3 sivua: Koostejuttu kevään teattereiden ensi-illoista, tekstipintaa sivun verran, muu osa teattereiden mainoskuvaa. 10:stä suositellusta esityksestä 3 on Hesan kaupunginteatterin, 4 Hesan pienempien ammattiteattereiden (Ryhmä, Lillan, KOM, Q), ja 3 hesalaisten täyttämän Kansallisteatterin henkilöpitoisia kehuja. Hesaa kauemmaksi ei Hesarin katse yllä, tosin kainalojutussa on parin rivin suositukset Lahteen (x2), Tampereelle, Espooseen ja Ouluun. Itä-Suomea ei hesalaisille ole olemassa teatteritaiteenkaan puolesta. Eipä Turkuakaan. Oulu saa armon, koska se on miltei-kulttuuri-pääkaupunki ja pyhä Kajava oli sieltä kotoisin.
Uutisarvo * | Journalismina **
3/5 sivua: Näyttelyarvio hesalaisesta galleriasta. Arvio kiittelee ”hallittua vandalismia”, mutta teosten ”hienosyiset viittaukset” taiteen historiaan jäävät arvioijan karkeasyiseksi viittaukseksi. Yli puolet kuvitusta.
Uutisarvo ** | Journalismina **
2/5 sivua: Levyarvio reggaeton-musiikin ”supertähdestä”, josta kukaan ei ole koskaan kuullut, paitsi jos kuuluu siihen ”sometrendiin”, jonka nimibiisin ”monitasoinen viesti” on kuulemma aloittanut. Musiikkigenrejen sijaan levyt ja aristit siis jaotellaan nykyään sometrendien perusteella.
Uutisarvo ** | Journalismina **
1 sivu: Kirja-arvio Antti Salmisen romaanista. Hannu Harju näkyy siirtyneen kustannusalalta kirja-arvostelijaksi ja hyvä niin, hänen jutuistaan löytyy asiaa ja analyysiä aivan eri tasolla kuin HS:n vakiosenttareilta. Ja Salmisen kirja on taatusti vaikeimmasta päästä selitettäviä. Ainoa ylihelppo luonnehdinta on lattea rinnastus Stalker-elokuvaan. Tätä näkee vakiovertauksena vähänkin kirjallisemman scifin yhteydessä.
Uutisarvo ** | Journalismina ****
3/5 sivua: Kirja-arvio virolaisen runoilijan teoksesta. Pienet kustantajat saavat HS:ssa näkyvyyttä edes runouden arvioissa, ehkä samoista syistä kuin klassinen musiikki on esillä: runous lasketaan arvotaiteeksi jolla lehti saa osansa prestiisistä. Arvioija (Jukka Koskelainen) esittelee tekijän ja tyylin, yleisluontoisista aiheista ei lörpötellä eikä hehkuteta kuten proosan arvostelijat tekevät muotokieltä ymmärtämättä. Puuttuu vain tekijän esitteleminen virolaisessa kontekstissa.
Uutisarvo ** | Journalismina ***
2/5 sivua: Arvio espoolaisille esitetystä klassisen musiikin konsertista. Eloisampia ja kekseliäämpiä muotokielen kuvauksia nämä konserttiarviot ovat kuin mikään edes runokritiikeissä. Mutta eivät ne lukijaa klassisen kuunteluun kouluta, vaikka sen pitäisi olla konserttiarvion toiseksi tärkein tehtävä (jos se tärkein on taltioiva).
Uutisarvo ** | Journalismina **
1 sivu: Televisioarvio suoratoistokanavan dokumenttfilmistä, yli puolet kuvaa. Arvio käsittelee sitä miten dokumentin ”ote aiheeseen on yhteiskunnallinen”. Teoksesta dokumenttigenren edustajana ei sanota mitään. Jutun kärki on se että dokumentti "läskiydestä" on ”helppoa katsottavaa”. Tämä on vähintäänkin epäsuorasti esillä muissakin HS:n televisioarvioissa: tv on vaihtoehto taiteen vaikeudelle.
Uutisarvo ** | Journalismina **
4/5 sivua: Uutisjuttu tv-teollisuuden sisäisistä palkinnonjakajaisista. Pelkkää referaattia ja luettelointia.
Uutisarvo - | Journalismina *
1/5 sivua: Lyhyitä uutispaloja, Tom of Finland -johtaja eroaa ja 96-vuotias J Plowright kuollut. Kolme päivää on viestihevonen raahannut näitä viime torstain yhdentekeviä uutisia maailmalta.
Uutisarvo * | Journalismina *
Lisäksi yksi sivu osaston kansikuvaa.
Kokonaisuuden arvio: Sunnuntaina on eniten aikaa lukea HS:a. Nykyään luemme sitä printtinä enää viikonloppuisin. Lehden suljettuani – ja kaksi kupillista kahvia sen ääressä juotuani – en hetken päästä muista lukemastani muuta kuin että Lontoossa oli kaasulla toimivat liikennevalot jo 1880-luvulla.
Alkavaa dementiaa? Ei, tavallinen rupeama sanomalehden parissa.
Joskus parikymmentä vuotta sitten joku (?) teki yhteiskuntatieteen väitöstutkimuksen siitä, miten suomalaiset käyttävät aamulla lukemaansa Hesaria kuin virtuaalista toteemipaalua, jonka äärellä esitetään lehdestä luettuja uutisia omina mielipiteinä. Haluaisin sen väitöksen löytää, koska tieteellisestä annista riippumatta moinen analogia kuvaa osuvasti, miten keskimääräinen Hesari on juuri niin käyttökelpoinen kuin on lukijakuntansa.
Kulttuuriosasto on silti asia erikseen. Sitä ei voi verrata edes toteemiin. Hieman se on edelleen syntipukki suomalaisen kulttuurin (kuvitellulle) latteudelle, mutta nykyään yhä enemmän monistettu kuvakaappaus ”mobiili edellä” -journalismin hektisistä klikkiketjuista, jotka pyörivät Kehä III:n sisäpuolella kuin peilikaappiin suljettu mikiliukkonen. Erkkomafian sijaan sitä voisi sanoa erkkokaruselliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti