dokumenttia teatteriin, todennäköisesti tietää jo kaiken ja enemmänkin kuin mitä dokumentissa kerrotaan.

Jane Magnussonin ohjaamassa dokumentissa ei ole muuta fokusoitua, dokumenttilajilta odotettua käsittelyideaa valtavalle materiaalille kuin vuoden 1957 valitseminen avaimeksi koko ohjaajan elämään ja tuotantoon. Kunpa vaan Magnusson olisi malttanut keskittyä ihan vaan tuon yhden vuoden kaikkiin teoksiin, elokuvien ja näytelmäproduktioiden analyysiin.

Mutta dokumentti avataan elämää suuremmalla kysymyksellä miten Bergmanista saattoi tulla niin maailmankuulu, ilmeisestikin historian palkituin elokuvaohjaaja. Tähän lähdetään keräämään vastauksia sieltä täältä vailla muuta jäsennystä kuin Bergmanin elämänvaiheet. Jotkut haastateltavista on valittu ilmeisesti siksi, että Barbra Streisandin kaltaisellakin täysin sivullisella hönöttäjällä ("Olin niin kateellinen Elliottille, että suuri Bergman ohjasi häntä...") taataan sentään dokkarin kansainvälinen levitys. Materiaalivalinnat eivät tule perustelluiksi, ei myöskään erityyppisten haastattelujen erilaiset käyttötavat, kuten kuuluisien ohjaajakollegoiden lyhyet tokaisut aiemmasta Bergman-dokkarisarjasta. 1970-1990 -luvut mennään lopulta huitaisten ja ihan loppuun tarvitaan kiltin kohtelias, ruotsalainen lopetus.

Kaksi skuuppia dokumentissa on tarjolla, toinen natsikortilla  ja toinen sensuroidun perhehaastattelun ensiesityksenä, mutta eivät ne erityisesti heilauta käsityksiä Bergmanista ja vielä vähemmän tämän elokuvista. Mitä sitten, jos Bergman nuoruusvuosien Saksassa oli hurahtanut natsismiin ja myöhemmin kielsi sen? Oli niitä sota-ajan natsien kumartajia pitkät rivit muitakin niin Suomessa kuin Ruotsissa, ja ihan pätevältä kuulosti Antti Alasen selitys, että Bergmanilla oli tapana kerätä kontolleen kaikenlaista häpeänainesta millä poseerata, mukaan lukien natsikortilla leikittely.

Yhtä epäkiinnostavia Bergmanin OHJAUSTEN kannalta ovat anekdootit siitä, kumpaa veljeksistä Bergmanien isä oikein kurittikaan tai millainen diktaattori Bergman oli sekä elokuvaprojekteissa että  teatterin lavalla.

Ainoa syy katsoa tämä dokumentti on harvinainen kuvamateriaali ja ne muutamat särmikkäät haastattelut, joissa muutamat näyttelijät kertovat konflikteistaan Bergmanin kanssa. Ja juu, onhan siellä pari hauskaa anekdoottia, mitkä värittävät neron hahmoa asiaankuuluvasti, etenkin pieni tarina siitä miksi Bergmanin täytyi pyytää anteeksi sirkuskarhulta saadakseen sen filmiinsä.

Mutta Bergmanin taiteesta tämä Yksi vuosi, yksi elämä ei selitä yhtään mitään.
Esimerkiksi kuvaaja Sven Nykvist mainitaan nimeltä kerran, muttei kertaakaan käsitellä hänen osuuttaan ohjaajan maineikkaan tyylin syntymisessä, kuten ei muitakaan elokuvataiteen joukkotyön edellytyksiä.

Sikäli tämä tällainen elokuvadokkari on häpeäksi elokuvataiteelle.







keskiviikko 8. elokuuta 2018

Arvostelut kirjallisista väärennöksistä ja Krohn-esseistä


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Nyqvist & Ojan kirjallisia väärennöksiä käsittelevästä teoksesta sekä Lyytikäisen Krohn-esseistä ovat viimein ilmestyneet.

Esitän ensimmäisessä arvostelussa toiveen, että kustantajien kannattaisi värvätä ennemmin väärentäjiä kuin luovuuteensa luottavia runoilijaluonteita.

Muita arvosteluja ei kesällä ollutkaan työnä, paitsi harrasteihin kuuluva Now Write! -oppaan arvostelu syksyn Kosmoskynään sekä kauhuoppaan arvostelu syksyn Porttiin.

