KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

17.-20.8. Mökillä Savossa
25.8. Hyvinkäällä pelipäivä
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
15.9. E & M häät Siurossa
29.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



tiistai 14. elokuuta 2018

Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (elokuva)


Ohjaaja Aki Kaurismäki on henkilönä hauskempi kuin hänen elokuvansa, mutta miten Ingmar Bergman voisi päihittää tuotantonsa? Seksin määrällä?

Bergman ohjaa kuolemaa Seitsemänteen sinettiin (1957)
Juhlavuoden kunniaksi valmistunut Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (2018) on niin keskinkertainen elämäkertadokumentti, että sellaista ei pitäisi päästää filmiteattereihin, vaan pitää se television puolella, missä se voisi sentään sivistääkin joitakin katsojia ja käännyttää heitä Bergmanin elokuvien pariin. Ihminen, joka menee katsomaan tätä dokumenttia teatteriin, todennäköisesti tietää jo kaiken ja enemmänkin kuin mitä dokumentissa kerrotaan.

Jane Magnussonin ohjaamassa dokumentissa ei ole muuta fokusoitua, dokumenttilajilta odotettua käsittelyideaa valtavalle materiaalille kuin vuoden 1957 valitseminen avaimeksi koko ohjaajan elämään ja tuotantoon. Kunpa vaan Magnusson olisi malttanut keskittyä ihan vaan tuon yhden vuoden kaikkiin teoksiin, elokuvien ja näytelmäproduktioiden analyysiin.

Mutta dokumentti avataan elämää suuremmalla kysymyksellä miten Bergmanista saattoi tulla niin maailmankuulu, ilmeisestikin historian palkituin elokuvaohjaaja. Tähän lähdetään keräämään vastauksia sieltä täältä vailla muuta jäsennystä kuin Bergmanin elämänvaiheet. Jotkut haastateltavista on valittu ilmeisesti siksi, että Barbra Streisandin kaltaisellakin täysin sivullisella hönöttäjällä ("Olin niin kateellinen Elliottille, että suuri Bergman ohjasi häntä...") taataan sentään dokkarin kansainvälinen levitys. Materiaalivalinnat eivät tule perustelluiksi, ei myöskään erityyppisten haastattelujen erilaiset käyttötavat, kuten kuuluisien ohjaajakollegoiden lyhyet tokaisut aiemmasta Bergman-dokkarisarjasta. 1970-1990 -luvut mennään lopulta huitaisten ja ihan loppuun tarvitaan kiltin kohtelias, ruotsalainen lopetus.

Kaksi skuuppia dokumentissa on tarjolla, toinen natsikortilla  ja toinen sensuroidun perhehaastattelun ensiesityksenä, mutta eivät ne erityisesti heilauta käsityksiä Bergmanista ja vielä vähemmän tämän elokuvista. Mitä sitten, jos Bergman nuoruusvuosien Saksassa oli hurahtanut natsismiin ja myöhemmin kielsi sen? Oli niitä sota-ajan natsien kumartajia pitkät rivit muitakin niin Suomessa kuin Ruotsissa, ja ihan pätevältä kuulosti Antti Alasen selitys, että Bergmanilla oli tapana kerätä kontolleen kaikenlaista häpeänainesta millä poseerata, mukaan lukien natsikortilla leikittely.

Yhtä epäkiinnostavia Bergmanin OHJAUSTEN kannalta ovat anekdootit siitä, kumpaa veljeksistä Bergmanien isä oikein kurittikaan tai millainen diktaattori Bergman oli sekä elokuvaprojekteissa että  teatterin lavalla.

Ainoa syy katsoa tämä dokumentti on harvinainen kuvamateriaali ja ne muutamat särmikkäät haastattelut, joissa muutamat näyttelijät kertovat konflikteistaan Bergmanin kanssa. Ja juu, onhan siellä pari hauskaa anekdoottia, mitkä värittävät neron hahmoa asiaankuuluvasti, etenkin pieni tarina siitä miksi Bergmanin täytyi pyytää anteeksi sirkuskarhulta saadakseen sen filmiinsä.

Mutta Bergmanin taiteesta tämä Yksi vuosi, yksi elämä ei selitä yhtään mitään.
Esimerkiksi kuvaaja Sven Nykvist mainitaan nimeltä kerran, muttei kertaakaan käsitellä hänen osuuttaan ohjaajan maineikkaan tyylin syntymisessä, kuten ei muitakaan elokuvataiteen joukkotyön edellytyksiä.

Sikäli tämä tällainen elokuvadokkari on häpeäksi elokuvataiteelle.







keskiviikko 8. elokuuta 2018

Arvostelut kirjallisista väärennöksistä ja Krohn-esseistä


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Nyqvist & Ojan kirjallisia väärennöksiä käsittelevästä teoksesta sekä Lyytikäisen Krohn-esseistä ovat viimein ilmestyneet.

Esitän ensimmäisessä arvostelussa toiveen, että kustantajien kannattaisi värvätä ennemmin väärentäjiä kuin luovuuteensa luottavia runoilijaluonteita.

Muita arvosteluja ei kesällä ollutkaan työnä, paitsi harrasteihin kuuluva Now Write! -oppaan arvostelu syksyn Kosmoskynään sekä kauhuoppaan arvostelu syksyn Porttiin.

Bruttotulot koko tältä kesältä ovat siis about 100 euroa. Revin siitä huumoria eli asennesappea.

maanantai 6. elokuuta 2018

Hutchinson: Shelter (romaani)

Dave Hutchinson ottaa nyt kaiken irti Eurooppa-sarjansa (2014-2018) tuomasta maineesta. Ennen tänä syksynä ilmestyvää, sarjan päättävää (?) romaania hän on lyhyessä ajassa julkaissut scifi-pienoisromaanin ja aloittanut aivan uuden (yhteistyö-)sarjan nimeltä Tales of the Aftermath.

Avaruusscifiä edustava pienoisromaani Acadie (2017) ei saanut järin innostunutta vastaanottoa, mutta uuden sarjan avaava Shelter näkyy herättäneen odottavan kiinnostuneita kommentteja. Ja odotusarvoillahan sarjoja myydään; ei suinkaan KIRJALLISTEN keinojen täydellistymisen odotuksilla, vaan some-odotuksilla: toivotaan sarjasta ILMIÖTÄ jossa kannattaa olla mukana alusta alkaen, ihan kuten Martinin sarja on spefi-lukijakuntaa hartaasti opettanut media-arvokkuutensa löytämisessä.

Eikä se mikään ihme olisi, jos Tales of the Aftermath -maailma kelpaisi alustaksi tv-sarjalle. Niin helppoa se on proosana ja niin tuttua spefinä niillekin, jotka eivät spefiä lue. Kyseessä on erittäin perinteinen kauhuskenaario globaalin katastrofin (tässä asteroidien) tuhoamasta planeetasta, jolla sivilisaatiot sinnittelevät nälkäkuoleman rajalla. Hutchinsonin ainoa omintakeinen idea on keskittyä sellaiseen vaiheeseen toivotonta skenaariota, jossa toivo vielä herää: miltei 200 vuotta kestäneen "Pitkän Syksyn" jälkeen ilmasto alkaa palautua ennalleen ja yhteisöjen sirpaleet pohtia minkä verran ne voisivat palauttaa infrastruktuuria.

Mikä sitten on saanut Hutchinsonin kuvaamaan niin antaumuksella sivilisaation rippeistä rakennetua keskiaiaikaista yhteiskuntaa jatkuvine rajariitoineen ja kiertelevine rosvojoukkoineen?

Omalaatuinen selitys osui eteeni tänään Guardianin verkkouutisesta: Britanniassa on yllättävässä nousussa maatilallisiin kohdistuva järjestäytynyt rikollisuus. Ja vastareaktiona tähän:
"In an attempt to frustrate the criminals, farmers are incorporating medieval measures into their security, according to the 19th Rural Crime report."

Uuden sarjan aloittavaa Shelter-romaania on kritiikeissä kuvailtu brittiläisen "cosy catastrophe" -perinteen jatkajaksi. Sitä se totisesti on. Mielettömyyksiin asti. En muista toista romaania sitten Blytonin Viisikko-kirjojen, jossa kuvailtaisiin niin autaasti mukavan vuoteen ja lämpimän aamiaisen ihanuutta. Välillä Shelterin sankari ja antisankarit tietysti joutuvat kamaliin vaikeuksiin, väkivaltaa ja surkeaa säätä ja keskitysleirimäisiä dystopioita on luvassa kuten amerikkalaisissa katastrofikuvauksissa. Mutta aina jostain löytyy pullollinen satavuotiasta viskiä tai luotettava brittiläinen tiedustelupalvelu (!). Otapa siinä sitten tosissaan katastrofin mittasuhteet, että ihmiskunta on kadottanut muistinsa ja moraalinsa.

Tales of the Aftermath -sarjaa ei siis voi suositella Eurooppa-sarjan selättäneille lukijoille. Hutchinsonin erityislahjakkuus on yhteisöjen kuvaamisessa pienten konkreettisten elämäntapaa hahmottavien yksityiskohtien kautta, minkä päälle sitten ripotellaan brittiläisen vakoojakirjallisuuden paranoiaa erittäin hallitusti ja harkitusti.

Mutta Eurooppa-sarjassa tämä kaikki kutoutui ällistyttäväksi psykohistorialliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen romaani mullisti edellisen luomat odotukset. Shelterin perusteella mitään vastaavan mittaluokan ja kirjallisen notkistelun todistavaa ällistys-momenttia ei ole luvassa Aftermath-sarjassa.

Ja, sivumennen sanoen, Shelterin kansi on kamala. Niin kamala että sitä voi pitää varoituksena sisällön löpöstellyistä ja söpöstellyistä katastrofiaineksista.
Kommenttini Eurooppa-sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta, joita muiden tavoin kuvittelin valmiiksi trilogiaksi, löytyvät blogistani.


EDIT: Aftermath-sarjan toinen kirja, Haven, näkyykin juuri (9.8.) ilmestyneen. Sen tekijä on Adam Roberts, mikä ei välttämättä merkitse kiinnostavampaa kirjaa, mutta sentään kekseliäämpää sarjaa: miten seuraava kirjailija jatkaa edellisen pohjustamista tapahtumista ja aihelmista.





sunnuntai 5. elokuuta 2018

Mission Impossible: Fallout (elokuva)


Kesäkauden blockbusterit ovat kuoleva leffatyyppi. Enää Hollywood ei yritä mitään erityisen isoa, tuotannollisesti laskelmoitua genrefilmiä kesäksi. Kesä on yhtä digikuollut kuin pohjoisen pallonpuoliskon luonto, eskapismi menettänyt liikevoimansa.

Nyt tv näyttää mallia elokuville. Kesän OLETETTUJEN blockbustereiden aallossa ennätti saapua MI-sarjan Fallout-elokuva, jossa kaikki on yhtä ylituotettua kuin tv-sarjan tiivistävässä pilottijaksossa voisi olla. Ironista itsetietoisuutta voi tällä konseptilla harjoittaa vapaasti, samoin genrekohtaisia kolmoishuijauksia juonessa, ja affektikohtausten ylittämistä paikallisesti: takaa-ajo on juuri tietyssä suurkaupungissa asteen komeampi kuin genren odotusarvo ko. kaupungista, nyrkkitappelu on humoristisesti kolkompi ja loppukamppailukin asteen kerroksisempi kuin odotusarvo. Kaikessa näkyy supertuottaja J.J. Abramsin taito tiristää viihdebrändin konseptista esiin ydinaines.

