KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

25.-28.7. Tukholmassa
6.8. ja 11.8. Juhlakattaus Teatterikesässä
9.8. Hyvinkäällä pelaamassa
28.9. HC Macbethin ensi-ilta (Tukkateatteri)

perjantai 28. syyskuuta 2018

Tietoviikko tyhjiöstä nähtynä


Olipas taas melkoinen tietoviikko. Sähköposti toi ensin tiedon, että pitkään työstetty Axun kirja saa vihreää valoa kustantamossa. Enää on edessä editointikierros kustantamon kanssa. Sitten sähköposti toi kaksi hylsyä omasta kirjaprojektistani, toisen tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta ja toisen Wihurin säätiöltä. Hylsyissä oli sama sanoma kuin pari kertaa aiemmin: olet ihan paska ja tietokirjasikin on ihan paska, evvk. Näin se ei viesteissä lue, mutta näin se dekoodautuu. Kun seuraa tätä tietoviikkoa.

Onko se Pegasos? Ei vaan lentävä aforismi! (© Soikkeli)
Nimittäin kun lukee, miten presidentti Niinistö on Washingtonissa tapaamassa tuota veroistaan valtiomiestä, ja kommentoi "keskuteluyhteyden saamisen eilisessä presidentti Trumpin tapaamisessa olleen varsin helppoa."

Hesarissa (28.9.) referoidaan tarkemmin sitä mikä oli presidentti Niinistön sanoma amerikkalaisille:"Kasakka vie kaiken, mikä lähtee irti. Pitää siis panna asiat kuntoon eikä jättää mitään, mikä lähtee irti."

Onkohan nyt ihan varmaa, että presidentti Niinistön terveydentilasta on selvitetty myös dementian aste? Kasakoitahan tässä maassa ei ole nähty sitten 1918. Ehkä vuosisadat menevät sekaisin presidentiltä, kun se runotytölle sutaistu lapsikin on vasta nollavuotias?

Samaan aikaan (27.9.) Suomessa on presidentti Obama puolestaan tapaamassa suomalaisia. Ja mikä on tämän valtiomiehen asiasisältö? Amerikan supernero analysoi, että kaksi vuotta sitten asiat maailmassa olivat aika hyvin ja että kivoja ihmisiä on edelleen enemmän kuin pahiksia. Tämä analyysi näytettiin televisiossa eilen parhaaseen uutisaikaan. Muuten en olisi sisäistänyt tuota tiedonsirpaletta, josta suomalaiset liikemiehet maksoivat kahden tonnin pääsylippuja. Hesarissa siteerattiin Obamaltakin valtioviisaus: "Meidän on pidettävä mielessä, että historia ei liiku vain eteenpäin." Tämä hämmästyttävä tietohan voisi selittää presidentti Niinistön havainnot kasakoista.

Selvästikin tarkkailen maailmaa tyhjiöstä käsin verrattuna kuolevan planeetan yli lenteleviin supermiehiin. Odotan nyt tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta suoraselkäisyyttä vuoden parhaiden aforismikirjojen palkitsemisessa.

Toki jos minä olisin saanut edes yhden kaksitonnisen Obaman sijaan, niin olisin tehnyt sen varassa kokonaisen tietokirjan. Mutta ilmeisesti Suomi tarvitsee enemmän taivaalta tuotuja aforismeja kuin käsikirjoja kulttuurihistoriaan. 


Samaan aikaan viidakossa: sain viimein tehtyä arvostelun Auerbachin esseekirjasta. Agricolassa se ilmestynee talven mittaan, jos vanhat merkit paikkansa pitää. Illusionistista sen löytää heti:
http://www.illusionisti.net/BitteinSaaret/Auerbach_MAAILMANKIRJ_FILOLOGIA.pdf

tiistai 25. syyskuuta 2018

Austral (romaani)


Jälleen yksi scifi-pettymys, mutta rekisteröidään nyt kuitenkin. Sen verran vähän näitä ekoscifiksi laskettavia teoksia ilmestyy, että niiden kartoittaminen pelkästään "ihan kiinnostavaksi" ei sekään ole palvelus ihmiskunnalle. Voisi sanoa suoraan, että romaanin paksuinen kuluttajan huijaus.

Oikeastaan Paul McAuley (s. 1955) on paras tuntemani esimerkki kirjailijasta, joka tekee täsmälleen samat virheet jokaisen romaaninsa kohdalla. Myös Austral on teos, jossa ei ole sinänsä mitään vikaa tyylillisesti, ei maailman- tai ihmiskuvauksessa, ei juonenhallinnassa. Romaanina se falskaa silti yhtä pahasti kuin aiemmat McAuleyltä lukemani teokset. White Devils (2004) oli hämmästyttävä teos aikoinaan 2005, koska kukaan ei ollut tehnyt yhtä kovaksi scifiksi laskettavaa teosta GM-katastrofista, eikä ehkä vieläkään. Mutta kirjan juonta oli turhauttavaa seurata kuin kännissä kaahailevaa michaelcrichtonia joka ei osaa päättää tehdäkö vaikutus jännärin vai scifin lukijoihin. McAuleyn Quiet War -sarjasta (2008-2013) luin kaksi ensimmäistä kirjaa. Voisin joskus lukea kolmannenkin, mutta ensin pitäisi palauttaa mieleen ne edelliset, joissa ei tuntunut tapahtuvan juuri mitään, vaikka asetelma oli parasta lähiavaruuden oopperaa mitä olen keltään scifi-kirjailijalta nähnyt.

Tämä toistuva epäsuhta materiaalin ja toteutuksen välillä, tämä mahtavien lavasteiden tyhjäksi jääminen tuntuu olevan se McAuleyn taiteen dominantti. Kuvaava esimerkki on se, että muistan kyllä ostaneeni (muistan sen hyllyssäni) hänen romaaninsa Mind's Eye (2005), mutta jostain syystä kirjan sisällöstä ei ole mitään muistijälkeä. Yhden novellikokoelmankin olen lukenut (King of the Hill, 1988), mutta sen varhaisuus ei ehkä tee oikeutta kirjailijan mahdolliselle kehittymiselle. McAuley on ollut tavattoman tuottelias, joten ei ole kauheasti kiinnostunut ryhtyä kaivelemaankaan muita teoksia kuin noita kehutuimpia eli Quiet War -kirjoja.

Austral näkyi sekin saaneen kehuja arvosteluissa, eikä ihme. Kirjan miljöö on jälleen erinomaisesti oivallettu tilaisuus scifistiltä, kuvata lähitulevaisuuden Antarktista sellaisena kuin se mahdollistaisi elinolot ilmastomuutoksen riuskasti edetessä. Ja siihen hyvät uutiset loppuvatkin. Kirjan juoni on kuin löperöstä poikaseikkailusta, jonka päähenkilö sattuu olemaan geeniräätälöity ("editoitu husky" kirjan termein) naishenkilö, yhteisössään orjiin rinnastuvaa duunarikastia. Kohta päähenkilö ja hänen suojattinsa pakenevat yli jäisten maisemien pahikset kintereillään. Sitä autiutta kirjailija koristelee muutamilla sf-ideoilla, kuten gm-mammuteilla, arvattavasti. Päähenkilön ja maailman scifistisyyden välillä ei ole mitään temaattisesti syventävää suhdetta, muuta kuin se orjan asema. Suoraan sanottuna McaAuley on täysin hukassa naispäähenkilöidensä kanssa. Hän bondaa orjanaista ja rikasta teinityttöä yhteen sillä, että he keskustelevat tytön pelaaman romanttisen fantasiaromaanin juoniratkaisuista!

Käytännössä nämä sisäiskertomuksiksi upotetut fantasiapalat on tarkoitettu vain tekemään romaanista paksumpi, samoin kuin erittäin pitkälliset takaumat päähenkilön vanhempien madmax-henkisistä seikkailuista. Ja niin se kirjan kiinnostavin asia, se Antarktiselle noussut uudisasuttajien kulttuuri joka aluksi näyttää ja tuntuu vieraan planeetan asuttamiselta, jää vähitellen aivan sivuseikaksi. 

Mitä huijausta! huudahtaa lukija joka on erehtynyt ostamaan tällaisen kirjan. Niin kuin minä.

