KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Nether (näytelmä)

Scifi-aiheisia näytelmiä ei suomalaisissa teattereissa juuri näe. Kotimaiset näytelmäkirjoittajat suosivat katoavaa maaseutua tai konsultin kiusaamaa työpaikkaa, eivätkä edes mediataiteilijat ole kiinnostuneet tarinallistamaan teatteritilaa virtuaalitodellisuutena. Tarvitaankin ulkomainen menestysteksti, jotta kotimainen teatteri uskaltaa kokeilla scifististä tarinaa.

Jennifer Haleyn "Nether" on onneksi kirjoitettu näyttämö eikä aihe edellä. Sen fantisoivat ideat ovat välittömästi ymmärrettäviä eikä niitä yritetä selittää: Virtuaalitodellisuus Kätkö pystyy jäljittelemään jopa tuoksuja ja kosketusta täydellisesti. Ihmiset kytkeytyvät sinne kuten internettiin, joka on kehittynyt Nether-nimiseksi rinnakkaismaailmaksi ja houkuttaa "loikkaamaan" senpuoleiseen täydellisesti. Lihatodellisuutemme on jo muuttunut siinä määrin dystooppiseksi, että aidon ruohopihan voi omistaa vain miljonääri, joten muuta luontoa ja luonnollista ei enää ole kuin päänsisäinen... vai onko sekään? Nämä ovat tuttuja saarnaskysymyksiä kyberpunkin seurakunnassa.

Näkemässäni esityksessä kyberpunkille ominainen dekkarijuoni toimi hyvin (Tampereen Työväen Teatterin esityksessä 29.12.2018) viiden näyttelijän varassa. Pedofiliaan ja murhiin syyllistyminen Kätkön virtuaalitodellisuudessa oli lähtökohta kuulusteluille, jotka käytiin 2x2m valokuutiossa. Kätkön osuudet esitettiin pahvilavasteisiin projisoitujen matriisipitsien keskellä etunäyttämöllä. Mitään teatteritilan kiinnekohtia ei ollut tarjolla, vain todellisuuksien välillä leijuvia demonisia ihmisiä.

"Netherin" draama koostuu valtasuhteiden hitaasta käännähdyksestä: kuulusteleva komisario paljastaa itsestään asioita saadakseen Kätkön luojan, "Papan" paljastamaan serverinsä sijainnin. Dialogissa esitetään kaikki oikeat eli fiksut kysymykset siitä, millä tavoin rikoksen esitys on jo rikos ja ihmisten "fantasioiden" yllyttäminen oire eikä hoitomuoto, kuten tarinan nörttiluoja vetoaa. Vain loppuratkaisun äkillisyys ja juonellinen kömpelyys (miksi itsevarma rikollinen äkkiä murtuu?) muistuttavat, miten vähän varsinaista draamaa "Netherissä" onkaan.

Vain paikoin näkemäni esitys tuntui ikävän osoittelevalta nuorisoteatterilta tai virtalähteensä pienuutta pahoittelevalta filosofikuunnelmalta. Mutta kun kyseessä on ainutkertainen yritys tehdä scifiä näyttämöllä, niin paljon antaa anteeksi...

Scifistinä pidin siitä, että "Netherissä" identiteettien päällekkäisyys (todellisuus/virtuaalihahmot) otetaan annettuna eikä sitä yritetä pätkääkään psykologisoida. Teatteritilan sopimuksenvaraisuus virtuaalitodellisuutena ('minä olen nyt sinä') sopii niin erinomaisesti mediakritiikkiin, että banaaleimpien aiheiden (pedofilia) liittäminen kritiikkiin sen kärkevöittämiseksi tuntuu oikeastaan turhalta ja sensaatiohakuiselta. Ehkä se on välttämätöntä teatteribisneksen kansainvälisessä kilpailussa. Suomen osalta turvallisena, etäännyttävänä suodattimena toimii se, että "Netherin" aiheviitteet ovat angloamerikkalaisessa kulttuurissa. Ehkä liiankin turvallisena.

29.12. näkemäni esitys oli TTT:n viimeinen ja näyttelijät vaikuttivat väsähtäneiltä rankan aiheensa ja koppimaisen näyttämönsä kanssa. Pitkät ihailevat aplodit he saivat.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Kevään 2019 kirjatoiveet


Ja kun edellisen syksyn kirjasato on saatu juuri seulottua & punnittua, onkin jälleen aika silmäillä tulevan kevään kirjatulvaa: kauhoa saavilla arvioidakseen pipetillä.