Henry Cavillin robottimaisen olemuksen castaaminen oravamaisen Tom Cruisen rinnalle tuo elokuvaan sellaista genreviisasta ironiaa, jota MI-sarjassa ei ole aiemmin nähty. Kohtaus pariisilaisessa miestenvessassa taitaa olla ensimmäinen kerta historiassa, kun örmäkässä action-elokuvassa uskalletaan veistellä homovitsejä sankarista? Se ei onnistuisi ilman Cavellia ja tämän Teräsmiehestä lainautuvaa gay-karismaa.

Tätä tällaista tuotanollista viitseliäisyyttä arvostaa, vaikka elokuva omassa taiteessaan jäisi kauaksi kaikesta mitä käsikirjoitukselta, näyttelijöiltä tai ohjaajalta sietäisi odottaa. On niin tylsä kesä. Tähän on tyydyttävä.

MI: Fallout on tarinaltaan löysempi ja kierrätetympi kuin aiemmat sarjan osat. Se miten päähenkilö Ethan Hunt kehittyy hahmona, rakennetaan edelleen lisäarvoksi lykättyjen naissuhteiden varaan. Huntilla ei ole jamesbondien tavoin aikaa iloita edes kollegoista, ei edes tajua kommentoida rakkauselämän korvaamista juoksuharjoitteilla. Hunt on niin hölmön totinen hahmo, että sille ensimmäistä kertaa sarjassa ivaillaan, tosin kunnioittaenkin kuten eräässä naispoliisin kohtauksessa.

Fallout eroaa sarjan edellisistä elokuvista ennen kaikkea siinä, ettei mitään erityisiä "mahdottomia" skenaarioita ole ratkaistavana. Sen sijaan Huntin ylihyveellinen, yliempaattinen hahmo kuvaillaan mahdottomaksi nykyiseen maailmaan nähden. Hänen pahin vihollisensa ei ole enää huippu_älykäs_ rikollisjohtaja, vaan yliluonnollisen flegmaattinen pahis. Puuhasteluun ja pinkomiseen erikoistunut Hunt ei tiedä miten ratkaista moisen pahiksen superkyky vetää maailma mukanaan ydinpöntöstä. Kaipa moinen hahmo sitten edustaa kauheinta luonnetyyppiä, minkä digikauden levottomuuteen tottunut viihdekuluttaja voi kuvitellakaan.



perjantai 27. heinäkuuta 2018

Kuvittelen kaiken, Tukholma

26.7. Torstai. 

Mittari ikkunan takana näyttää keskiyölläkin 25 astetta. En ole tällaisena Tukholmaa ennen kokenut, mutta antaahan se ylimääräisen haasteen liiankin mukavaksi käyneeseen lomailuun. Nyt opeteltava miten pysyä 3 päivää varjossa ja sopivasti nesteytettynä. Luulin tuntevani Tukholman varsin hyvin, mutta tätä en osaa ratkaista. Olut uppoaa liiankin helposti ja väsyttää olon, mutta vesikään ei riitä viemään janoa. Jalkapohjien viilentäminen vaikuttaa jopa enemmän kuin pään kasteleminen, kun mittari päivällä kiipesi yli 30 asteen. Näin muutamien ihmisten viettävän aikaa Trädgårdenin metroasemalla, siinä luolamaisimmassa, ihan vaan viileyden vuoksi.

Laatusanat tälle säälle loppuivat ensimäisenä meterologeilta. "Tukahduttava helle" kuulostaa vähättelyltä, samoin "paahde" tai "kärvistely". Kun Ruotsi vastaa metsäpaloihin pommittamalla niitä, se on merkki siitä että metaforien aika on ainakin täällä ohitse. Ilmankos Suomi ei uskalla lainata Ruotsille sammutuskalustoaan. Kohta tulisi poliittinen nootti Venäjältä.

Huomenna kaupungissa alkaa kymmenpäiväinen Euro Pride -tapahtuma, joten kaupungilla voisi varmaan liikkua ilman vaatteitakin. Hotellihuoneessani on onneksi tuuletin ja hanasta tulee kylmää vettä. Ympärillä Gamla Stan, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt, mutta ainakaan tänne ei kuulu autojen ääni. Äsken katselin täysikuun nousemista Södermalmin takaa, ajelin eestaas Djurgårdenin lautalla ihan vaan saadakseni olla jonkin aikaa veden päällä. Ei mitään taiteilijaelämää. Enemmän pidän Söderistä ja Vasastadenista, niiden mahtipontisesta arkisuudesta.

Mutta, sentään, vähitellen, hiljaisuus kuortuu ympärille niin kuin se näillä Tukholman retkillä on kuortuakseen: maailmasta vaikenemisena kahdella kielellä, maailmasta katoamisena pienimmällä mahdollisella energialla. Tämä hiljaisuus ei ole ilmatiivistä, vaan hengittävää: Täällä voin sentään kuvitella mitä kaikkea elämä olisi voinut olla jos keväällä 1990 tai keväällä 2003 olisinkin jatkanut yhä lännemmäksi, pois Suomesta jossa kukaan ei kysy perääni. En minä Tukholmassa olisi osannut elää, tietenkään, tulihan sekin suurkaupunkilainen yksinäisyys läpi luodatuksi 1990 ja tavallaan myös 1988 Helsingissä. Mutta aina jää kuvitelma siitä, että olisi pysynyt liikkeessä, jatkanut etelämmäksi, minne tahansa, kun vaihtoehtona on tuo suomalainen kanaviillokkina värisevä elämäntapa.


27.7. Perjantai

Tampereenkin olisi kannattanut rakentaa ennemmin metrotunnelit kuin raitsikkarata. Raiteista ei väliä, kunhan olisi kallioperässä tunnelit, joissa vilvoitella ilmastonmuutoksen tuodessa tällaisia katastrofikesiä. Tai sitten ne raiteet kannattaisi vetää Jäämerelle saakka.

Slussenin liikennesolmu tamperelaisittain
Täällä Tukholmassa avattin äskettäin keskustan uusi lähijunien terminaali, jonka lävitse piti kulkeman satoja tuhansia matkalaisia päivässä. Paitsi että rullaportaat kulkivatkin äkkiä väärään suuntaan. Tänään terminaali taas avattiin korjattuna. Sen sijaan Slussen pysäyttää ihmismassat etelän suunnalta: vihreiden linjojen metrot eivät kulje Slussenin ja keskustan välillä. Tämä kaikki tietää lisää kävelemistä, jos ei halua etsiskellä linjojen yhteyksiä Slussenin ja T-centralenin kaaoksissa.

Kulutin päivää kuin osana kaupunkia. Parasta istua puistoissa ja katsella miten paikalliset suhtautuvat coolisti helteeseen.

Illalla oli Trädgårdenissa avoin Putte i Parke -festari joka on samalla EuroPriden kickoff-tapahtuma. Sekin oli ruotsalaisittain perhejuhlaa, gospel-tähti ja teatteriduetot lauloivat. Ruoka- ja juomateltat olivat sujuvasti osa aluetta, kukaan ei kännissä. Miespareja en nähnyt yhtäkään, naisparit istuivat drinkkiseurueina. Välillä lavalla heiluteltiin sateenkaarilippua ja julistettiin että vapaa rakkaus on mahtavaa. Urbaanin yksinäisyyden asiantuntijana ihmettelin, että vapaus mihin? Selfieihin?

Söin festarikanaa ja kävelin hotelliin ennen myöhäisiä esiintyjiä. Ehkä meno muuttui villimmäksi lähdettyäni. Mutta tuskinpa vaan.

Vielä oli valvottava jotta näkisi ainutkertaisen kuunpimennyksen. Tämän hotellin, joka on sisustettu lordi Nelsonin laivojen mukaisesti, viidennessä kerroksessa on pieni kattoterassi kuin laivan ylin keikkuva kansi matalin kaitein. Kun tulee tarpeeksi pimeä, siellä tuntee kelluvansa Gamla Stanin mustien kattojen yllä. Tänä yönä siellä kävi ruotsalainen nuoripari joka yritti valokuvaa kuun pimennyksestä, mutta kuu pysyi pilvien takana, vaikka he kiipesivät kaiteettomalle korokkeelle.

Pimeän tultua terassille kiipesi yksi hotellin portieereista miesystävänsä kanssa. Sain todistaa nykypäivän Nelsonia ja lady Hamiltonia, kun he keskustelivat mennäkö purjehtimaan lauantaina. Nainen valitti, että kesä on kohta ohitse ja ensi viikolla sataa, ja pitääkös miehen olla niiin avulias kavereilleen. Mies vastaili kahdella kielellä, ruotsiksi ja englanniksi, molemmilla yhtä sujuvasti.

Minulla oli lyhtynäni pädi, joten he eivät välittäneet läsnäolostani. Sanoin lopulta gu'nat ja laskeuduin hyttiini, kun en kerran nähnyt puolinelsonia enkä merellistä eklipsiäkään. Hyttini, tykkikannen alla, on nimetty ehkä jonkin uponneen aluksen mukaan: Spirit of The Age. Se on kuuma kuin venetsialainen lyijyselli.


28.7. Lauantai

Tänään DN:n pääkirjoituksessa Lisa Magnusson ehdottaa Peppi Pitkätossun suojelemista poliitikoilta, lakipykälällä, jos muu ei auta. Tällainen päänavaus on niin ruotsalaista, leikkipolitiikan pitkittämistä leikkikulttuurilla, että kävisi satiiriksi itsestään. Eipä ihme jos spefiä ei Ruotsissa osata kirjoittaa, kun sen suodattimena on kaikkialle yltävä Spekuloiva Konformismi. Vika ei tosiaankaan ole mediassa tai valtalehti DN:ssä, sillä Magnussonin esimerkit ovat aidosti kammottavia: äärioikeistoa johtava poliitikko käytti Peppiä esimerkkinä ruotsidemokraateille kelpaavasta karaktääristä, sisäministeri poseerasi (sekin Visbyn politiikkaviikolla) Peppi-hahmon kanssa peppilandiassa, ja vasemmiston edustaja käytti Pepin tunnaria protestihymninä.

Tällaisessa turvavaltiossa nousee merkitseväksi sisäsivujen uutinen, että SJ on lopettanut junalippujen myynnin viikonlopulle, jotta vähemmillä matkustajilla olisi enemmän happea junavaunuissa. Siinä demokratia pelaa. Se olisi pelkästään kaunista, jollei kontekstina olisi peppiuutisoinnin herättämä lukutapa. Kyllä, viimeistään DN:n suljettuani tiedän, että Marsin asuttaminen onnistuu vasta kun ruotsalaiset sen tekevät!

Ja jotain pitäisi minunkin tehdä käydäkseen kolmipäiväisestä rantaruotsalaisesta. Unenpuutteen kivistämä pää ja puhvettibakteerien heikentämä vatsa eivät rohkaise retkeilyyn. Onneksi Djurgårdenin lauttapaikka on lähellä ja pilvipeite lupailee raikastavaa sadetta.




sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Sorcerer to the Crown (romaani)

Jokin arvostelu oli kiinnittänyt huomioni Zen Chon fantasiaromaaniin Sorcerer to the Crown (2015), jokin toinen pidättänyt ostamasta sitä. Sweconin lukulistapaneelissa kirjaa kuitenkin kehuttiin, joten uskoin fandom-suositusta enemmän kuin asiantuntevaa kriitikkoa. Ei olisi pitänyt.