 

tiistai 11. syyskuuta 2018

Flunssaviikon kirjoja


Flunssa on kuin jumittava aikakone. Viime viikko meni niin, että jokainen päivä tuntui eiliseltä - ja kun olo ei kohene iltaan mennessä niin huomisen tulemiseen ei usko siihenkään. Vielä (viikko sitten) maanantaina kävin jumpassa normaalisti, mutta en viitsinyt jäädä venyttelemään, ajattelin että tästä lähtien viihdyn siellä paremmin kun ei tarvitse tuhlata puolta tuntia  elämästään venyttelyyn: sama se on maata sohvalla ja venyä. Tiistain iltana kurkku oli sitten yhtäkkiä kipeä, lapsen ja vaimon flunssapöpö oli iskenyt 4 päivää myöhemmässä minuun, kuten monta kertaa aiemminkin. Keskiviikkona pääsin käymään vielä kokouksessa, torstai meni sohvalla raatona, perjantai ja lauantai toipuessa. Vain yksi päivä oli siis varsinaista sairautta, mutta tuntui silti, ettei tästä voi toipua ikinä. Sunnuntai oli kuin joulu, etenkin kun korkattiin vieraiden kanssa uusi eeppinen lautapeli (Clans of Caledonia). Eilen sitten olin jo niin tolpillani, että uskalsin mennä taas jumppaan. Tällä kertaa jäin venyttelemäänkin, suosiolla.

Ainoa rakentava puoli flunssaviikossa on se, että on pakko lukea kertyneitä kirjoja (ja katsoa kertyneitä devareita). Gwyneth Jonesin novellin mittainen, pienoisromaanina markkinoitu Proof of Concept (2015) oli ollut yöpöydällä kuukauden. Se on varmaankin tiivistetyin romaani mitä olen eläessä avannut. Harvaan rivitettyjä sivuja on tuskin sataa, mutta tarina on romaanin mittainen, mahtipontisen yllätyksensä viime sivuille säästelevä. Mutta onko PoC hyvä "kirjana" tai edes kertomuksena, se on ihan toinen juttu; kummajainen nyt ainakin ja sellaisena opettavainen, miten tiiviiksi isonkin tarinan ihmiskunnan viimeisestä suuresta tieteellisestä ponnistuksesta voi laatia. Sivu sivulta kerrotut yllätykset, murhat ja onnettomuudet, vievät vain jotenkin perustan tältä tiiviydeltä, vähän kuin kirja peittäisi juonen "tarkoituksellisella" aukkoisuudella kerronnan "tahattomia" aukkoja.
Niinpä olin lukenut iltaisin Jonesin teosta pari sivua kerrallaan yrittäen saada mieleeni mitä osastoa nämä henkilöt taas edustivatkaan ja millä paranoian tasolla päähenkilön kokemukset pitäisi ottaa tosissaan. Tarinassa on lyhyyteensä nähden meneillään tolkuton määrä erilaisia vedätyksiä: pomot huijaa deprivaatiokollektiiviin osallistuvia tiedemiehiä, jotka huijaa muuta henkilökuntaa, jotka ovat monitorien välittämän todellisuuskuvan varassa, puhumattakaan päähenkilöstä jonka aivoissa jutteleva AI saattaakin olla todellinen henkilö joka ohjailee omaan suuntaansa, ja toinen niistä pomoistakin huijaa eritoten päähenkilöä joka on hänen adoptiotyttärensä. Jne. Eikä tämän kaiken toteaminen tässä edes spoilaa mitään! Tämä ei ole whodunit-mysteeri vaan whybother-sekasotku.

Lisäksi Jones käyttää ammattiryhmistä akronyymejä joista yksi selitetään kerran, muita ei lainkaan, ne pitäisi vain päätellä. Kaiken tämän jälkeen en yhtään ihmettele miten ristiriitaisen, sekä kehuvan että hämmentyneen vastaanoton Jonesin teos on saanut. Eikä ole ihme, etten ole aiempiin Jonesin teoksiin rohjennut edes tarttua, niin outo maine hänellä on älykkökirjailijana. Ja tasan sellaisen etäännyttävän älykön vaikutuksen hän teki kyllä silloinkin kun Jyväskylän Finnconissa (2004) vieraili.

Pari muuta flunssaviikon genrekirjaa olivat sen sijaan yllättävän hienoja löytöjä. Gert Ledig oli mainittu Sebaldin esseessä ainoana rehellisenä saksalaiskirjailijana, ja tältä Ledigin sotaromaani Stalinin urut (1955) tosiaan tuntuikin, sietämättömän realistiselta todistajanlausunnolta: romaani kuvaa tasapuolisesti ja anonyymisti, vaihdellen saksalaisen ja venäläisen näkökulmaa, rintamasodan verisintä vaihetta. Ei mikään "unohdettu klassikko", mutta hämmästyttävä tapauksena, jonka välitön suomennos 1956 ei ole tullut missään vastaan aiemmin.

James Salterin Leikkiä ja ajanvietettä (1967) on puolestaan yksi parhaita eroottisen romanssin kuvauksia mitä löytänyt - ja tässä genressähän tauhkaa on niin paljon, että täytyy löytää verraten luotettavat lähteet osuakseen timanttiin. Kirjan viehätys perustuu siihen, että kirjailijahahmo on sisällä teoksessa ja pitkä alkujakso käytetään ajanjakson Ranskan estetisoimiseen ulkopuolisen näkökulmasta, ja vasta tämän jälkeen hotellista toiseen hyppelehtivä,  kirjailijahahmon EPÄSUORIIN KUVITELMIIN perustuva rakastelujen sarja etenee. Syntyy erikoinen kolmioasetelma, jossa kirjailijan voi nähdä samaistuvan yhtä lailla eroottisen superparin mieheen kuin naiseenkin. Homoerotiikka sikseen, vaikka se on taas se tyypillisen ambivalentti osa kolmiodraamaa, mutta jotenkin romaanin rakenneratkaisu toi mieleen sotakirjallisuuden: esitellään taistelukenttä, sitten yksittäiset painiottelut amerikkalaisen ja ranskalaisen välillä, sitten lopputulos ratkaisematon + yksi ruumis surtavaksi. No, Salterilta on näköjään suomennettu myös Kiitävät vuodet (1975), mutta kun se haukuttiin eräässäkin arvostelussa sietämättömän korkeahenkiseksi Fitzgerald-pastissiksi, niin uskon sen täydestä juuri tämän kirjailijan kohdalla.

Salterin jälkeen yritin lukea Updiken romaania Parit (1968), sentään samalta aikakaudelta, mutta eihän siitä mitään tullut. On romaaneja, joiden tyyli häikäisee sivu sivulta, mutta joita ei silti jaksa lukea, koska kirjailija ei tunnu välittävän mihin sitä lahjakkuuttaan käyttelee, kaikki materiaali on samanarvoista. Aivan kuin katselisi Peyton Place -sarjaa jonkun ranskalaisen postmodernina tulkintana. Yhtä kuollutta satiirina, yhtä elähtänyttä asenteiltaan, välispiikkeinä nokkelia vertauskuvia amerikkalaisten väsähtäneestä seksistä.

Nyt sitten pitäisi kohottautua työtekstien pariin. Voi avata minkä tahansa tiedoston koneelta ja sehän käy heti työstä, kun kerran ei ole apurahaa mihinkään. Mutta se, että en enää makaa sohvalla vaan istun sillä, on jo markkeri työASENTEESTA. Ja sehän tässä Sipilä-Suomessa on mikä merkitsee. Bruttotulot syys-joulukuulta tulevat olemaan näillä näkymin maksimissaan 2000 euroa, mistä edellisen vuoden jälkiverot maksettua jää 400 / kk. Ja jos siitä vähentää yhtiövastikkeet, nettikulut ja muut laskut, niin... parasta olisi romahtaa räkäpään kunniakkaasti kaatamana.


maanantai 3. syyskuuta 2018

Suomeksi julkaistun scifin alennustila (yhä)


Surkea on edelleenkin suomeksi julkaistun scifin tila.  Genren alle leimattuja kirjoja ilmestyy satunnaisesti ja jotkut niistä saattavat olla erinomaisia ajankohtaisuudessaan (Solomonin Menneisyyden kaiku), huumorissaan (Sinisalon Iron Sky -kirja) tai omaperäisyydessään (Rajaniemen Kesämaa), mutta ne eivät ole alkuunkaan kiinnostavia genren kannalta, siis sellaisena TIETEISfiktiona, joka saa tarkastelemaan ihailevammin jokaista välineellisyytensä säilyttänyttä tieteen ideaa.

Muutama hämmästyttävä poikkeus vahvistaa karun säännönmukaisuuden. Ben Bovalta on tullut suomeksi 1990-luvulla julkaistu Kuunnousu, joka on yllättävä täsmävalinta. Kuu on selvästikin seuraava Mars kovan scifin ytimessä. Kuun asuttamiseen ovat kiireesti tarttuneet niin Mars-trendin huipentanut Andy Weir kuin kulttuurien kohtaamisiin erikoistunut Ian McDonald, ja lokakuussa Kim Stanley Robinsonilta tulee paljon lupaileva Red Moon.
Alastair Reynoldsilta julkaistiin jo Elysionin tuli, mutta se ei tyylitakuusta huolimatta herätä senkään vertaa kiinnostusta kuin Bova-käännös. Reynoldsin odottaisi genren kärkinimenä vievän scifiä nyt eteenpäin ihan uusien ideoiden varassa, eikä palaavan vanhan tarinamaailmansa kertaamiseen. Samaa on sanottava syksyn kolmannesta AITOA scifiä edustavasta käännöksestä:  Cixin Liun Kolmen kappaleen probleema on niin ällistyttävän vanhakantaista scifiä että siinä on vielä paksu kerros hörhöoopperaa ja yhtä vähän yritystä romaanirakenteeseen kuin 1940-luvun jenkkiscifissä. Luin tuon trilogian avauksen ja jätin loput lukematta, mutta tilasin sentään Liun novellikokoelman. Ideoinnissa hän voi edustaakin lukemisen arvoista aitoscifiä.

