Asteroid City (elokuva)

 

Fantastic Mr. Fox oli viimeinen älykkäästi lapsellinen elokuva ohjaaja Wes Andersonin uralla. Sen jälkeen hän on tyytynyt elokuviin, joissa pikkuvanhat taikurihahmot, animaatiojaksojen yllättävyys ja naiivi romanttisuus ovat saaneet korvata sen lapsen suoruudella reagoivan sarkasmin, mihin hän luotti varhaistuotantonsa käsikirjoituksissa (1996-2009). Pohjanoteerausta myöhemmällä uralla on edustanut täysanimaatio Isle of Dogs (2018), joka oli niin väkisin hymyilty ja umpirasistinen tarina, etten ole voinut katsoa sitä toista kertaa.

Toki olen katsonut jokaisen Andersonin filmin jo teatterikierroksella Steve Zissou -filmistä (2004) alkaen. Kuvamaailmaltaan ne ovat aivan muuta kuin mitä kukaan muu tekisi – ja sen kuvamaailman sisällä pulppuavat omanlaisensa ideat, jotka viehättävät silloinkin kun elokuvan juoni painelee niistä ylitse tuhatta sataa.

Tuorein tapaus Asteroid City oli myönteinen yllätys Anderson-elokuvaksi, rauhallisesti monipuolisempi kuin edelliset aika- ja kertomustasoja sekoitelleet ohjaukset (Budapest Hotel [2014] ja The French Dispatch [2021]). Ennen kaikkea: se ei ole niin pakotetun ja pateettisen ulkokirjallinen kuin nuo kaksi edellistä. 

Asteroid Cityn metakertomuksena toimii näytelmä, jonka me katsojat saamme nähdä koko valkokankaan leveydelle kuumeisissa autiomaan väreissä levittäytyvänä scifi-tarinana. Välillä hypätään lavasteisiin hahmoja näyttelijän epävarmuuden tai taustatyön kautta selittäviin, useimmiten hahmonrakennusta ironisoiviin kohtauksiin. Näitä metatason hyppyjä yhdistää kertojahahmo, ikään kuin ohjaaja-käsikirjoittaja Anderson ei olisi (taaskaan) varma, mikä kerrontatason rikkomus tuntuisi katsojasta syvälliseltä.

Elokuvan nimeä mukaileva "varsinainen" tarina on scifistinen vain sillä samalla nostalgisoivalla tavalla kuin mitä kaikki muu Asteroid Cityn lavasteisiin kerätty 1950-luvun aikalaisrihkama vaatteineen, juomineen ja elokuvaviitteineen. Silti se scifistisyys kraattereineen ja atomipommikokeineen sentään hymyilyttää. Ensimmäinen puoli tuntia tarinakin etenee vinkeää vauhtia... ja sitten hidastuu ainakin kolmeksi vartiksi ennen kuin koko ideoiden sirkus kiihdytetäänkin äkisti loppuun. 

Autiomaa postmodernin simulaation nollakohtana on tietysti sellainen akateemisen/amerikkalaisen itsetietoinen illuusio, jota Andersonilta odotetaan – ei niinkään näytteille kuin näyttönä.

 

Näyttelijöiden käyttäminen sisustuselementtinä on jostain syystä sitä postmodernia ironiaa, joka on helpoiten uponnut ylituotettuja elokuvia suosivaan yleisöön. Valtava kaarti nimekkäitä näyttelijöitä laukomassa muutaman muka-muka-nokkelan repliikin on takuu sille, että elokuva tuntuu täyttävän Tärkeän Filmin tuotantoarvot. 

Sikäli nämä Anderson-tuotteet ovat luomupahvilta näyttävä vaihtoehto hahmokaarteihin ja efektipintoihin luottaville supersankarituotteille. Molemmat tuotteet takaavat seksittömiä romansseja ja umpiheteron maailmankuvan. Asteroid Cityssä nähdään, sentään, ensi kertaa miesten välinen suudelma. Sen verran Anderson, kun kerran Marvelkin, joutuu antamaan periksi todellisuudelle.