Bruttotulot koko tältä kesältä ovat siis about 100 euroa. Revin siitä huumoria eli asennesappea.

maanantai 6. elokuuta 2018

Hutchinson: Shelter (romaani)

Dave Hutchinson ottaa nyt kaiken irti Eurooppa-sarjansa (2014-2018) tuomasta maineesta. Ennen tänä syksynä ilmestyvää, sarjan päättävää (?) romaania hän on lyhyessä ajassa julkaissut scifi-pienoisromaanin ja aloittanut aivan uuden (yhteistyö-)sarjan nimeltä Tales of the Aftermath.

Avaruusscifiä edustava pienoisromaani Acadie (2017) ei saanut järin innostunutta vastaanottoa, mutta uuden sarjan avaava Shelter näkyy herättäneen odottavan kiinnostuneita kommentteja. Ja odotusarvoillahan sarjoja myydään; ei suinkaan KIRJALLISTEN keinojen täydellistymisen odotuksilla, vaan some-odotuksilla: toivotaan sarjasta ILMIÖTÄ jossa kannattaa olla mukana alusta alkaen, ihan kuten Martinin sarja on spefi-lukijakuntaa hartaasti opettanut media-arvokkuutensa löytämisessä.

Eikä se mikään ihme olisi, jos Tales of the Aftermath -maailma kelpaisi alustaksi tv-sarjalle. Niin helppoa se on proosana ja niin tuttua spefinä niillekin, jotka eivät spefiä lue. Kyseessä on erittäin perinteinen kauhuskenaario globaalin katastrofin (tässä asteroidien) tuhoamasta planeetasta, jolla sivilisaatiot sinnittelevät nälkäkuoleman rajalla. Hutchinsonin ainoa omintakeinen idea on keskittyä sellaiseen vaiheeseen toivotonta skenaariota, jossa toivo vielä herää: miltei 200 vuotta kestäneen "Pitkän Syksyn" jälkeen ilmasto alkaa palautua ennalleen ja yhteisöjen sirpaleet pohtia minkä verran ne voisivat palauttaa infrastruktuuria.

Mikä sitten on saanut Hutchinsonin kuvaamaan niin antaumuksella sivilisaation rippeistä rakennetua keskiaiaikaista yhteiskuntaa jatkuvine rajariitoineen ja kiertelevine rosvojoukkoineen?

Omalaatuinen selitys osui eteeni tänään Guardianin verkkouutisesta: Britanniassa on yllättävässä nousussa maatilallisiin kohdistuva järjestäytynyt rikollisuus. Ja vastareaktiona tähän:
"In an attempt to frustrate the criminals, farmers are incorporating medieval measures into their security, according to the 19th Rural Crime report."

Uuden sarjan aloittavaa Shelter-romaania on kritiikeissä kuvailtu brittiläisen "cosy catastrophe" -perinteen jatkajaksi. Sitä se totisesti on. Mielettömyyksiin asti. En muista toista romaania sitten Blytonin Viisikko-kirjojen, jossa kuvailtaisiin niin autaasti mukavan vuoteen ja lämpimän aamiaisen ihanuutta. Välillä Shelterin sankari ja antisankarit tietysti joutuvat kamaliin vaikeuksiin, väkivaltaa ja surkeaa säätä ja keskitysleirimäisiä dystopioita on luvassa kuten amerikkalaisissa katastrofikuvauksissa. Mutta aina jostain löytyy pullollinen satavuotiasta viskiä tai luotettava brittiläinen tiedustelupalvelu (!). Otapa siinä sitten tosissaan katastrofin mittasuhteet, että ihmiskunta on kadottanut muistinsa ja moraalinsa.

Tales of the Aftermath -sarjaa ei siis voi suositella Eurooppa-sarjan selättäneille lukijoille. Hutchinsonin erityislahjakkuus on yhteisöjen kuvaamisessa pienten konkreettisten elämäntapaa hahmottavien yksityiskohtien kautta, minkä päälle sitten ripotellaan brittiläisen vakoojakirjallisuuden paranoiaa erittäin hallitusti ja harkitusti.

Mutta Eurooppa-sarjassa tämä kaikki kutoutui ällistyttäväksi psykohistorialliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen romaani mullisti edellisen luomat odotukset. Shelterin perusteella mitään vastaavan mittaluokan ja kirjallisen notkistelun todistavaa ällistys-momenttia ei ole luvassa Aftermath-sarjassa.