Chon romaani osoittautui juuri sellaiseksi fanitekstiksi mitä aikuisen tai kirjalliseen laatuun luottavan lukijan on syytä välttää. Se on historiallisena brittifantasiana niin umpitäyteen puhkuttu magiaa, että MyLittlePonyn sakkaroitu maailma jää toiseksi.

Voin toki etäisesti ymmärtää, miksi identiteettiproosan ehdoilla räätälöity versio etnisesti ja emansipatorisesti tietoisesta fantasiaromaanista kerää liepeisiinsä myönteistä pöhinää - mutta romaanina kirja on YA-proosaa pahimmasta päästä, laskelmoitua ja puhki selittävää, sellaista jonka toiminta koostuu LYSTIKKÄISTÄ välikohtauksista mitä VAPAUTUNEELLA tyttöenergialla loitsiva orponeito aiheuttaa herrastaikureiden kokoontumisissa.

Kirjan maailma on kuin limonadiversio Susanna Clarken suvereenista Jonathan Strange -romaanista. Tai historialliseen kehykseen siirrettyä harrypotteria.

Clarken teosta on moitittu brittisovinistiseksi sanan molemmissa merkityksissä, mutta Chon eksotismi ei kyllä pelasta mitään, ei liioin tyttöenergia vs oppineet miehet -asetelma.

Säätyetiketin kuvauksiin käytetään varmaan neljännes sivumäärästä, mutta nämä kuvaukset EIVÄT käytä juurikaan 1800-luvun historiaa, vaan dialogeja missä henkilöt toistuvin ilmauksin keskustelevat onkos tällainen julkinen esiintyminen sopivaa. Ja sitten sama uudelleen. Ajankohdan rakennuksista, vaatteista tai taiteesta emme saa tietää mitään. Ei myöskään keskiluokasta, maaseudusta tai työnteosta.

Kirjassa on kaksi kohtausta, jotka osoittivat itselleni erityisen painavasti sen heikkoudet. Toinen on se, jossa etnisesti arvokkaat taikuripäähenkilöt ovat kohdanneet ensi kertaa. Tässä odottaisi juonen ja jännityksen toden teolla käynnistyvän. Sen sijaan henkilöt jäävät sivukaupalla keskustelemaan ja arvioimaan tilannettaan, ja tyttöenergisen 19-vuotiaan on tehtävä tietysti yksi hullutteleva taika (muuttaa vaatteet palvelijailluusioksi). Toinen on se, jossa kohtalokas tikari lennähtää seurapiirissä - ja lävistää erään rouvashenkilön turbaanin, siis merkkinä Vääränlaisesta Etnisyydestä. Alleviivatakseen kohtauksen vaarattomuutta kertoja kiirehtii kommentoimaan päähenkilöidensä näkökulmasta, että tämähän oli koominen tilanne.

Ainoa (okei, lähes ainoa elementti) millä Cho luo ajankohdan ilmapiiriä on dialogi. Austenilaisen ajan brittirekisterin hän toki hallitsee, ehkä yhtä tarkoin kuin Clarke. Tämä 1800-luvun yläluokkainen brittiläisyys on Cholle enemmän taikamaailmaa kuin varsinainen Fairyland, jonka kuvaus taas on lähempänä satufantasiaa... kuin limpsaa limpsalla jatkettuna... no, minun OLISI pitänyt lopettaa lukeminen sivulle 2 kun prologissa esitellään pieni söpö lemmikkilohikäärme.

Chon fantsuproosa on varoittava esimerkki siitä, että kielitaju ei takaa alkuunkaan rikasta hahmon- ja maailmanrakennusta, kompositiosta puhumattakaan. Ja romaanina Chon teos ei käynnisty koskaan. Se on varsin hämmästyttävää: kirjassa on miltei 400 sivua mutta kukaan kirjaa kehuneista ei ole vaivautunut ajattelemaan sitä kokonaisuutena eli romaanina?

Tällaisen, mökkioloissa siedetyn lukukokemuksen jälkeen kaikki YA näyttäytyy aina vain masentavampana mediailmiönä, jonka levittäytymisen tekee mahdolliseksi kirjallisten genrejen lämpökuolema itseisarvoksi muuttuneiden lajihybridien jäljitellessä pikemminkin tv-sarjoja kuin romaaniperinnettä.

YA:n vedossa spefin suunta ei ole alaspäin vaan kauaksi sivuille, sen suurimman mahdollisen mediapöhinän ehdoilla levittäytyvää.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kirjan oikein hinta / arvo?


Vaikka en ole bibliofiili enkä kerää edes spefi-teoksia, kirjat ovat elämäni tärkein asia. Olen ajatellut, että jokainen päivä kun löytää jonkin uuden kirjan ja tuo sen kotiin, tuntuu kuin olisi tuonut sen päivänkin kotiin ja osaksi elämäänsä.

Silti en osaisi antaa vähäisintäkään vastausta suurimpaan kysymykseen, mikä on kirjan oikein hinta suhteessa sen arvoon. Sen sijaan tiedän, miten järjettöminä näyttäytyvät omat täpötäydet kirjahyllymme, kun on nähnyt kuolinpesän tuhansien kirjojen kokoelmat ja sen miten ne eivät lopulta kelpaa kellekään. Eivätkä riitä yksittäisen ihmisen kulttuuriperintönä miksikään museoksi tai muistoaarteeksi. Eivätkä, varsinkaan, pelasta ketään elävien kirjoihin.

Mitä isommaksi hyllypinot kasvavat, sitä vaikeampi kirjoista on luopuakaan. Tämä lumipalloefekti ei lupaa hyvää. Eikä kellään ole näiden yksityiskokoelmien mammuttitautiin ratkaisuakaan. Paikalliskirjastot kuulostavat hyvältä, mutta on helpompi ostaa tarvittu pokkari kuudella eurolla nettidivarista (kuten kesäkuussa LeGuinia, postimaksuineen) kuin kysellä sellaista jossain kaukaisessa kaupungissa olevasta spefi-kirjastosta.

Eilen (10.7.)) Helsingissä divarikierroksella satuin kuulemaan opettavaisen keskustelun. Joku asiakas yritti myydä divarin omistajalle teosta, josta netissä pyydettiin 200 euroa. Divarin pitäjä, muuten hyvin tyyni intellektuelli, hermostui. Hän selitti asiakkaalle, että Orimattilasta käsin toimiva Finlandia-kirja hinnoittelee harvinaiseksi katsomansa teokset riippumatta muista toimijoista, koska katsoo olevansa Pohjoismaiden suurin nettidivari. Ja kun Finlandia-kirja on laittanut hinnaksi 200 euroa, on eräskin arvovaltainen hesalainen divari mennyt perässä. Näin kirjan hinta nettiselailussa näyttää olevan vakiintunut niin korkealle, että jokainen tarraa omaan kappaleeseensa uskoen sen kovinkin arvokkaaksi.

Kyseisen teoksen "todellinen" hinta (ja arvo), selitti divarin pitäjä, on siis huomattavasti pienempi. Hän voisi ostaa sen asiakkaalta 20 (!) eurolla ja myydä ehkä 50 eurolla, mutta sellainen, hän muotoili huolellisesti, ei ollut hänen divarinsa "toimintaperiaate". Sen sijaan hän ehdotti, että kirja laitettaisiin myyntitilille 80 euron hintaan, mistä kauppa ottaisi myydessä puolet.

Hyllyjen välissä kuljeksiessa mietin, että mitähän kirjabisneksessä tapahtuu seuraavaksi, jahka kirjakaupat katoavat ja tilalla on enää pelkkiä divareita? Ainakin "divari" kuulostaa kovin matalalta verrattuna siihen, miten korkealle tuon eilen kohtaamani kirjapyhätön vastaisuudessa reittaan.

Ja mitäkö minä heiltä sitten ostin? En mitään.

Katselin kyllä "History of Prostitution" -kirjaa, joka olisi maksanut 8 euroa, vähemmän kuin iso tuoppi olutta hesalaisessa bistrossa. Mutta ajattelin, että sellaista lukisin kuitenkin vain samalla tavoin kuin mitä jotkut lukevat selailemalla iltalehtiä.

Sen sijaan löysin Almodovarin "Pornotähden", ilmaiseksi kierrätyslootasta. Istuin lukemaan kaikki rankat muistelmat, pidin sadetta Tuomiokirkon kupeessa ja nappailin 6 euron omenaviiniä. Illalla menin elokuva-arkistoon katsomaan ranskalaisia taidefilmejä. Rivit jäivät vajaiksi kuin Peitsamon riimit.

Sellainen kirjapäivä Helsingissä se.







sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Talo meren rannalla (elokuva)

Pidin kovasti Robert Guediguianin kahdesta (1997 ja 2002) Marseillen duunarikortteleihin sijoittuvasta, saumatta toisiaan täydentävästä perhedraamasta. Niissä meri avasi poliittiselle utopioinnille avaruuden, johon luokkatilanteensa ahdistamat päähenkilöt saattoivat katsoa ja kaipailla. Perheet koostuivat uskottavasti yksilöistään ja ystäväsidoksistaan.

Guediguianin viimeisin Suomeen tuotu filmi, Kilimanjaron lumet (2011), oli sitten jonkinmoinen pettymys, kiusallisen alleviivaava hyvää tarkoittavaksi tarinaksi - tasan sillä kompuroivan naivistisella asenteella, josta Guediguian on rinnastettu Aki Kaurismäkeen.

Guediguianin uusin ohjaus, Talo meren rannalla, on jo samalla tavoin väsähtänyt, kassatuloista piittaamaton filmi kuin Kaurismäen viimeisimmät. Ohjaajan käsikirjoittama idealismi on juhlavasti replikoitua, ja karmean kömpelösti tarinaan upotettua: pakolaislapset ovat niin lutusia, että pari niitä pelastamalla luvataan omalle utopiasirpaleelle jatkoa.

Ero Kaurismäen hölmöyksiin on siinä, että Guediguian muistuttaa toistuvasti idealismin poliittisesta jatkumosta:  käytännölliset valinnat vähäosaisten puolesta ovat arjen kommunismia, jonka vaikuttavuutta ei voi propagoida muuksi. Ohjaajan antamin viittein tai vapauksin hahmot näyttävät ja kuulostavat ikäisiltään, 50-60 -vuotiailta. En muista vastaavaa elokuvaa, joka näin viitseliäästi käsittelisi vanhuuden saavuttamista DRAAMAN aineksena, koko elokuvan keskeisenä kysymyksenä. Välillä mennään tragediankin puolelle, päättämättä miten nämä utopistit siihen oikein reagoivatkaan. Eipä ihme, että ohjaaja on eläkeiän kynnyksellä - ehkä siinä ei sitten tiedä miten tuoda mustimmat sävyt ikäaiheeseen.

Se tärkeämpi eroavuus mr Kaurismäen satuiluun on karheassa realismissa ja ympäristön historian, eritoten siinä tehtävän työn, esilletuonnissa. Talo meren rannalla on POLIITTINEN satu verrattuna AK-satuihin. Poliittisen sadun vertauskuvallisuus viittaa metonymioin tulevaan siinä missä tavallinen filmisatu viittailee metaforin menetettyyn. Ilmapiiri tällaisessa poliitisessa elokuvassa on leppoisa ja räjähdysherkkä. Sotilaat saapastelevat toistuvasti keskeyttämään perhekohtauksia.

Autenttinen maisema on poliittisessa sadussa huolella valittu lavaste. Siinä näyttelijät latelevat onttoja, kirjallisia repliikkejä, aivan kuten AK:n paperinohuet hahmot. Korkealentoinen siteeraus ei kuitenkaan eristä hahmoja. Guediguianin näyttelijät ovat ensemble, joka toimii yhteen kuin perhe jota he esittävät. Niin katsoja kokee nähneensä jotain isosti merkittävää, jonka osaset on ehdottomasti TARKOITETTU yhteen.

Ja lopetus on tässä elokuvassa onneksi harvinaisen nokkela, sen tiivistämisessä miten menneisyys ja mahdollinen tulevaisuus kaikuvat holvikaarien teatteritilassa draamantajua kunnioittaen.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Hereditary (elokuva)


Hesarin kulttuuriosastossa on valittu joukko undulaatteja, jotka kirjoittavat some-uskottavia elämysraportteja kirjoista ja elokuvista ja julkaisevat ne sitten taidearvosteluina. Taiteesta niiden ei tarvitse tietää mitään, kunhan keskittyvät elämykseen somen ehdoilla.

Hereditary-elokuvan osalta Hesarin undulaatti Juha Typpö intoutui värisemään viiden tähden edestä: "Hereditary on mestariteos ja vuosikymmenen pelottavin kauhuelokuva", kirjoittaa Juha Typpö 19.6. Hesarin arvostelussa. Mitään elokuvataiteeseen liittyviä perusteluja tälle hypetykselle ei anneta. Genre-teoksen kohdalla Typpö saa ottaa jälleen enemmän vapauksia kuin esimerkiksi kriitikko, joka kirjoittaisi Haneken tai Ozonin uusimmasta filmistä.

Toki Hesarin kulttuuriosasto on muutenkin vajonnut naistenlehden identiteettipöperöinnin tasolle.
Mutta kriitkoilta odottaisi edes jotain itsekritiikkiä.

Tosiasiassa Hereditary ei ole kummoinenkaan elokuva eikä edes kiinnostava genretuote kauhufilmiksi.

Se on kyllä itsevarmempi ja aikuisempi kuin keskimääräiset kauhufilmit 2000-luvulla, mutta SIIHEN saavutukseen ei tosiaankaan paljoa tarvita. Ja jos Typpö olisi nähnyt "It Follows" -elokuvan (2014) tai edes "Get Out" -elokuvan (2017) , niin häneltä edellyttäisi jotain kohtuullisuudentajua siitä, mitä 2000-luvun kauhufilmiltä sietää jo odottaa.
Vaan ilmeisesti hän ei kritiikkiä kirjoittaessaan näe muuta kuin potentiaalisen some-peukutuksensa.

Arvostelussaan Typpö mainitsee elokuvat Rosemaryn painajainen (1968), Manaaja (1973) ja Hohto (1980), koska näistä näkyy jälkiä Hereditaryssä. Mutta missäpä ei näkyisi?  

Hereditary on poikkeus vain sikäli, että se onnistuu lainaamaan näistä kaikista klassikosta jotain, mutta ei siitä mitään taideteosta synny automaattisesti. Suurin osa lainoista on nimittäin juuri sitä affektilainaa, joko groteskeihin ja okkultisiin kuva-aiheisiin tai koeteltuisiin trikkeihin (kuvakulma paljastaa vähitellen yliluonnollisen aineksen tilanteessa) perustuvia. Niiden hillitty käyttö esikoiseleffassa, etenkin genreleffassa, ON ansiokasta, mutta ei tässä filmissä silti mitään leffalipun arvoista ole. Se on kuitenkin VAIN kauhufilkka eikä yritäkään enempää. Vain Typön kaltaiset undulaatit yrittävät ratsastaa sillä kuin valtalehden palstapaikasta hurmioitunut nörttipoika ikään.

Näin Typpö hehkuttaa: "En muista, milloin spiritismi-istunnon kaltaista tusinakauhukohtausta olisi osattu esittää elokuvassa yhtä kylmäävästi."

Jos olisin elokuvaa näkemätön katsoja, voisin kysyä, millaisiin kinemaattisiin temppuihin tämä "kylmäävyys" perustuu? Elokuvan katsojanakaan en osaa sanoa, mitä Typpö mahtaa tarkoittaa. Ehkä Toni Colletten eläytyvän hysteeristä ylinäyttelemistä? Omasta mielestäni se ei kauaa kiinnostaa. Todennäköisesti Typpö valitsee spiritismi-istunnon hehkutettavaksi vain siksi, että teiniyleisössä moinen aihe, spiritismi, sattuu olemaan korkealla cool-faktorilla. Muuta ei undulaatilta odoteta.

Tosiasiassa elokuvan spiritismi-istunnot ovat juuri niin hölmöjä kuin miltä aihe kuulostaakin kohtauksen sisältönä. Periaatteessahan minkä tahansa rutiinikohtauksen voisi soveltaa muuhunkin tarkoitukseen, jos käsikirjoittaja ja/tai ohjaaja sen osaisivat. Hereditaryssä niin nämä meediokohtaukset kuin monet muutkin ovat tahattoman koomisia. Todistusvastuu jostain paremmasta on kriitikolla. Pelkkä undulaattinen värinä ei siihen riitä.

Säikyttelyssä Hereditary on kyllä säästäväinen, mutta parhaat aineksensa se tuhlaa täysin: huippunäyttelijät Byrne ja Collette osaisivat ladata uhkaavan tunnelman pienemmilläkin sävyillä, jos käsikirjoitus sellaiseen antaisi mahdollisuuden. Nyt ei anna. Colette päästelee täysillä, Byrne nojaa taaksepäin. Teinejä eli perheen lapsia esittävät näyttelijät taas ovat peruskauraa eli ulkonäön perusteella fakkirooleihinsa valittuja. Asia erikseen on se, kuinka kirottua lasta esittävän Milly Shapiron habitusta käytetään viitteenä down-lapsen ulkonäköön ja demonisoiko elokuva tällä tavoin vammaisuutta. Valitettavasti sellaiset identiteettihuolet eivät mahdu nörttivastaanoton maailmaan. Taidefilmin kohdalla tätä valintaa tietysti punnittaisiinkin.

Kun genrefilmistä maksaa peräti Finnkinon riistohinnan, siltä sietää odottaa vähintäänkin affekteiltaan täyteläistä suoritusta. Niin scifi kuin kauhukin on vuosi toisensa perään pettänyt tältä osin, ja fantasia kadonnut kokonaan valkokankailta. Hesarin undulaattien höpöpuheet eivät yhtään pelasta tilannetta, vaan pikemminkin päinvastoin tukevat Finnkinon valta-asemaa genretauhkan diilerinä.

Disclaimer: Kun katsoin tänään Hereditaryn päivänäytöksessä, takanani istui joukko 16-vuotiaita, joiden reaktiot kertoivat että he oikeasti pelkäsivät elokuvaa katsoessa. TÄHÄN kauhufilmin kestävä suosio perustuu, että aina löytyy uusia undulaatteja, joille kauhufilmin perusefektit ovat uutta. Mutta elokuvataiteen, edes genretaiteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Kaksi riviä takanani istui joku, joka alkoi puolestaan hihittää siinä kohtaa missä G Byrnen hahmo esittää ensimmäisen metajärkevän kommentin yliluonnollisista tapahtumista. Kummalle yleisölle Hesarin genre"kritiiikit" siis suunnataan - ja miksi niitä ei julkaista perjantaisin lastenosastossa aikuisten sijaan?



torstai 5. heinäkuuta 2018

Vielä yksi romanssikäsikirja?


Sotakirjallisuus-historian valmistuminen ei välttämättä riipu siitä, saisiko sen tekemiseen eli itsensä elättämiseen vielä yhden apurahan. Mutta ainakaan se ei valmistu tällä vuosisdalla, jollei jotain ylimääräistä motivaatiota löydy. Eräs motivaatiometodi voisi olla jonkin muun tietokirjan työstäminen. Ei siis välityöksi vaan itse itsensä käynnissä pitäväksi sijaistoiminnoksi. Niin paljon tämä rahaton eli tuloton elämäntapa ottaa päähän.  Hosismaista maailmasta häviämistä odotellessa. Saa sitten Ville puolestaan editoida sen valmiiksi kun minä puolestani poistun ruodusta.

Kesän alulla tuli eräästä romaanista mieleen, että voisi sittenkin tehdä vielä yhden ohkaisen romanssikäsikirjan. Löysin kirjaston poistolaarista Benoîte Groultin teoksen Rakastajatar (1988). Se tarjoilee juuri sellaista identiteetit avaavaa "aistillisuutta" kuin mitä tällaiset ranskalaiset, pikkuporvarilliset feministiteokset uskottelevat radikaaliksi. Mutta kirjassa sattui olemaan oikeasti itsehuvittunut esipuhe, jossa ihmetellään miten eroottisen rakkaustarinan voi enää tehdä uskottavasti. Esipuhekin kyllä kuulostaa enemmän 1920-luvulta kuin 1980-luvun julkaisulta. Silti siinä voi kuulla (jos genren itsetietoisuuteen uskoo - ja sellaiseen maailmanselitykseen uskominenhan on jokaisen genren esteettinen ydin) aiheensa merkityksen ymmärtävän kirjoittajan aitoa pyrkimystä autenttiseen rakkauden kieleen. 

Ja siitä se sitten tuli mieleen, että kokeilisi lähestyä eroottisia rakkaustarinoita kirjallisen estetiikan eikä ranskalaisen filosofian kannalta, kuten feministit ovat niitä pätkineet ja pilkkoneet omiin aatteellisiin tarpeisiinsa. 

Sattumoisin tähän aiheeseen liittyi se ainoa yhteistyö ja ainoa yhteisartikkeli, jota koskaan Axun kanssa suunnittelimme. Tarkoituksemme oli kirjoittaa vertaileva analyysi suomalaisen proosan seksikuvauksista, mutta etäännyttävänä näkökulmana OMISTAMISEN retoriikka näissä kuvauksissa. Tämä oli siis Axun heittämä idea, josta pidin kyllä välittömästi. Jotenkin se vain sitten unohtui eikä Axukaan koskaan palannut siihen. Ehkä siksi, ettei meillä ollut mitään järkevää tulkintakehystä kyseisten kuvausten sukupuolieroille.

Tänään tämä kehollisten merkityksen epästabiilius ja sitä hoivaava Hollywoodin identiteettipolitiikka palasi mieleen katsellessa uusinta Marvel-filkkaa, Ant-Man and Wasp, jossa valkoinen mies kutistuu holtittomasti ja musta nainen muuttuu häilyviksi kvanttiaalloiksi. Siinäpä piisaa valmiiksi pätkittyä tulkittavaa pikku kulttuuritutkijoille kuin sikanautaa suoraan purkista!

Mutta kotiin tultua en kirjoittanut arvostelua elokuvasta. Niin paljon nuo MCU-tuotteet ärsyttävät täyttäessään scifi-genren tusinakamalla.

Sen sijaan kirjoitin Agricolaan arvostelun Lyytikäisen uudesta Krohn-esseekirjasta. Ei sekään kummoinen kulttuuritapaus ole, etenkään scifi-harrastajan kannalta, mutta jonkunhan se täytyy sekin esitellä. Kauniisti ja lähestulkoon vailla satiiria sanottuna.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Sotakirjallisuuden klassikot


Kesän myötä tietokirjan tekeminen on hidastunut yhtä lailla kuin romaanien suunnitteleminen. Ei rahaa, ei velvoitteita, ei motivaatiota, ei odotuksia. Vain raha stabiloi merkityksen merkityksiä tässä maailmassa. Raha tai maineen odotus, mikä on käytännössä sama asia. Tästä kaikesta pitäisi laatia sukupolvioppi. Sen pitäisi olla yhtä olennainen oppiala kuin sukupuolioppi. Miksi ei ole?

Axun käsikirjoituksen työstäminen saattaa tosin edetä heinäkuussa, pitkästä aikaa. Joten sukupolvioppiin voisi lisätä, että myös kuolema kummasti stabiloi merkityksen merkityksiä.

Luen kyllä edelleen sotaan liittyviä tietokirjoja, muttei niissäkään ole enää erityisiä avainteoksia odotettavissa kirjallisuushistorian kannalta, vaan täydentämään harsoisia tietojani sotahistoriasta. En esimerkiksi tiennyt, että 1700-luvun puolivälin siirtomaasotaa on kutsuttu myös "ensimmäiseksi maailmansodaksi", koska sotahan levittäytyi globaaliksi.

Sotakirjallisuuden lajihistorian tekee vaikeaksi sekin, että se on eriytynyt kansallisiin kaanoneihin 1900-luvulla. Jonkinlaiseksi oheislukemistoksi voisi ehdottaa niitä teoksia, jotka ovat mukavasti luettavissa, mutta eivät tunnu koulukiusaamiselta, kuten Ilias tai Aeneaan taru. Tässä top10-joukossa muutamat teokset sentään voivat avartaa käsityksiä sotaproosan estetiikasta:
  • Stendhal: Parman kartusiaaniluostari (1839) - Napoleonin sodat
  • Leo Tolstoi: Sota ja rauha (1865-69) - Napoleonin sodat
  • Stephen Crane: Punainen kunniamerkki (1895) - USA:n sisällissota
  • Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (1920) - I maailmansota
  • Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta (1928) - I maailmansota
  • Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk (1932-33) - I maailmansota
  • Primo Levi: Tällainenko on ihminen? (1947) - II maailmansota
  • Norman Mailer: Alastomat ja kuolleet (1948) - II maailmansota
  • Vasili Grossman: Elämä ja kohtalo (1980) - II maailmansota
  • Tim O'Brien: "Kantamukset"-novelli (1990) - Vietnamin sota

Noista Grossman ja O'Brien ovat olleet itselleni isoimmat yllätykset. Grossmanin teosta on kehuttu jopa 1900-luvun "Sota ja rauhaksi", mutta se on jo raskasta liioittelua; romaanina se on kuin olkikeko verrattuna Tolstoin teoksen tiiviyteen ja ironiantajuun. O'Brienin koko novellikokoelman (The Things They Carried) taas voisi suositella suomennettavaksi aivan milloin tahansa. Jüngerin Teräsmyrsky oli eräänlainen yllätys sekin, mutta onhan sen estetismi myös vastenmielistä, kun tietää millainen sen kirjoittaja on maailmankuvaltaan. Suomennos itsessään on tosin niin upea, että voi keskittyä maistelemaan sitä.

Sotakirjoissa on ollut lisäksi pitkä liuta pettymyksiä, kirjoja joiden satiiri sotaa kohtaan on varmasti ollut riivattua omana aikanaan, mutta vesyttynyt ajan kuluessa ja ihmiskunnan turruttaessa itsensä mukavuuksiin. Sotarunoihin taas en ole saanut sellaista otetta, että niistä olisin löytänyt täydennystä sodan ERITYISELLE kirjalliselle estetiikalle. Toisaalta jonkin maan sotakuvaukset voivat olla vaikuttavia riippumatta siitä, miten juuri sotaa käsitellään ja onko se edes pääosassa. Brittiläisestä sotaproosasta en ole löytänyt teoksia, jotka nousisivat aiheensa kannalta merkittäviksi.

Ja miltä Linnan Tuntematon tuntuu maailmanhistorian sodat kahlattuaan? Kieleltään edelleen hiotulta, mutta kerronnaltaan kovin kovin lapselliselta. Ei ihme, että sitä naurettiin aikanaan poikaseikkailuksi. Sama pätee kuulemma Remarquen teoksen suosioon: sen suosio selittyy osittain sillä, että sitä luettiin juuri poikaseikkailuna.  

Scifin ja fantasian sotaeepokset ovat niin ikään siinä rajalla, ettei niistä osaa sanoa, pitäisikö niiden vaikutus ottaa huomioon muutoin kuin tulevaisuussotien kuvauksissa. Sotahistoriatkin tuntuvat tärkeämmiltä, ja niistä voisi 10+ teokseksi nostaa Lindqvistin pommitushistoriikin Nyt sinä kuolit. Se totisesti sulkee sisäänsä kaiken sotaestetiikan ja laatii siitä väistämättömän ratkaisun eli rakenteen.

Haapsalu 2018


Viikko hotellielämää ja virolaisia oluita. Haapsalu oli vieläkin hiljaisempi kuin vuosi sitten täsmälleen samanlaisella reissullamme, jolloin se turistisesongin aikaankin (elokuussa) oli kuin N-pommin jäljiltä. Viikonloppuisin kaupungissa kuulemma liikkuu ihan oikeasti ihmisiä, mutta meidän viipaleemme Haapasalusta ovat olleet pitkiä ja kapeita: ruovikkoiset merenrannat, iltapäivät auringossa, kiiltävän valkoiset puupenkit, kauppakylmät oluet, raukeat päiväunet oluen ja illallisen välissä.



Tällä kertaa valitsimme majoituspaikaksi guesthouse Päeva Villan. Se maksoi suunnilleen saman kuin salmen toisella puolen Fra Mare -kylpyläkolossi, jossa yövyimme vuosi sitten, mutta saimme nyt merinäkymän, omalta tuntuvan rakennuksen, ja Pietari Suurelle omistetun huoneen. Päivät ja yöt olivat täydellisen hiljaisia, mitä nyt tuhatkunta lokkia kirkui salmella ikkunan takana. Tämän ylimaallisen hiljaisuuden vuoksi pidän Haapsalusta paljon enemmän kuin Kuresaaresta, jossa kävimme Viron kierroksella kaksi vuotta sitten.

Kirjat kuluivat tällä matkalla hitaasti, iltaisin katselin futis-otteluja enemmän kuin koskaan Suomessa vaivautuisin. Haapsalustakin yritimme löytää suomen- tai englanninkielistä lukemista, mutta mahdottomalta se tuntui. Kaupungissa olisi ollut jopa Tsaikovski-festivaali, muttei vielä torstaina linnan lavasteissa, mikä olisi voinut vetää meidätkin katsomoon.

Viimeisenä yönä nousi ukkonen vähä vähältä kiehtyneestä helteestä. Perjantai oli sitten pelkkää väsähtänyttä, sateen saattelemaa paluuta pohjoiseen Tallinnan kautta. Meno- ja paluumatkalla tajusin miksi niin inhoan Tallinnaa samoista syistä, jotka tekevät muuten Virosta viehättävän: Tallinna tuntuu pelkältä lavasteelta, homogeenisemmältä kuin suomalaisetkaan kaupungit, eikä kaupunki näytä elävän minkään keskipisteiden ympärillä, joten turistit ja kulkukissat ovat ainoat olennot, joiden hätäinen liikehdintä pitää kadut elossa. Ja kun suomalaiset turistimassat käyvät Tallinnassa tekemässä vain U-käännöksen kaljakärryn saadakseen, olisi kaupunki tunnettava perinpohjaisesti löytääkseen jotain omaa... kuten tällä reissulla osuimme sattumoisin import-kirjojen kauppaan jossa oli pitkät rivit spefiäkin, kaikki hintaan 4.90 e.

Tallinnan tyhjyys ja lavastemaisuus tuntuu tuomiolta, joka ei irtoa olemuksesta edes Suomeen palattua.
Helsingissä yövyimme kuolinpesässä, tutkimme jäljellä olevien tuhansien kirjojen jäämistön jäämistöä, paksusti pölyyntyneitä teoksia, jotka eivät ole kelvanneet enää kellekään, vähiten divareille. Niiden joukosta löytyi vielä outoja harvinaisuuksia kuten arvostelukappaleen Hosiksen runokokoelmasta, jonka painoksen Hosis aikoinaan väitti hävitetyn täydellisesti.

Ja nytkö vielä kesää jäljellä? Ja ihmisiäkin? Kuukaudet pitäisi numeroida kuin aseman lokerikot.


En jaksa koko maisemaa sinulle selittää,
se muuttuu koko ajan nopeammin
kuin minä  (Hosis: Nähtävän rajalla, 1973)
 


sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Myöhempien Aikojen Arkipyhien Juhannus




Ensimmäistä kertaa vietimme nyt juhannusta kahdestaan Petäjäharjun mökillä. Sään koleus ei haitannut,  keskikesän hetki tuntui paratiisilta hirsimökin suojissa. Muutamassa päivässä voi kokea myöhempien aikojen kaikki arkipyhät ilman käniseviä lapsia ja kännisiä citynaapureita. Miksi kukaan haluaisi kesältään jotain enemmän?

Niin, ensimmäistä kertaa vietimme juhannusta ylipäänsä kahdestaan - sitten vuoden 2006, jonka oletettavasti vietimme Jänissalon mökillä. Tällaisia torppareita meistä on tullut, onni sisältyy enää tilaisuuksiin käyttää muiden mökkejä kuin omiamme, tilaisuuksiin sulkeutua pois keskiluokan työkulttuurista ja velvollisuusajattelusta, tilaisuuksiin harrastaa kirjaston tuella ja elää apurahojen murusilla. Ja tietysti, mitä enemmän aikaa vietämme mökillä, sitä vähemmän käytämme rahaa, koska muuta kiusausta ei ole kuin hakea aitasta seuraava pokkari tai polkea huoltsikalle ostamaan olutta ja karkkia.

Vieläkään emme saaneet kanoottia järveen, koska luja tuuli ja kylmähkö vesi eivät siihen rohkaisseet. Kävelimme maantietä ees taas, parhaimmillaan 8 km, laiskimmillaan 2 km. Juhannuksena kävelimme kylän kokolle, koska aatto ei vain tuntuisi todelliselta ilman maalaisten pyroteknistä seipäilyä. Takaisin mökissä olimme ja nukahdimme ennen keskiyötä.


Takaisin Suomessa tiesi olevansa heti kun nousi täpötäyteen junaan Kuopiosta: odotti vaan millä kohtaa VR kompuroi tällä kertaa.

Jyväskylän kohdalla se jysähdys sitten tuli, kuulosti siltä kuin silta olisi sortunut vaunujen päälle, mutta sieltä tulikin alas vain ajolangat. Meni 20 minuuttia, että matkustajat uskallettiin päästää kävelemään asemalle ja sitten vielä tasan 40 minuuttia, että saivat bussit korvaamaan edes länteen menevät junavuorot. Mutta kertaakaan mitään ei kuulutettu tai tiedotettu ilmoitustauluilla. Sillä kun VR/Suomi mokaa, se mokaa raskaimmin aina tiedottamisen. Asemalla seisoi sadoittain ihmisiä ja koko ajan tuli lisää, sillä kaikki junat olivat juhannuksen vuoksi loppuunmyytyjä.

Ja siksi tähän maahan on mahdoton kuvitella terroristeja. Mitä ne saisivat tuhotuksi mitä valtion rautatiet, ministeriöt ja kaupunginhallitukset eivät jo tuhoaisi? Miten ne voisivat kylvää pelkoa sellaisten ihmisten välille, jotka viihtyvät parhaiten järvien erottamissa erämaissa?


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Swecon 2018 (15.-17.6.)




Tämä oli neljäs Swecon-reissuni ja kokemuksena antoisin. Swecon on ruotsalaisten isoin vuosittainen spefi-konventti, vastaava kuin suomalaisten Finncon, mutta hyvin pienimuotoinen, hieman maksullinen, ja hyvällä tavalla sisäänlämpiävä tapahtuma. Tukholmassa tapahtumaa järjestetään nimellä FANTASTIKA, paikkana Sicklassa sijaitseva kulttuurikeskus Dieselverkstaden.

Saimme Saaran kanssa tämän reissun tehdä kahdestaan, joten molemmat pääsimme viettämään con-aikaa parhailla tavoillamme: Saara tutustui uusiin ruotsalaisiin kirjailijoihin ja minä uusiin ruotsalaisiin oluihin. Ruotsalaisten conissa on kaljahana kahden esiintymissalin välissä ja siitä voi ottaa ison tuopillisen hyvää Zodiac Ipaa tai Kärlek Alea seuraksi ohjelmanumeroon tai kirjakirpparilla kuljeksiessa.

Olimme molemmat kiinnitettyinä yhteen paneeliin, joka oli kyllä se kaikkein kaoottisin. Meidän olisi pitänyt puhua koko Ursula Le Guinin tuotannosta kahden esimerkkiteoksen pohjalta, Atuanin holvihaudat -romaanin (1971) ja Changing Planes -kokoelman (2003). Edellisestä on vaikea sanoa mitään tuoretta tai omaperäistä. Changing planes taas on leenakrohn-henkinen novellisykli, jota voi kyllä arvostaa ideoiden runsaudesta, mutta fiktiona se on Le Guinin heikoin teos. Tämä tuli  sitten sanottua mielipiteenä, neron muistoa kunnioittamatta. Onneksi kolmantena paneelissa oli veteraanilukija, jolla kuulosti olevan hallussaan koko Le Guinin tuotanto kaikkine vahvuuksineen.


Kuvassa: Saara, Kij Johnson, Eva Holmquist, Jani Ylönen

Saaran vetämä 'Eläimet spefissä' -paneeli (kuva yllä) sujui vauhdikkaan tiiviisti. Mukana paneelissa oli kunniavieras Kij Johnson, jonka teoksista en ole yhtäkään lukenut... mutta con-esiintyjänä hän oli taas näitä amerikkalaisia, jotka hallitsevat täydellisesti sekä yleisönsä että genrehistorian: ei syvällistä, mutta eloisan dialogista asiapuhetta.

Conin paras esitys oli puolestaan Jesper Stagen luento siitä, milaisia ongelmia terraformauksessa on taloustieteen kannalta ja minkä verran scifi-teokset ovat asiaa osanneet pohtia. Stagen luento toi esille intuition vastaiset lainalaisuudet niin pitkistä ja laajoista projekteista kuin mitä terraformaus voisi investointina olla. Aivan kuin avaruuden valloituksen osalta taloustieteessä olisi oma kvanttiteoriansa, joka uhmaa arkijärkeä, mutta on vielä mielikuvituksen ja fiktion hallittavissa. Se ilmeisin esimerkki, Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia, ei ollut alkuunkaan kiinnostava Stagen kannalta. Ne esimerkit jotka Stage otti esille olivat:
  • Jack Vance: "I'll Build Your Dream Castle" (1947)
  • Pamela Sargent: Venus of Dreams (1986)
  • Nalo Hopkinson: Midnight Robbers (2000)

Sweconin 2018 kaksi muuta vierasta olivat sarjakuvakässäreistään tunnettu Mike Carey ja scifin elävä dinosaurus, Ian Watson. Careya olisi kuunnellut paljon enemmänkin, etenkin mielipiteitään nykyisestä supersankari-buumista, onhan hän tehnyt töitä niin DC:lle kuin Marvelille ja vähän kaikille mahdollisille. Watson taas on ikänsäkin puolesta oudohko tapaus. Hänen kirjansa ovat jääneet itseltäni kesken, niin kökköä niiden huumori on omaan makuuni. Mutta esiintyjänä hän oli yhtä armoitettu kuin Johnson. Vetämänsä apokalypsi-paneelin lopuksi Watson sai yleisön laulamaan mukanaan "Always look on the bright side of life". Watsonin oma haastattelu taas oli sekava ja haastattelijan innokkaan kaveeraamisen vuoksi vähän tympeäkin. Eikö Watsonin uralta tosiaankaan muuta hehkutettavaa löydy kuin käsikirjoitus Kubrickin A.I.-elokuvaan?

Conin lauantai kesti aamun 10:stä ilta 23:een. Siinä oli aikaa istahtaa välillä puistoon juomaan omakin ipa-purkillinen, nauttia hellesäästä ja Dieselverkstadetin ympärillä häsäävästä kulttuuriväestä; samassa rakennuksessa on leffaketjuteatteri ja iso yksityinen kirjasto.

Yöpymispaikkamme oli sitten sekin kuin osa fabulaa, puutarhakaupunginosan keskellä sijaitseva B&B-talo, josta saimme oman pikkuisen torpan käyttöömme. Bussit toivat ja veivät con-paikalle kahdeksassa minuutissa.

Näin intensiivistä reissua ei jäänyt tarve kompensoida kirjaostoksilla - vaikka niitäkin muutama kertyi kirppispöydästä. Muitakin suomalaisen fandomin kasvoja on näkynyt vuosi vuodelta enemmän Sweconissa, mutta eiköhän iso osa houkutusta ole Tukholman läheisyys kesäkohteena. Ensi vuoden con Västerosissa saattaa jäädä väliin, meidänkin fandom-perheeltä.






tiistai 12. kesäkuuta 2018

Isle of Dogs (elokuva)

Wes Anderson ei ole ohjannut pitkähköllä urallaan (1996-) yhtään heikkoa elokuvaa - paitsi nyt. Eikä WA-fani, kuten minä, voi syyttää edes käsikirjoitusta, koska niistähän tuo renessanssilapsinero huolehtii itse.

Isle of Dogs (2018) on ilmeinen yritys taata tarinamaailman omaperäisyys erikoisella tuotantotekniikalla, aikuisten nukkeanimaatiolla. Mutta tarpeeksi erityiseltä tämä scifistinen koirasatu ei kumminkaan näytä eikä sen kulttuuriviiteistä rakennu alkuunkaan mitään jännitteistä myyttiperustaa, kuten jotkut arvostelijat ovat väittäneet. Mikä tahansa minuutti Tarantinoa sisältää rikkaamman sitaattikudelman kuin Isle of Dogs, jonka visuaalinen maailma on suoraan sanoen karu ja ikävä.

Kaikki mikä toimi nerokkaasti WA:n Fantastic Mr. Fox-elokuvassa (2009) on nyt onnistuttu hukkaamaan tässä nukkeprosessoinnissa. Suurin syy on käsikirjoituksen heppoisuudessa, ehkä varovaisuudessakin: liikaa makeaa (sentimentaalista) kitschiä, liian vähän hapanta (ironista) kitschiä, eikä lainkaan aiheesta nousevaa aisoposlaista filosofointia. Koiraihmisille tämä filmi voi antaa ylimääräiset kiksit. Lapsille ja J-fandomille tuskin sitäkään. Tähän puolitoistatuntiseen eivät puhalla henkeä edes H Keitelin ja T Swintonin kaltaiset ääninäyttelijät.

Kunpa Anderson olisi tyytynyt tekemään puolen tunnin festivaalifilmin, johon olisi saanut tiivistettyä parhaat ideansa koiravihan allegorisuudesta. Voi jo takaperoisesti ennustaa, että vuodesta 2009 alkaen WA:n ura kääntyi laskuun, kadotti tähtensä, menetti taikansa, jne.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Syksyn 2018 kirjatoiveet


Enää yksi päivä kesää jäljellä, maanantaina alkaakin jo sitten säätiedotusten mukaan normaali laskeutuminen syksyyn. Ei haittaa yhtään. Kaikki tälle vuodelle saadut apurahat on jo käytetty, joten on aivan sama loppuuko lukukausi, taide vai maailma. Kun maanantaina menemme mökille, ei muuta tavoitetta ole kuin aitan Maigret-loota.

Kirjasyksyyn voi sentään taas tähyillä kuin ikuisen paluun polkumyyn/ttiin. Lehtiarvosteluja varten koottu toivelista syksyn kiinnostavimmista uutuuksista näyttää siltä kuin maailma ja sanataide eivät olisi lähelläkään lämpökuolemaa:

  • Pirjo Hassinen: Parit
  • Marko Hautala: Leväluhta
  • Risto Isomäki: Viiden meren kansa
  • Katja Kettu: Rose on poissa
  • Mari Mörö: Hajavalo
  • Hannu Rajaniemi: Summerland
  • Ilkka Remes: Perikato
  • Juha Seppälä: Sankariaika
  • Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
  • Antti Tuomainen: Pikku Siperia
  • Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen
  • Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput 
  • Jennifer Egan: Manhattan Beach 
  • Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
  • Niklas Natt och Dag: 1793 


tiistai 22. toukokuuta 2018

Last Days of Magic (romaani)

Jos minulta kysyttäisiin mittatikkua nykypäivän fantasiaproosalle, niin yhtään epäröimättä osoittaisin Mark Tompkinsin esikoisromaania The Last Days of Magic (2015).


En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin tarinavetoista spefiä, joka pelkillä toimintakuvauksilla kytkee yhteen uskomattoman joukon historiallisen romaanin ja satufantasian trooppeja. Jossain 160 sivun paikkeilla arvelin olevani 30. näkökulmahahmossa, ilman, että hukkaan edeltävien henkilöiden merkityksiä ja keskinäistä verkottumista. Se on kompositionhallinnassa vahva saavutus kirjalta, joka yhdistelee reippaasti korkean fantasian ideoita ja YA-proosan seikkailukuvauksia, salaliittoteoriaa ja historiaa, katolisen kirkon arkkipahiksia ja 'kuninkaan on todistettava papittarelle miehuutensa' -tyyppisiä pornokohtauksia.

Näin käytännölliseen materianhalintaan pystynee vain amerikkalainen genrekirjailija? Tai sitten Michael Moorcock on saanut jenkkiperillisen..

Korkean fantasian sijaan voisi Tompkinsin romaanin kohdalla puhua 14. vuosisadan Eurooppaan lavastetusta fantasiaoopperasta. Taikuuden alkuperä on nimittäin, Pullmanin universumitrilogian (1995-2000) tapaan, kosmoteologinen. Langenneet enkelit ovat risteytyneet ihmiskunnan kanssa ja jättäneet perinnöksi loitsutiedon. Sekä noidat että katolinen papisto käyttävät salaa hyväkseen tätä loitsutietämystä, johon apokryfiset kirjat avoimesti viittaavat, pärjätäkseen niille maagisille olennoille, joita vielä piileksii Alpeilla, Norjassa, ja Irlannin jokaisessa kallionkolossa.

Romaanin keskushahmo on kirkon noitametsästäjä Jordan, joka tuntee houkutusta heittäytyä pimeän - eli tässä tapauksessa vihreän - puolelle, "luonnollisen" magian varaan. Kaikki romaanin hahmot ovat toki erinomaisen toiminnallisia, mukaan lukien Irlannin omaa jumalatarta edustava Aisling taikavoimineen. Häijyimmät vallan tavoittelijat ovat Irlannin alamaailmaa edustavat maagiset rodut ("The Sidhe"), jotka kohtaavat vertaisensa vain Vatikaania edustavissa arkkipahiksissa.