Arvostelujen mahdollisuus lehtien avustajana on jatkuvasti kutistunut, koska kulttuuriosastoja ja -lehtiä luetaan yhä vähemmän, mikä taas vaikuttaa suoraan lehtien tarpeeseen julkaista kaunokirjallisuuden arvosteluja. Tätä mediajulkisuuden todellista tilaa tuntuu harva kirjallisuuden ammattilainenkaan oikeasti tajuavan. Häikiön Kirjakatsaus-lehdestä ei ole edes kahta vuosikymmentä, mutta tuntuu kuin se kuuluisi vuosisadan takaiseen maailmaan, jolloin porvaritkin vielä harrastivat kirjallista kulttuuria - ja maksoivat siitä hyvästä, että joku senttasi heille mielipiteitä jaettavaksi.

Mutta tulevan kirjavuoden tarkasteleminen on joka tapauksessa aina tietynlaista päiväuneksuntaa riippumatta siitä, mitä todella jaksaa, ehtii ja osaa arvioida omalla vartiopaikallaan sanataiteen etutakarintamassa. Kolmekymmentäneljä vuotta täällä viidakossa on kuitenkin tullut jo heilutettua senttaajan metrimittaa sekä klapimestareiden että oksapakkoisten edessä.


Kevään 2019 kirjatoiveet kotimaisista:
  • Hassan Blasim: Allah99
  • Ville Hytönen: Luumun polte
  • Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin
  • Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki
  • Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio
  • Jaana Seppänen: Outokuoriaiset (esseekokoelma)
  • Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas
  • Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
  • Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Kevään 2019 kirjatoiveet käännösteoksista:

  • André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
  • Naomi Alderman: Voima
  • August Derleth: Cthulhun jäljet
  • Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
  • Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
  • Catherine McIlwaine: Mies joka loi keskimaan (tietokirja)
  • Alastair Reynolds: Varjokapteeni 
  • V.E. Schwab: Magian syvempi sävy 
  • Sjón: Codex 1962
  • J.R.R. Tolkien: Gondolinin tuho

Shoplifters (elokuva)


Lähetimme lapsemme Afrikkaan ja menimme sitten katsomaan söpöjä japanilaisia löytölapsia. Tätä varten kai taide-elokuvia tehdäänkin? Jotta näkisi etäännytettynä sen, mikä on kaikkein lähintä ja tylsän arkista kuin pärstät perhealbumissa.

Japanilainen "Shoplifters" (2018) on kolminkertaisesti etäännytetty perhekuvaus: tarinan, näkökulman ja etnisen kehyksen ansiosta. Kaikki nämä etäännytyksen keinot pelaavat hyvin yhteen, tosin se lähtökohtainen söpöstely lienee ilmeisin syy, miksi tämä elokuva noteerattiin Cannesin palkinnolla. Oikeaa yhteiskuntakritiikkiä ja aidosti moraalista pohdintaa "Shopfliftersissä" ei kuitenkaan ole sen vertaa kuin Kurosawan köyhällistökuvauksissa. Hirokazu Kore-Edalta näkemistäni elokuvista "Shoplifters" on vaikuttavin ehkä vain siksi, että se on ainoa, jonka olen nyt nähnyt valkokankaalta.

"Shopliftersin" tarina on painokkaan kiltti versio utopiasta, jossa ihmiset voisivat itse valita perheensä, etenkin ne jotka ovat yhteiskunnan ja läheistensä tönimiä. Kerrostalojen keskellä hökkelissään asusteleva, toteemivanhuksen ympärille koottu ihmisjoukko on kuin ghibli-versio italialaisen neorealismin aatteellisesti arvokkaasta köyhällistöstä. Tarina alkaa uuden jäsenen, 5-vuotiaan Lin'in löytämisellä osaksi perhettä. Tarina loppuu kuten arvata saattaa, erään jäsenen poistumiseen yhteisöstä.

Nuudeleiden linkittämä perheyhteisö.
Näkökulma tähän tee-se-itse -uusioperheeseen koostuu niistä aiheeltaan ja kameratavaltaan rajatuista hetkistä, joissa ihmiset syövät yhdessä ja kuuntelevat toisiaan, tai sitten opettavat toisilleen näpistämisen tekniikkaa. Vähän kuin katsoisi anarkistista lastenfilmiä, joka on tehty aikuisten katsojien ehdoilla.