Toki vieläkin surkeampi on YA-scifin saatavuus ja löydettävyys suomeksi. Jack Campbellilta käännetty Kadonnut laivasto -sarja taitaa olla ainoa YA-scifiksi kelpaava takuutuote, mitä suomeksi on tarjolla?

Niinpä on pakko kokeilla edelleenkin niitä muutamia alkukielisiä YA-teoksia, joita kuulee kehaistavan coneissa. Viime viikon kokeilu oli Pierce Brownin myyntiluvuissa loistanut Red Rising -romaani, sekin trilogian avaus. Kirjan 370 sivusta noin 250 sivua oli kuin romaani romaanissa: se sisälsi yksinomaan nuorten päähenkilöiden keskinäistä väkivaltaa, kostoa, kidututusta ja survivaalitoimia. Eikä siinä ollut edes scifiksi tunnistettavia elementtejä, koska tähtialusten mahdollistamassa maailmassa nuorten täytyy edelleenkin läpäistä initiaatio primitiivisin välinein todistaakseen 'luonnollisen' johtajuutensa. "Hunger Games kohtaa Game of Thronesin" kehuu eräskin blurbbi tätä amerikkalaisen unelman saavutusta. Sekin on valhe. Niin kuin moni muukin YA-kirjoja ympäröivä luonnehdinta. Niin isot rahat liikkuvat kirjoissa, jotka ovat viimeisiä millä digilaitteiden vangitsemat nuoret ja nuoret aikuiset voi koukuttaa vielä lukemaan.

Kirjastossa käydessä lueksin Parnassosta (3/2018) Salla Simukan artikkelia,josa  hän ylistää YA-kirjallisuuden yleistä laatua. Mutta genrepitoisuudesta, saati taiteellisesta tasosta, ei Simukkakaan puhu mitään - tärkeämpää on ylistää sukupuolisten ja seksuaalisten identiteettien moninaisuutta. Kaipa niin on pakko puhuu kirjailijan, joka saa palkkansa siitä, että toimii nuorten lukijoiden ja aikuisen median välittäjähahmona. Genre on niissä puheissa pelkkä kirjastotägi.

En minäkään genren TAITEELLISTA tasoa murehdi.
Haluaisin vain löytää hyvää luettavaa.
Mutta jopa genren syvästä ytimestä (=coneista) on vaikea löytää luotettavia suosituksia.

Yliopiston kirjastosta löysin sentään Farah Mendlesohnin uudehkon tutkimuksen (The Inter-Galactic Playground, 2009) nuorten scifi-kirjallisuudesta. Mendlesohn on historiantutkija ja lukee ensin muutama sata kirjaa ennen kuin esittää yleistyksiä. Hän myös tapaa kommentoida suorasukaisesti genrejä koskevia väärinkäsityksiä.

Mendlesohnin kritiikin voi tiivistää seuraavasti:


1. Yleisin stereotypia on se, että nuorten kirjan päähenkilön olisi oltava niin ikään teini tai nuori aikuinen, jonka asema määrittyy vanhempien tai heitä edustavien aikuisten perusteella. Vähättelevin stereotypia on se, että kirjasta pitäisi löytyä romanssi vähintäänkin sivujuonena.

2. Parhaat YA-teokset huomioivat  yleisönsä moninaisen arvomaailman rohkaisten samalla analyyttiseen ajatteluun ja elämänpiirin laventamiseen. Tällaiset teokset, esimerkiksi Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan romaanit (2001-06), eivät tyydy siihen, miten tietyillä ominaisuuksilla varustetut päähenkilöt selviävät vaikeista oloissa, jopa dystopioissa, ihan vain persoonansa varassa. Nuoret odottavat tarinalta selityksiä sille, miten päähenkilöt käyttävät taitojaan spefi-maailmojen poikkeuksellisten vastusten edessä.

 
Ja siinähän se scifin ydin tulikin napsakasti määritellyksi.