Tämä uskonnon ja magian rajalla pelaaminen on se kiehtovin osuus romaania, miten historiakin kuingashuoneineen ja paavin kaltaisine hirviöineen saadaan näyttämään sadulta. Tältä osin Tompkinsin kirja tulee olemaan tiennäyttäjä, aivan kuten Pullmanin trilogia, vaikka fantsulla tyylittelijänä se voisi olla mikä tahansa YA-romaani pikkutuhmin lisäyksin.

Tarinan mahtipontisuudesta Tompkins ei tingi yhdenkään kohtauksen sisällä, vaikka monet kohtauksista ovat vain sivun tai puolikkaan pituisia. Aiheena on Susanna Clarken austenilaisen fantsupastissin (2004) tavoin magian KANSALLINEN merkitys, tällä kertaa Irlannissa, joka esitellään erittäin uskottavasti viimeiseksi magian saarekkeeksi 1300-luvun Euroopassa. Sekä Vatikaani että Englannin kuningas haluavat nujertaa Irlannin taikavoimat, mutta juonikkain eli historiaa soveltavin osa valtakamppailua tulee Ranskaa hallitsevan noitapiirin osuudesta. Suureen taisteluun huipentuva kuvio on totisen tuttu, mutta se on poikkeuksellisen tarkasti tasapainotettu, juuri sopivasti traagisia (sanoisiko "martinilaisen" synkkiä) yllätyksiä tarjoavilla käänteillä.

Romaanin lopetus on ainoa ärsyttävä osa kirjaa. Kehystämällä tarinan nykypäivästä käsin Tompkins tekee selväksi, ettei aio laatia romaanille jatko-osaa. Itsenäisenä esikoisteoksena Last Days of Magic onkin siten yksi 2000-luvun häikäisevimpiä äänenavauksia, mitä spefissä on nähty.

Lisätietoa kirjailijasta saa esim. SF-signalin haastattelusta
https://www.sfsignal.com/archives/2016/03/interview-mark-tompkins-author-of-the-last-days-of-magic/



tiistai 8. toukokuuta 2018

Galileo's Dream (romaani)


Jokainen genre perustuu sille, että lukija vähintäänkin hyväksyy lajikohtaisen myytin siitä, miten maailma toimii. Scifin kohdalla tämä on erityisen haastavaa monellekin lukijalle, koska kyseisen lajin maailmankatsomuksena on juurikin maailmojen (tutun/erilaisen) kohtaamattomuus.

Jotkut kirjailijat käyttävät scifin ydinideaa rakentaen kirjan sisälle kaksi maailmaa, joista kumpikaan ei ole se meille tuttu todellisuus. Tämä on erittäin vaativa temppu ja päätyy tolkuttomuuksiin, jos sitä yritetään harjoittaa johdonmukaisesti ideaa iteroiden, kuten aikajatkumoilla leikittelevissä kirjoissa.

Kaiken lisäksi jotkut kirjailijat päätyvät kokeilemaan kahden toistensa mukaan määrittyvän maailman kohtaamattomuudella ihan vain siksi, etteivät osaa päättää miten käyttää kahteen eri alalajiin jakautuvaa materiaaliaan samasta aiheesta.

Tällainen tapaus on Kim Stanley Robinsonin Galileo's Dream (2009). Romaanissa on harsoinen ja haparoiva juoni, jolla yritetään nivoa yhteen kahta etäistä alalajia, historiallista suurmiesromaania ja planeettaromanssia.

Historiallinen suurmiesromaani käsittelee Galileo Galilein tiedemiesuraa ja yrityksiä sopeuttaa oma ajattelu sekä kirkon perinteisiin oppeihin että sen aikakausikohtaisiin ennakkoluuloihin. Tietämättään Galileo lähestyy myöhäisurallaan tieteen historian solmukohtaa, jossa hän ei saakaan Vatikaanilta pelkkiä nuhteita vaan tuomion tieteen ensimmäisenä marttyyrinä.

Planeettaromanssi käsittelee puolestaan Jupiterin kuiden tutkimista ja ensikontaktia jumalan kaltaisiin olentoihin, jotka manifestoituvat osittain näissä kuissa rinnakkaisista maailmoista. Yhdistävä juoni taas perustuu sille, että 3000-luvun ihmiset sieppaavat Galileon menneisyydestä ratkaisemaan tiedemiesten riitaa siitä, pitäisikö kuissa asuviin olentoihin ottaa kontakti.

Romaanin pääpaino on Galileon persoonassa, tutkijaluonteessa. Tämä itsessään olisi kirjan arvoinen tarina, mutta Robinson ei ole osannut valita laajasta materiaalistaan, mitä käyttää ajankohdan taustoitukseen ja mitä henkilön taustoitukseen. Niinpä kirjaan on kaadettu kaikki mahdollinen. Erittäin pitkät ja pitkäpiimäiset kuvaukset Galileon kuulusteluista voisivat olla kiinnostavia, jos niihin olisi jokin erityinen, edes scifistinen näkökulma. Vaan eivät ole. Ja sama pätee Galileon uniretkiin Jupiterin kiertolaisilla. Ne ovat planeettaromansseina aika yhdentekeviä, kuvauskeskeisiä jaksoja, huolimatta kirjoittajansa ainutlaatuisesta luontevuudesta spekuloida 3000-luvun avaruusteknologialla. Enemmän ne silti muistuttavat proto-scifin unimatkoja kuin kovan scifin visioita.

Robinson käyttää kyllä taitavasti Galileota hahmona, jota poikkeuksellinen uteliaisuus ajaa kysymään oikeita kysymyksiä 3000-luvun tieteestä, mutta jonka oma henkilöhistoria lopulta ratkaisee sen, miten halukas hän on esiintymään tieteen historian ensimmäisenä marttyyrinä.

Ja tähän kysymykseen siitä, kuinka paljon on valmis uskomaan historian muunneltavuuteen, koko juoni tiivistyy. Aikamatkailu vaatii niin paljon energiaa, että kokonaisia aurinkokuntamme kaasujättiläisiä tyhjennetään historian muuttamiseen. Huikeaa. Joku toinen kirjailija olisi työstänyt tästä aikakausien ja maailmojen epäsuhdasta räväkän avaruusoopperan. Robinson jää jahkailemaan pitkällisiin esitelmiin myös tieteen historiasta. Infodumppauksen sijaan voisi puhua inforämeestä.

Kirjan ongelmat kahden alalajiin väliin putoavana tekstimössönä tiivisti Sf Siten arvostelija Paul Kincaid erinomaisesti:

"I wish that Kim Stanley Robinson had been content to write a straightforward historical novel about Galileo and had not been tempted to echo Kepler or create a science fiction. It is the science fiction that makes this novel weak, it is the history that makes it strong."


Kaikkiaan siis kirja, josta ei jää oikein mitään jälkimakua ja yhtään epäilemättä turhin yksittäinen teos Robinsonin laajassa tuotannossa. Samaa kiusallista ylituotteliaisuutta, myös, kuin kirjailijan tarve uudelleeneditoida yhteisversio Washington-trilogiasta.


perjantai 4. toukokuuta 2018

El Akkad: American War (romaani)

Halusin matkalle idioottivarman lukuromaanin, joka kuitenkin liittyisi työhön eli sotakirjallisuuden historiaan. Omar El Akkadin American War (2017) oli tasan sellainen eikä mitään enempää.  

Kuvitelma Yhdysvaltain uudesta sisällissodasta on helppo tapa nykiä lukijakunnan kiinnostusta ja scifin puolellakin siitä on otettu kaikki mahdollinen irti lisäämällä soppaan zombeja, epidemioita tai alieneita. El Akkadin teoksessa ei ole muuta uutta kuin biopunkille ominainen lähtökohta, että viimeisen öljysodan jäljiltä maailma on jakautunut kulttuurivyöhykkeisiin sen mukaan, miten kiinni ne ovat fossiilipolttoaineiden maailmassa. American War valikoi vastakkainasetelmat sen tutuimman mukaan eli etelävaltioiden konservatiivi lo-tech vastaan pohjoisen uudistusmielinen hi-tech. Siis vähän kuin Mad Max vastaan tappajalennokit.

Romaanin päähenkilö on kaikki sodan traumat kokeva mustaihoinen nainen, Sarat, jonka viekkaat sodanlietsojat kouluttavat supertappajaksi pakolaisleirillä. Ja todentotta, nämä 2070-luvun etelävaltiolaiset (Mississippi, Alabama, Georgia) siis ovat rasisminsa unohtanutta polvea, jonka pahisluonne perustuukin nyt öljyuskoon josta ei haluta luopua. Eivät El Akkadin kuvaamat pohjoisvaltiolaiset yhtään parempaa väkeä ole, vaan käyttävät yhtä likaisia keinoja kuin sodassa on aina käytetty, mutta heidän kulttuurinsa muutosta 2070-luvulle ei kuvata lainkaan. Scifinä tätä kirjaa ei siis kannata lukea, vaikka sotakuvauksena se on oireellisen hyvä esimerkki nykypäivän sotaromaanista.

Näkökulma pysyttelee American War -romaanin leipätekstiluvuissa siellä uudenlaisen madmax-etelän kuvauksessa. Enimmän aikaa vietetään pakolaisleirillä, missä valtasuhteet ja sadismi saadaan ladattua, mutta ei sentään purettua draamana vaan nopeina väkivallan purskauksina kirjan juonen siirtymäjaksoissa.

Asetelman hölmöys on siinä, ettei kirjailija ole halunnut valita kultuuriväritystä sen paremmin historian (todellisten kaakkoisosavaltioiden) tai allegoriansa (ollaan ikään kuin Irakissa tai Syyriassa) mukaan, vaan tekee tunnistettavaksi henkilöitään millä pakolaisleirin rihkamalla milloinkin keksii. Onhan se tavallaan realistista, mutta.... kun päähenkilö perheineen ovat kuitenkin niitä pärjäävimpiä survivaalihahmoja niin se uhriuden realismi jää naiiviksi koristeeksi. Kirjasta puuttuu 'partikulaarin topoksen tarjoama universaali lavastus', kuten Guardianin arvostelu kuvaili tämän kirjan puutteita.

Kirjan mahtipontinen ironia annostellaan sillä, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän valtiot ovat kokeneet sarjan arabikevät-kumouksia ja liittoutuneet 2070-luvulle mennessä yhdeksi suureksi valtioksi, joka pyrkii yhtä suureksi imperiumiksi kuin USA oli muinoin. Tämä uuden ja vanhan imperiumin salavihkainen jännite on kirjassa ainoa asia, mikä pitää odotukset yllä, mutta niitä odotuksia romaani ei juuri palkitse. Yhden hienon ajatuksen kirja onnistuu sentään tarjoamaan nihilistisen tarinansa ohessa: kansakunta on pyramidihuijaus, jota sen alimmalle tai uusimmalle portaalle kiivenneet kaupittelevat aina itseä heikommassa asemassa oleville.

Amerikkalaiselle lukijakunnalle nämä "jakautunut USA" -dystopiat ovat ilmeisen kivaa pureksittavaa. Ne menestyvät kaupallisesti tuodessaan amerikkalaisten eksporttaamaa väkivaltaosaamista poikkeuksellisen tunnistettavissa oloissa. Mutta veikkaan kyllä, että Nälkäpeli-kirjatkin ovat eeppistä runoutta verrattuna El Akkadin romaaniin, jonka ihmiskuva on tasan yhtä lattea kuin käsitys sivilisaatioiden kulttuuriperinnöstä.


*

Noh, vieraalla maalla matkatessa näitä tällaisia kirjoja sentään lueksii, kun ei ole telkkarissakaan mitään mitä ymmärtäisi. Valitettavasti toinen matkakirja oli vieläkin kamalampi, Charles Strossin Saturn's Children (2008). Siitä en jaksa poimia mitään sanottavaa. Stross ei sitten koskaan löytänyt käyttöä kirjallisille taidoilleen, vaan keskittyi nopeasti tuotettuun seksihuumoriin?


Kolmas matkakirja oli Ray Vukcevichin novellikokoelma Meet Me in the Moon Room (2001), joka sitten taas onkin aivan toista laitaa kirjallista universumia... siis parhaita spefi-novellisteja mitä aikoihin lukenut, todiste siitä miten syvällisyyden voi korvata lennokkuudella kunhan hakee kerronnalle muodon aiheen mukaan... ja eugenelaisen puristisen koulukunnan edustajana ansaitsisi oman pitkän analyysinsä yhdessä BHR:n tekstien rinnalla...






torstai 3. toukokuuta 2018

Balaton 26.4.-1.5.



Tämä matka oli välttämätön eli yhtä vähän harkittu kuin muutkin matkat, joita uskottelee itselleen välttämättömiksi pakomatkoiksi arjesta. Vaikka kuusi päivää Balatonin vihreässä paratiisissa vietin niin täsmällisesti päivät toisintaen, ettei sitä voi kutsua muuksi kuin arjen pyhittämiseksi.

Mutta kun kävelin joka päivä enemmän kuin yleensä kotipuolessa ja näin enemmän eläimiä kuin yleensä kotipuolessa ja join enemmän viiniä kuin kotipuolessa, niin eihän se arjelta tuntunut vaan toiselta maailmalta. Hellettä oli joka päivä likemmälti kolmekymmentä, mikä hidasti askeleet ja ajatukset sellaiseen tilaan, mitä kotipuolessa ei kesälläkään saavuttaisi.


Kevät oli paljon pidemmällä kuin kahdella edellisellä vapun tienoilla tekemälläni matkalla näille samoille rannoille. Käärmeiden määrä oli hämmentävin, maaoravien esiintymiset yllättävin osa tätä laiskaa kuljeskelua kylän ja luonnon välimaastossa. Suomen kielen "välimaasto" onkin tyylikkään kitsinen sana kuvaamaan sitä, miten turvallisen turistimaista tämä tällainen luontomatkailu on.

Unkarin nuoriso jonottaa tulevaisuteen (kuvat © Soikkeli)

Poliittisena maana Unkari on tietysti aivan toista kuin millainen se oli kolmekymmentä vuotta sitten kävellessäni näillä samoilla rannoilla, saman ikäisenä kuin nuo opiskelijat, jotka jonottavat kohti auringonlaskua Tihanyn muinaisella muurilla...

Silti on mahdollista, että vielä kerran rikon aiemmat lupaukseni olla palaamatta tähän maahan, joka katkerista kommunismin vuosista selvittyään on syöksynyt korruptiovarman keskusvallan alaisuuteen. Että vielä kerran halua kokea huhtikuun muuttumisen toukokuuksi niin kuin pitkää talvea ei olisi ollutkaan.

Ja vietettyään viikon (Balaton & Budapest) näissä helteissä, eivät suomalaisen kesän väistämättömät niukkuudet niin ennalta ärsytä, vaikka miten tietäisi ne turistiluonteena ansainneensa...

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Yliopiston uusi profiili


Tampereen yliopisto on nyt yhdistynyt jättimäiseksi kokonaisuudeksi.
Sen profiilia on pitänyt etsiä mahdollisimman matalalta.
Mikä yhdistäisi teoreetikot, insinöörit ja ammattitekijät?

Vastaus näkyy uudesta logosta, jonka yliopisto esitteli viime sunnuntaina Hesarin etusivulla.

Kumman tutulta se näytti.

Olisiko se englantilainen sähkötöpseli?

Sitten osui silmiin selitys Hesarin sisäsivuilta:
mallihan on haettu japanilaisista vessasymboleista!

Perästä tullaan.
Julistaa Tampereen yliopisto kansainvälisille markkinoille.



tiistai 17. huhtikuuta 2018

Mätä Tampere mädättää hampaamme

Tampere mädättää elämän.
Unkarilainen siemenleipä oli kullervolainen kohtaloni.
Tamperelainen mätä hallinto määrää miten kohtalossa käy.

Kun 3 vuotta sitten mursin ylähampaani puraistessa Keletin asemalla liian ahnaasti kivenkovaa siementä sämpylässä, murtui huomaamatta myös alahammas. Alahampaan halkeamasta oli sitten aiheutunut tulehdus, arveli lääkäri. Tulehdus oli syönyt aikansa kyseisen hampaan juuria. Tulehdus ei näkynyt edes röntgenkuvissa.

Vasta ienlääkärin tutkiskelu sai aikaan tulehduksen aktivoitumisen. Siedin sitä 3 viikkoa, koska hammas ei ollut kipeä ja koska hammaskalusto oli juuri tarkastettu olevan ok. Yritin sitten julkisen puolen tarkastukseen, mutten päässyt lävitse. Kolmen tunnin aikana en päässyt edes puhelinvarauksen jonotukseen. Kolmen tunnin kokeilujen jälkeen varausjärjestelmä kertoi, että odotusaika varaukseen on vähintään 10 minuuttia. En jäänyt testaamaan, paljonko enemmän.

Varasin sitten nettiajan hygienistille, jonka PITÄISI osata arvioida hoidon tarve. Hygienisti arveli, että kyse on ientulehduksesta ja suositteli parempaa suuvettä. Viikkoa myöhemmin menin lopulta taas  yksityiselle puolelle: sieltä sai heti antibioottikuurin ja juurihoitoajat.

Nämä 3 juurihoitokertaa tulevat maksamaan yksityisellä puolella tonnin verran. Sen kaiken Tampereen kaupunki säästää estämällä kansalaisiaan pääsemästä julkiselle puolelle. Kiitos vaan helvetisti, kaupunki. Toivottavasti Sote-uudistus mädättää paljaaksi teidän hallintonne juuret.


EDIT: Sattumoisin Aamulehti teki äskettäin pitkän jutun Tampereen hammashoidon mädännäisyydestä. Kokemuksia samasta ongelmasta on siis loputtomiin, mutta kaupunki ei vaivaudu reagoimaan siihen mitenkään, kuten lehden tekemästä haastattelusta käy ilmi.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 11


Niin se sitten loppui, toinen ja viimeinen projektini teatterinäyttelijänä.

Puolen vuoden aikana kävimme "Kylmien kyytimiehen" harjoituksissa ehkä nelisenkymmentä kertaa, ja teimme sitten yhteensä 13 esitystä, joista 4 oli loppuunmyytyjä; 1 esitys peruttiin, koska lippuvarauksia oli siihen vain muutama. Näytelmän näki Tukkateatterissa miltei kaksisataa ihmistä. Kyllä se tuntuu paljolta Tampereenkin kokoisessa kaupungissa.

Pohjanmaan Ilkka teki näytelmästä uutisjutun, koska näytelmä perustui Tuurin romaaniin, ja verkkolehti VasenKaista teki hyvän uutisjutun paikallisuuden ansiosta. Yhtäkään arvostelua ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka näytelmän olisi pitänyt jo aiheensa vuoksi vetää puoleensa myös mediaa. Median välinpitämättömyys ihmetyttää aidosti. Ehkä pasifistin koettelemukset kansalaissodassa kuulosti liian kulmikkaalta aiheelta juhlavuoden hymistelevään ilmapiiriin?

Julkaistu Jaakko Katajamäen luvalla.
Viime perjantaina näytelmälle pidettiin "hautajaiset". Tunnelma oli samanlainen kuin urheilukisan jälkeen: väsähtänyt mutta arvokas, haikea mutta tyytyväinen. Ohjaajamme Terhi sai lahjaksi Jaakolta hienon muistoteoksen, sarjakuvan muotoon tehdyn kollaasin niistä kaikista sattumuksista mitä näytelmässä meni pieleen, harjoitusten tai esitysten aikana.

Jälkikäteen voi ihmetellä mikä näyttämöllä olemisessa on niin haastavaa, että se tulee uniinkin. Varmaankin se, että ajatuksen rytmiä joutuu kaiken aikaa tavoittelemaan repliikkien välissä ja siksi elämäkin tuntuu äkkiä epätodellisen intensiiviseltä, kuin kuuntelisi ja seuraisi omaa olemassaoloaan.

Esiintymisessä vaikeinta on olla kasvokkain toisen näyttelijän kanssa, vaikka ihminen olisi käynyt tutuksi. Ei yleisöä kohti katsominen ole niinkään vaikeaa kuin näyttelijää kohti. Aina voi nostaa katseen yleisön takimmaisen penkin yli, kuten opettajia neuvotaan tekemään, jos tuntee olonsa epävarmaksi.

Tämän projektin ansiosta olen etsiskellyt netistä artikkeleita amatöörinäyttelemisen estetiikasta ja ollut tyytyväinen, kun sellaisellekin on löytynyt hyviä perusteluja.

Kyytimiehen varjoelämää...
Jälkikäteen tulee väistämättä myös verranneeksi näitä kahta näytelmäprojektia, joihin olen päässyt mukaan Terhin ansiosta. "Varjoelämää" (2015) oli tunnelataukseltaan vahvempi ja aiheiltaan henkilödraamalle ominainen, joten siinä sai seurata vieläkin 'sisäistetympiä' roolisuorituksia kuin "Kylmien kyytimiehessä", jossa kuitenkin se sota-aihe ja etäinen epookki antavat harrastajille mahdollisuuden tehdä tyyppipitoisempaa hahmoa. Repliikkeihin valikoituneet tyylilliset vaihtelut, jotka ovat kai väistämättömiä tämänkin mittaisessa esityssarjassa, ovat isompia tyyppihahmoilla kuin henkilödraamassa. Ja se, miten nopeasti repliikit alkavat kulua näyttelijöiden suussa, pitäisi toimia tärkeimpänä ohjeena, kun itse yrittää kirjoittaa seuraavaa näytelmää Tukkatekstin puolella.

Mutta se minkä tulen parhaiten muistamaan näistä projekteista on ryhmäkokoa noudattavat ryhmädynamiikan muutokset. Kahdeksan näyttelijää näyttämöllä on kuin torikokous verrattuna kuuden näyttelijän tiimimäiseen toimintaan, ja neljä näyttelijää kuin myyttinen uhritoimitus verrattuna siihen kuuden näyttelijän paikallisverkkoon. Tällaisiin määrästä juontuviin isoihin laadullisiiin muutoksiin voi saada ymmärrystä vain oltuaan itse mukana teateriharjoituksissa, joko näyttämöllä tai katsomossa. Pelkästään näytelmiä lukemalla niistä ei saa edes aavistusta. Ja valmiita näytelmiä pitäisi nähdä sadoittain, että saisi vastaavan tuntuman siihen, MILLAISTA läsnäoloa on kullekin hahmolle kirjoitettava kohtauksiin dynamiikan kiihdyttämiseksi, tihentämiseksi tai rauhoittamiseksi. "Impulssin takana on oltava ajatus", höpötetään teatterikritiikeissä, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Muutenhan näytelmätaide olisi pelkkää ajatuskoneiden input/output-kytkentöjä. Tai taisteluäksiisiä.