"Shopliftersin" utopiassa on oikeastaan kyse omanlaisestaan kieliopista, jonka treenaaminen vieraannuttaa päähenkilöt irti japanin kielestä siinä määrin, että he pohtivat toistuvasti sanojen ja nimien kirjoitusmuotoa: he keksivät valppaasti itse itsejään ja toisiaan niin kuin utopiassa pitääkin! Lähi- ja puolikuviin keskittyvä kameratapa pitää ruokailevat ihmiset keskiössä niin, että kurjan asunnon olot jäävät taustaksi, samoin kuin rajatuissa maisemakuvissa keskitytään ihmisiin keskellä vähäisiä luontoläikkiä. Tässä kameratavan logiikkaa noudattavassa kerronnassa on johdonmukaista, että traagisin asia tapahtuu betonin ja teräksen kehystämänä. Eikä esiin vuoda veri... vaan appelsiinit.

Etninen erityisyys auttaa etäännyttämään tämän elokuvan erittäin vakavia aiheita: perheväkivaltaa, alkoholismia, rakenteellista köyhyyttä, seksuaalista hyväksikäyttöä, patologista yksinäisyyttä, sekä ennen kaikkea omistussuhteiksi muuttuneita ihmissuhteita. Tällaisen aihekimpun vieminen jonkinlaiseen siedettävään loppuratkaisuun on lähes mahdotonta, ilman, että pelataan hollywoodmaisella ihmepelastuksella. Mutta onnellisen lopun sijaan "Shoplifters" tyytyy selittämään päähenkilöiden karmeita taustatietoja, joihin on vihjattu tarinan aikana.

Karmivimmat asiat maailmassa ovat biologiasta kulttuurin piiriin siirretyt syysuhteet, opettaa "Shoplifters": ne ovat karmivampia kuin mikään lakimoraalin rikkomus voi ikinä olla. Elokuvan ainoa heikkous onkin oikeastaan sen viimeisessä puolituntisessa, kun henkilöhahmojen repliikkeihin ("Ei tarvitse synnyttää ollakseen äiti") sijoitetaan samoja opettavia ajatuksia, jotka ovat käyneet jo ihan selväksi tarinan ja kerronnan yhteispelistä, siitä mitä draamaksi kutsutaan ja mihin ohjaajan pitäisi luottaa enemmän kuin yleisönsä älykkyyteen.

Lapsinäyttelijät ovat "Shopliftersissä" ilmiömäisen luontevia, poseeraamatta, mutta erityisen kiinnostavaa on se ruumiinkieli jolla rosvoperheen pariskunta esiintyy: heidän uinahteleva, nytkähtelevä, ajatuksia eikä repliikkejä seuraava elehdintänsä tekee tiettäväksi miten vapaita he ovat japanilaisen yhteiskunnan ritualismista, joka pakottaa ihmiset perhe- ja työelämän univormuihin. Sikäli "Shoplifters" on suositeltavan tarkkaavainen elokuva niillekin katsojille, jotka kaksituntinen söpöstely muutoin saattaisi nuudelinmakeaan uneen.


perjantai 21. joulukuuta 2018

Ikämediaani poliittisen järjestelmän tunnuslukuna


Kuvittelen tätä vuotta eräänlaiseksi erämaaksi mitä elämään saattaa kuulua. Ensi vuosi siintelee sitten ankeana aavikkopaikkana: ei töitä, ei apurahoja, ei kerrassaan mitään mitä edes odottaisi tulevalta vuodelta. Mikään "Taide pitkä, elämä lyhyt" -filosofia ei kannattele katsetta vuoden mittaisen autiomaan ylitse, ei ainakaan tässä iässä, jossa on niin automaattisesti kategorisoitu ylijäämäksi, ettei siitä kannata edes pitää meteliä. Tai voisi sitä kai sanoa valtiokommunismin sisäistäneen filosofiaksi: "Hymyile - huomenna on huonommin."

Ehkä poliittiset järjestelmät pitäisikin valita väestön ikämediaanin perusteella?

Pakkanenkin näkyy kiristyvän, täsmälleen näiksi päiviksi, kun olen menossa lämmittämään metsämökkiä. Näin on tapahtunut useita kertoja edellisinä jouluina. Aivan kuin luontokin pilkkaisi yrityksiä päästä pakoon kaupunkilaisesta autiomaasta ja sen elinkeinokohtaisista asenteista. "Lähtökohdista", kuten kasvatusopeissa kai sanotaan. Mitä sitten ovat oikeaoppisen elämän "Loppukohdat"? Miksi ei ole kasvatusoppeja vanhusten loppusijoitteluun?

Mutta on sentään yksi taskuversumi jäljellä: näyttämön omalakinen maailma. Tammikuun lopulla on luvassa Tukkateatterin meganäytelmän ensi-ilta, jossa on etuoikeus olla mukana rattaana rattaiden joukossa. Se on täysin irrallaan sekä autiomaasta että siitä viidakosta, jota myös mediajulkisuudeksi sanotaan. Se on amatöörielämän juhlaa ja harrastelijan arkipyhää.


Ja samaan aikaan viidakossa? Jossain verkkolehtien julkaisulimbossa odottavat ainakin Henriikka Tavin Tellervon sekä esseekirjan Maailmojen loput arvostelut. BitteinSaarilta ne löytyvät jo nyt:

http://www.illusionisti.net/BitteinSaaret/HenriikkaTavi_Tellervo.pdf
http://www.illusionisti.net/BitteinSaaret/MaailmojenLoput.pdf

lauantai 15. joulukuuta 2018

Haven (romaani)

Eräänä päivänä huomasin kauhukseni, että kirjahyllyssämme on viisi Adam Robertsin kirjaa, joita en ole lukenut. Kauhua ei herättänyt oma saamattomuus, vaan oma summittaisuus spefin hamstraajana. Olin nimittäin juuri saanut loppuun Robertsin Haven-romaanin (2018), jotakuinkin tyhjänpäiväisimmän spefi-romaanin mitä on vuosiin yöpöydälläni kitunut. Enkä voi sanoa koskaan erityisesti pitäneeni mistään Robertsin kirjoittamasta fiktiosta.

Miksi ihmeessä sitten olen tullut ostelleeksi hänen kirjojaan?

Syy on tietysti mr. Robertsin akateemisessa puolessa. Hän on parhaita esiintyjiä mitä kirjallisuustieteestä löytyy, sujuva ja älykäs, eivätkä hänen akateemiset tekstinsäkään ole hassumpia. Niinpä lukija odottaa mr. Robertsilta jotain LISÄARVOA scifi-konventioiden kuorrutteeksi: sitä älykkäästi ironisoivaa näkökulmaa jota yhä harvemmin scifi-teoksista tapaa ja joka mr Robertsille on ominaista hänen esiintymisissään. Etenkin kun Roberts on tutkijana perehtynyt kaikkeen siihen, mikä tekee tällaisista dystooppisen ahdistavista spefi-maailmoista joko tylsiä tai kiinnostavia.

Turhaanpa odottaa. Lukijakaan.

Haven on valitettavan hyvä esimerkki siitä, miten menestynyt kirjailija voi tekstailla ihan mitä lystää välittämättä proosansa tarkoituksenmukaisuudesta. Havenin kohdalla voi alittaa riman alhaalta, koska kyse on kokeilukonseptista: Solaris-kustantamon uudessa sarjassa nimekkäät spefi-kirjailijat kirjoittavat yhdessä rakentamaansa maailmaan romaanit, jotka täydentävät toisiaan. Ensimmäiset kaksi ovat tänä vuonna ilmestyneet Dave Hutchinsonin Shelter ja tämä Robertsin Haven, jotka muodostavat yhdessä Aftermath-dueton.

Ainoa hyvä asia mitä tästä duetosta on sanottavaa on se, että ne tarjoavat tilaisuuden vertailla miten eri kirjailijat selviävät saman maailman kuvauksesta. Voi todeta, että Hutchinsonin teos on juonensa tylsyydestä huolimatta ja kaikista 'cozy catastrophe' -kliseistä huolimatta kirkkaasti parempi kuin Robertsin teos.

Professori Roberts kirjoittaa kuten ainakin kirjailija jonka ensisijainen tarkoitus on täyttää sivuja: pitkiä keskusteluja siitä mitä toinen osapuoli tarkoittaa milläkin sanomisellaan, venytettyä vitsihuumoria, yksityiskohtaisia kuvauksia arkisimmista toiminnoista - eikä spefihtävää näkökulmaa mailla halmeilla. Tiivistäen: Roberts kuvaa arkaaisen yksinkertaista, apokalypsin jälkeistä maailmaa VÄLTTYÄKSEEN käyttämästä mielikuvitustaan. Mitä paskaa! sanoisi taas sisäinen genrekuluttaja. Ja muistaisi jälleen kauhulla ne viisi lukematonta Robertsin kirjaa, mukaan lukien mökille joulukirjaksi aiottu filosofisesti (kuulemma) ladattu älykköteos Thing Itself (2015).