Toinen syy Andersonin yllättävään menestykseen 2000-luvulla on se, että hänen kuvaestetiikkansa liioiteltu symmetria ja mainoksia jäljittelevät väripintansa näyttävät paljon paremmilta televisiossa kuin valkokankaalla. Teattereissa hänen elokuvahistoriaa nostalgisoivat komediansa tuottavat yhtä vähän kuin muutkin festareilta ponnistavat indiet, mutta niille on ilmeisen varma kuluttajakunta kotisohvilla. Kuvat ovat yhtä kuolleen staattisia ja asenne näyttelijäammattiin yhtä alentuva kuin A. Kaurismäellä, mutta sentään gagit näyttävät tuoreilta ja ironia on niin hitaasti alleviivattua että senkin ehtii hoksata ennen seuraavaa juonen keskeyttävää kommentaaria.

Itse pidän merkittävänä bonuksena sitä, että lapsinäyttelijät ovat Andersonilla yllättävän hyviä esiintyjiä puolivakavia aikuishahmojen kopioita tehdessään. Ehkä siksi Moonlight Kingdom (2012) on se ainoa 2000-luvun Anderson-filmi johon voisin vielä palata. Tässä Asteroid Cityssäkin lapsia on melkoinen liuta, mutta heillä ei ole lähellekään samassa määrin kuva-aikaa kuin aikuisilla. Vielä voi toivoa, että Anderson tekisi joskus elokuvan pelkillä lapsinäyttelijöillä.

Eurocon Uppsalassa 8.-11.6.

 

 

Tämä oli jo kolmas conventtireissuni Uppsalaan ja aika mones ylipäänsä ruotsalaisten con-tapaamisiin. Tapahtuma oli tällä kertaa normaalia suurempi ja kansainvälisempi. Yleensä sata henkeä keräävä conventti oli tällä kertaa saanut kunnian olla myös Eurocon, ja mukaan oli siten rekisteröitynyt n. 700 osallistujaa, joista viitisenkymmentä Suomesta. 

Conista teki tarpeettomankin suureellisen ja juhlavan tapahtumalle buukattu yliopiston vanha päärakennus. Jokainen sali imaisi osallistujat niin täysin, että fandom näytti enemmänkin vaihtelevilta konstellaatioilta kuin ryhmältä. Etääntyviltä tähtijärjestelmiltä se on kyllä viime vuodet tuntunutkin...

Uppsala itsessään on satufantastisinta mitä voi toivoa näkevänsä. Kesäaikaan se on ylivoimaisesti pohjoismaiden kaunein kaupunki, jotain missä pohjoinen valo ja mannermainen historia kohtaavat paremmin kuin missään muualla. Ensimmäisen aurinkoisen con-päivän vietin silti lähes kokonaan hotellihuoneessa. Onnistuin vilustumaan laivan kannella jo Helsingistä lähtiessä ja nuhakuume iski niin kuin se vain matkoilla iskee.

 

 

Hereillä koetut tapahtumat olivat kyllä nekin kuin dejavu-unta: samat keskustelut, monesti samat naamatkin kuin edellisissä coneissa...

Suurena keskustelijoiden kansakuntana ruotsalaiset antavat vieläkin enemmän tilaa paneelikeskusteluille kuin suomalaisissa coneissa tehtäisiin. Useimmiten yksi asiantuntija riittäisi kertomaan kaiken olennaisen, mitä muut paneelissa nyt sparraavat ja keskeyttelevät. Tutkijat Stefan Ekman ja Farah Mendlesohn olisivat sietäneet saada omat salinsa, joissa he esitelmöisivät ja vastaisivat yleisökysymyksiin erikoisaiheistaan (urbaani fantasia ja lasten/nuorten spefi). Paneelikeskustelujen kuviteltu tasavertaisuus ja -vertaistavuus on fandomin lapsenuskoa.

Kokemuksen mukaan ainoastaan kova tiedettä käsittelevät paneelit ovat coneissa niitä, joissa kuulee jotain aidosti kiinnostavaa eikä vain katu-uskottavuutta ujuttavia lukusuosituksia tai sudokulta tuntuvia genrerajojen uudelleenryhmittelyjä. 

Tällä kertaa parasta oli eksoplaneettoja käsitellyt paneeli, jossa tosin sielläkin olisi riittänyt se yksi aiheensa tunteva tutkija, tarkkaan scifi-yleisönsä mieltymykset tuntenut astronomi Katja Lindblom. CliFi-aihe oli sekin pakollisesti esillä kahdessa paneelissa, mutta ainakin energiakysymyksiin keskittynyt paneeli unohti täysin scifin ja höpötteli myötätuulisia utopioita kuin olisi Vihreiden puheenjohtajakisasta ollut kysymys. Voisikohan joku ystävällisesti lanseerata NoHopePunkin?

Isoin yllätys conissa oli suosikkikirjailijani Ian McDonald. En ollut ennakkotiedoista huomannut että hänkin oli tulossa EuroConiin. Eikä hänellä saapumiseen ollut välttämättä mitään syvällisempää syytä kuin että hän oli ESFS:n tämänhetkinen "Grand Master", joka tässä tapahtumassa sitten luovutti tittelin edelleen John-Henri Holmbergille... pohjoismaisen spefin ainoalle rokkisupertähteen rinnastuvalle hahmolle (ikä 73v). 

McDonaldia ehdin kuulla vain yhdessä paneelissa, koska ei ollut rohkeutta mennä edes kahvitapaamiseen nikottelemaan hänelle jotain fanboy-repliikkejä. EuroConeja järjestävä ESFS jäi sekin hämäräksi tahoksi. Conin loppujuhlassa ESFS jakoi "Grand Master" -tittelin lisäksi ainakin pari tusinaa erilaisia palkintoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Vähän jäi aavistus, että nämä seremonialliset elkeet palkintoineen on semmoisenaan kopioitu amerikkaisten coneista ja SFWA:lta.

 

 

Found family -paneeli juhlasalissa, oik. laidassa Ian McDonald.

Konventin toisena, kolmantena ja neljäntenä päivän suoritin jo useamman ohjelmanumeron. Saara sai olla edelleen se joka hoitaa sosieteeraamisen ja edustamisen minunkin puolestani. Conissa kyllä julkaistiin meiltä molemmilta käännösnovelli Nysalorin antologiassa, mutta conin valtavassa ohjelmavyörytyksessä ja pienkustantajien kisassa sitä kirjaa tuskin huomasikaan. 

 

Suomalaisten esittely- ja myyntipöytiä conin aulassa

 

Itse en ostanut tältä matkalta yhtäkään kirjaa, mikä on kaikkien aikojen ennätys conien suhteen. Mendlesohnin kehuman Karen Traviss'in City of Pearl -romaanin (2004) laitan testilistalle tälle kesälle, mutta kirja vaikuttaa ikävästi siltä samalta YA-tauhkalta joka hiertää makuhermojani aina vain enemmän. Ja, tietysti, sarjan avaukselta.

Conin kunniavieraalta Martha Wells'iltä olin ottanut matkalukemiseksi All Systems Red -dekkarin, joka osoittautui takuutuotteeksi scifinä. Silti jäi itselleni arvoitukseksi mikä tekee Well'sistä niin suositun. Ainakaan tuossa murderbot-sarjan avaavassa dekkarissa ei ole kerrassaan mitään omaperäistä ja tarinakin voisi olla minkä tahansa toiminta-scifi-leffan aukikirjoitus. Tosin eihän Keanu Reevesinkään tarvinnut osata näytellä menestyäkseen Matrixissä? Riittävä lisäarvo amerikkalaiseen scifiin on genretietoisesti rytmitetty ammuskelu ja teknobabble...

 

Uppsalasta jäi edelleen näkemättä ne syvemmät kerrokset historiaa, jotka nyt 500. juhlavuonna olisi ollut hyvä syy nähdä. Mutta aurinkoiset puistot ja joenranta houkuttivat enemmän. Niissä saattoi sulkea täysin pois fandomin alipaineisen ilmapiirin ja median ylipaineisen todellisuuden. Conissahan ei kertaakaan missään paneelissa tai esitelmässä kukaan viitannut Euroopassa käytävään sotaan. Ei kertaakaan. Niin paksun suojakerroksen Ruotsi itsessään jo tarjoaa ja fandom sen toisen.

Paluumatkaa perheemme teki sunnuntaisen hitaasti Tukholman kautta seuraneiti T:a saatellen. Viimein laivalle päästyä ei tehnyt mieli enää kannelle katsomaan kanadalaisen tuhkan punaamaa auringonlaskua. Yhtä hyvin tämä saisi olla myös viimeinen con johon livenä osallistuu, jos kirjailijatähdilläkään ei ole enää mitään sanottavaa itse genreistä, vaan tyytyvät "found family" -tyyppisiin paneelilöpinöihin, siitä mikä nyt elämässä yleisesti on kivaa hei ja mikä ei. Genreillä ei sellaisissa paneeleissa ole muuta merkitystä kuin nostalgiaa suuntaavat ikäluokkaraamit.