Ja, sivumennen sanoen, Shelterin kansi on kamala. Niin kamala että sitä voi pitää varoituksena sisällön löpöstellyistä ja söpöstellyistä katastrofiaineksista.
Kommenttini Eurooppa-sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta, joita muiden tavoin kuvittelin valmiiksi trilogiaksi, löytyvät blogistani.


EDIT: Aftermath-sarjan toinen kirja, Haven, näkyykin juuri (9.8.) ilmestyneen. Sen tekijä on Adam Roberts, mikä ei välttämättä merkitse kiinnostavampaa kirjaa, mutta sentään kekseliäämpää sarjaa: miten seuraava kirjailija jatkaa edellisen pohjustamista tapahtumista ja aihelmista.





sunnuntai 5. elokuuta 2018

Mission Impossible: Fallout (elokuva)


Kesäkauden blockbusterit ovat kuoleva leffatyyppi. Enää Hollywood ei yritä mitään erityisen isoa, tuotannollisesti laskelmoitua genrefilmiä kesäksi. Kesä on yhtä digikuollut kuin pohjoisen pallonpuoliskon luonto, eskapismi menettänyt liikevoimansa.

Nyt tv näyttää mallia elokuville. Kesän OLETETTUJEN blockbustereiden aallossa ennätti saapua MI-sarjan Fallout-elokuva, jossa kaikki on yhtä ylituotettua kuin tv-sarjan tiivistävässä pilottijaksossa voisi olla. Ironista itsetietoisuutta voi tällä konseptilla harjoittaa vapaasti, samoin genrekohtaisia kolmoishuijauksia juonessa, ja affektikohtausten ylittämistä paikallisesti: takaa-ajo on juuri tietyssä suurkaupungissa asteen komeampi kuin genren odotusarvo ko. kaupungista, nyrkkitappelu on humoristisesti kolkompi ja loppukamppailukin asteen kerroksisempi kuin odotusarvo. Kaikessa näkyy supertuottaja J.J. Abramsin taito tiristää viihdebrändin konseptista esiin ydinaines.

Henry Cavillin robottimaisen olemuksen castaaminen oravamaisen Tom Cruisen rinnalle tuo elokuvaan sellaista genreviisasta ironiaa, jota MI-sarjassa ei ole aiemmin nähty. Kohtaus pariisilaisessa miestenvessassa taitaa olla ensimmäinen kerta historiassa, kun örmäkässä action-elokuvassa uskalletaan veistellä homovitsejä sankarista? Se ei onnistuisi ilman Cavellia ja tämän Teräsmiehestä lainautuvaa gay-karismaa.

Tätä tällaista tuotanollista viitseliäisyyttä arvostaa, vaikka elokuva omassa taiteessaan jäisi kauaksi kaikesta mitä käsikirjoitukselta, näyttelijöiltä tai ohjaajalta sietäisi odottaa. On niin tylsä kesä. Tähän on tyydyttävä.

MI: Fallout on tarinaltaan löysempi ja kierrätetympi kuin aiemmat sarjan osat. Se miten päähenkilö Ethan Hunt kehittyy hahmona, rakennetaan edelleen lisäarvoksi lykättyjen naissuhteiden varaan. Huntilla ei ole jamesbondien tavoin aikaa iloita edes kollegoista, ei edes tajua kommentoida rakkauselämän korvaamista juoksuharjoitteilla. Hunt on niin hölmön totinen hahmo, että sille ensimmäistä kertaa sarjassa ivaillaan, tosin kunnioittaenkin kuten eräässä naispoliisin kohtauksessa.

Fallout eroaa sarjan edellisistä elokuvista ennen kaikkea siinä, ettei mitään erityisiä "mahdottomia" skenaarioita ole ratkaistavana. Sen sijaan Huntin ylihyveellinen, yliempaattinen hahmo kuvaillaan mahdottomaksi nykyiseen maailmaan nähden. Hänen pahin vihollisensa ei ole enää huippu_älykäs_ rikollisjohtaja, vaan yliluonnollisen flegmaattinen pahis. Puuhasteluun ja pinkomiseen erikoistunut Hunt ei tiedä miten ratkaista moisen pahiksen superkyky vetää maailma mukanaan ydinpöntöstä. Kaipa moinen hahmo sitten edustaa kauheinta luonnetyyppiä, minkä digikauden levottomuuteen tottunut viihdekuluttaja voi kuvitellakaan.



perjantai 27. heinäkuuta 2018

Kuvittelen kaiken, Tukholma

26.7. Torstai. 

Mittari ikkunan takana näyttää keskiyölläkin 25 astetta. En ole tällaisena Tukholmaa ennen kokenut, mutta antaahan se ylimääräisen haasteen liiankin mukavaksi käyneeseen lomailuun. Nyt opeteltava miten pysyä 3 päivää varjossa ja sopivasti nesteytettynä. Luulin tuntevani Tukholman varsin hyvin, mutta tätä en osaa ratkaista. Olut uppoaa liiankin helposti ja väsyttää olon, mutta vesikään ei riitä viemään janoa. Jalkapohjien viilentäminen vaikuttaa jopa enemmän kuin pään kasteleminen, kun mittari päivällä kiipesi yli 30 asteen. Näin muutamien ihmisten viettävän aikaa Trädgårdenin metroasemalla, siinä luolamaisimmassa, ihan vaan viileyden vuoksi.

Laatusanat tälle säälle loppuivat ensimäisenä meterologeilta. "Tukahduttava helle" kuulostaa vähättelyltä, samoin "paahde" tai "kärvistely". Kun Ruotsi vastaa metsäpaloihin pommittamalla niitä, se on merkki siitä että metaforien aika on ainakin täällä ohitse. Ilmankos Suomi ei uskalla lainata Ruotsille sammutuskalustoaan. Kohta tulisi poliittinen nootti Venäjältä.

Huomenna kaupungissa alkaa kymmenpäiväinen Euro Pride -tapahtuma, joten kaupungilla voisi varmaan liikkua ilman vaatteitakin. Hotellihuoneessani on onneksi tuuletin ja hanasta tulee kylmää vettä. Ympärillä Gamla Stan, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt, mutta ainakaan tänne ei kuulu autojen ääni. Äsken katselin täysikuun nousemista Södermalmin takaa, ajelin eestaas Djurgårdenin lautalla ihan vaan saadakseni olla jonkin aikaa veden päällä. Ei mitään taiteilijaelämää. Enemmän pidän Söderistä ja Vasastadenista, niiden mahtipontisesta arkisuudesta.

Mutta, sentään, vähitellen, hiljaisuus kuortuu ympärille niin kuin se näillä Tukholman retkillä on kuortuakseen: maailmasta vaikenemisena kahdella kielellä, maailmasta katoamisena pienimmällä mahdollisella energialla. Tämä hiljaisuus ei ole ilmatiivistä, vaan hengittävää: Täällä voin sentään kuvitella mitä kaikkea elämä olisi voinut olla jos keväällä 1990 tai keväällä 2003 olisinkin jatkanut yhä lännemmäksi, pois Suomesta jossa kukaan ei kysy perääni. En minä Tukholmassa olisi osannut elää, tietenkään, tulihan sekin suurkaupunkilainen yksinäisyys läpi luodatuksi 1990 ja tavallaan myös 1988 Helsingissä. Mutta aina jää kuvitelma siitä, että olisi pysynyt liikkeessä, jatkanut etelämmäksi, minne tahansa, kun vaihtoehtona on tuo suomalainen kanaviillokkina värisevä elämäntapa.


27.7. Perjantai

Tampereenkin olisi kannattanut rakentaa ennemmin metrotunnelit kuin raitsikkarata. Raiteista ei väliä, kunhan olisi kallioperässä tunnelit, joissa vilvoitella ilmastonmuutoksen tuodessa tällaisia katastrofikesiä. Tai sitten ne raiteet kannattaisi vetää Jäämerelle saakka.

Slussenin liikennesolmu tamperelaisittain
Täällä Tukholmassa avattin äskettäin keskustan uusi lähijunien terminaali, jonka lävitse piti kulkeman satoja tuhansia matkalaisia päivässä. Paitsi että rullaportaat kulkivatkin äkkiä väärään suuntaan. Tänään terminaali taas avattiin korjattuna. Sen sijaan Slussen pysäyttää ihmismassat etelän suunnalta: vihreiden linjojen metrot eivät kulje Slussenin ja keskustan välillä. Tämä kaikki tietää lisää kävelemistä, jos ei halua etsiskellä linjojen yhteyksiä Slussenin ja T-centralenin kaaoksissa.

Kulutin päivää kuin osana kaupunkia. Parasta istua puistoissa ja katsella miten paikalliset suhtautuvat coolisti helteeseen.

Illalla oli Trädgårdenissa avoin Putte i Parke -festari joka on samalla EuroPriden kickoff-tapahtuma. Sekin oli ruotsalaisittain perhejuhlaa, gospel-tähti ja teatteriduetot lauloivat. Ruoka- ja juomateltat olivat sujuvasti osa aluetta, kukaan ei kännissä. Miespareja en nähnyt yhtäkään, naisparit istuivat drinkkiseurueina. Välillä lavalla heiluteltiin sateenkaarilippua ja julistettiin että vapaa rakkaus on mahtavaa. Urbaanin yksinäisyyden asiantuntijana ihmettelin, että vapaus mihin? Selfieihin?

Söin festarikanaa ja kävelin hotelliin ennen myöhäisiä esiintyjiä. Ehkä meno muuttui villimmäksi lähdettyäni. Mutta tuskinpa vaan.

Vielä oli valvottava jotta näkisi ainutkertaisen kuunpimennyksen. Tämän hotellin, joka on sisustettu lordi Nelsonin laivojen mukaisesti, viidennessä kerroksessa on pieni kattoterassi kuin laivan ylin keikkuva kansi matalin kaitein. Kun tulee tarpeeksi pimeä, siellä tuntee kelluvansa Gamla Stanin mustien kattojen yllä. Tänä yönä siellä kävi ruotsalainen nuoripari joka yritti valokuvaa kuun pimennyksestä, mutta kuu pysyi pilvien takana, vaikka he kiipesivät kaiteettomalle korokkeelle.

Pimeän tultua terassille kiipesi yksi hotellin portieereista miesystävänsä kanssa. Sain todistaa nykypäivän Nelsonia ja lady Hamiltonia, kun he keskustelivat mennäkö purjehtimaan lauantaina. Nainen valitti, että kesä on kohta ohitse ja ensi viikolla sataa, ja pitääkös miehen olla niiin avulias kavereilleen. Mies vastaili kahdella kielellä, ruotsiksi ja englanniksi, molemmilla yhtä sujuvasti.

Minulla oli lyhtynäni pädi, joten he eivät välittäneet läsnäolostani. Sanoin lopulta gu'nat ja laskeuduin hyttiini, kun en kerran nähnyt puolinelsonia enkä merellistä eklipsiäkään. Hyttini, tykkikannen alla, on nimetty ehkä jonkin uponneen aluksen mukaan: Spirit of The Age. Se on kuuma kuin venetsialainen lyijyselli.


28.7. Lauantai

Tänään DN:n pääkirjoituksessa Lisa Magnusson ehdottaa Peppi Pitkätossun suojelemista poliitikoilta, lakipykälällä, jos muu ei auta. Tällainen päänavaus on niin ruotsalaista, leikkipolitiikan pitkittämistä leikkikulttuurilla, että kävisi satiiriksi itsestään. Eipä ihme jos spefiä ei Ruotsissa osata kirjoittaa, kun sen suodattimena on kaikkialle yltävä Spekuloiva Konformismi. Vika ei tosiaankaan ole mediassa tai valtalehti DN:ssä, sillä Magnussonin esimerkit ovat aidosti kammottavia: äärioikeistoa johtava poliitikko käytti Peppiä esimerkkinä ruotsidemokraateille kelpaavasta karaktääristä, sisäministeri poseerasi (sekin Visbyn politiikkaviikolla) Peppi-hahmon kanssa peppilandiassa, ja vasemmiston edustaja käytti Pepin tunnaria protestihymninä.

Tällaisessa turvavaltiossa nousee merkitseväksi sisäsivujen uutinen, että SJ on lopettanut junalippujen myynnin viikonlopulle, jotta vähemmillä matkustajilla olisi enemmän happea junavaunuissa. Siinä demokratia pelaa. Se olisi pelkästään kaunista, jollei kontekstina olisi peppiuutisoinnin herättämä lukutapa. Kyllä, viimeistään DN:n suljettuani tiedän, että Marsin asuttaminen onnistuu vasta kun ruotsalaiset sen tekevät!

Ja jotain pitäisi minunkin tehdä käydäkseen kolmipäiväisestä rantaruotsalaisesta. Unenpuutteen kivistämä pää ja puhvettibakteerien heikentämä vatsa eivät rohkaise retkeilyyn. Onneksi Djurgårdenin lauttapaikka on lähellä ja pilvipeite lupailee raikastavaa sadetta.