Tänä vuonna on näköjään ilmestynyt Solarikselta myös Tchaikovskyn ja Robsonin After the War -duetto. Siinäkin on parivaljakko, jonka ylituotteliaisuus ja tuotannon epätasaisuus antavat hyvän syyn epäillä, että yhteisprojekti on yhtä kuin kaupallinen sivuprojekti.

Lopuksi täytyy vielä todeta, että yöpöytäkirjaksi vaihtui Robertsin jälkeen jälleen Hutchinson, nyt Eurooppa-sarjan neljäs kirja (Europe at Dawn, 2018). Ei sen ensimmäisessä 50 sivussa spefistä ole tietoakaan, mutta sentään siinä on ajatuksella kehiteltyjä henkilöhahmoja, joille - edellisten Eurooppa-kirjojen perusteella - löytyy sitten tuonnempana yllättävää käyttöä säröilevän mantereen oudoissa repeämäpaikoissa.



torstai 13. joulukuuta 2018

Colette (elokuva)


Pukudraaman pakko-oireet eivät näytä katoavan mihinkään eikä lajityyppi kehittyvän senkään vertaa kuin muut Isoimmilla Yhteisesti Tunnistettavilla Kliseillä pelaavat filmigenret. Vaatteet tässä "Colette"-elokuvassa (2018) ovat tietysti kohdallaan niin kuin tapetit ja art nouveau -kalusteet, mutta elokuvallisesti kyseessä on juuri niin hengetön ja konventionaalinen periodituote kuin pahimmillaan tässä lajityypissä voidaan tehdä. Kirjailija Coletten (1873-1954) kapinallinen kirjallisuus ja kapinallinen taiteilijahahmo esitetään nuorisomuodin edeltäjäksi, jonka ainoa vastavoima on laiskanpulskea aviomies joka riistää Coletten alkutuotannon ja kypsät aikuisvuodet.

Elokuvana Colette on tasan sitä samaa pikkuporvarillista kliseiden kierrätystä, jota elokuvan tarinassa sen nimihahmo ryhtyy vastustamaan.

Wash Westmoreland ohjaa Keira Knightleya erottumaan tapetista.
Kaiken muun vielä kestäisi iankaikkisen ranskalaisen kesän ja pikkutuhman taiteilijaelämän kuvituksena, mutta pääosaan kiinnitetty Keira Knightley on omasta mielestäni vakavin este sille, että elämäkerrasta välittyisi jotain taiteilijan sisäisestä elämästä ja taiteellisesta mielikuvituksesta. Etenkin filmin alkujakso, jossa kolmekymppisen Knightleyn pitäisi esittää 18-vuotiasta maalaistyttöä, on aivan poikkeuksellisen kökköä katsottavaa siksi, että näyttelijä vaikuttaa huonosti meikatulta parodialta hahmostaan. Hahmona hieman kiinnostavampi on Dominic Westin esittämä aviomies Willy, mutta ne aidosti kiinnostavat TAITEILIJAhahmot vilahtelevat hyvin ohuina ja riittämättömästi käsikirjoitettuina aikalaisina.

Coletten kapinallisuus esitetään pelkästään seksuaaliseksi, tämä kun ilmaisee avoimesti kiinnostuksensa naisiin. Seksikohtaukset esitetäänkin sitten yksinomaan naisten välisinä. Naisten välinen suhde taas esitetään itsetiedottomana arjen vaatimusten yläpuolelle kohottavana ominaisuutena, samanlaisena metaforisena lesboutena kuin valtavirtafilmeissä (Freeheld, The Handmaiden, Carol, Thelma, Tottelemattomuus, Allure) on tullut viime vuosina muodikkaaksi.

Bechdel-testiä tämä elokuva ei silti onnistuisi läpäisemään, sillä Colette puhuu muiden naisten kanssa lähes pelkästään aviomiehestään eikä Colettella ole edes ystäviä ennen Missy-rakastajaansa, jolle hänellä ei ole juuri mitään sanottavaa - avioliiton kaltaisesta yhteiselämästä huolimatta. Missyn hahmoa taas käytetään vain siitä aviomiehestä varoittelemiseen.

Colette suurimpana ranskalaisena naiskirjailijana jää etäiseksi, profiilittomaksi kiukkupussiksi, jonka tuotanto elokuvan mukaan koostui vain sensaatiotarinoiksi naamioiduista muisteluista.

Kuolema on muutakin (pienten muinaisten laulu)







Edeltävät pienten muinaisten laulut suuren pimeyden kunniaksi: