KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

16.11. Hämärä-kirjallisuusfestari Tampereella
30.11. Nykydraaman lukeminen -kurssi Hesassa
05.12. Olutkulttuuri tutuksi II -retki Tallinnaan

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Teatteri kirjallisuutena, kirjallisuus teatterina


Niin se sitten päättyi taas kuin huomaamatta, Juhlakattaus-teatteriprojekti. Olo on tyhjän päällä ja voimaton, kun ei ole mitä iltaisin odottaa. Oikeastaanhan näyttelijöiden pitäisi maksaa ohjaajalle siitä, että joku pitää heidät niin varpaisillaan teatteritaiteen kanssa, ihan kuten maksetaan jumppaohjaajallekin.

Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi sitäkin, että teatteritaiteen haastavimmat puolet ovat niitä, jotka eivät ole lainkaan minulle sopivia näyttämöllä, mutta joista pidän eniten teatteria seuratessa - ja oikeastaan myös kirjallisuutta lukiessa. Tarkoitan epäsuoraa puhuttelua.

En ole ihan varma, kuinka pitkälle rinnastusta voi venyttää, mutta muistelisin lukeneeni, että epäsuora puhuttelu näyttämöllä on antanut kaunokirjallisuudelle malliin ns. vapaaseen epäsuoraan esitykseen (tai Free Indirect Speech). Kirjallisena kerrontakeinona se on varmastikin väistämätön kehitysvaihe sanataiteelle, mutta ironisena aseena sille on täytynyt olla jotain merkittäviä malleja, jotka sitten 1800-luvun prosaistit kokivat välittömästi omakseen. Näin voisikin vetää johtopäätöksen, että teatteri on oikeastaan parasta kertomakirjallisuutta, mitä voi kokea autenttisesti yhä uudestaan saman tekstin pohjalta, ilta ilta jälkeen.

Epäsuoran puhumisen asteet vaativat kuitenkin näyttämöllä tavattomasti kokemusta, kuinka paljon sivuun (ja millä tavoin sivuun) oletetusta puhekumppanista roolihahmo puhuu. Perusesimerkki on se, että näyttelijä puhuu yleisölle, vaikka repliikki on selvästi tarkoitettu yhdelle tai useammalle hahmolle kohtauksen sisällä. Tästä löytyy sävyeroja runsaasti, kun seuraa taitavan näyttelijän työskentelyä. Greimasin ja Salosaaren mutkikkaat aktanttimallit näyttelemisen selittämiseksi ovat vain pintaraapaisu siihen sävyjen semiotiikkaan, millä näyttelijät oikeasti toimivat. Itselleni on ihan mahdotonta esittää edes metodisesti mitään sellaista tuntemusta, mitä en itse koe, saati olla tietoinen minkä verran puhun ohi hahmoni tunteisiin liittyvistä ihmisistä. Raivoaminen ja hermostunut naureskelu sujuvat kyllä luonnostaan, koska ne eivät edellytä muuta kuin volyymiä.

Tunnustan, että Juhlakattaus-näytelmää sivulta seuratessa en kuitenkaan jaksanut keskittyä tovereiden työhön näyttämöllä, kuten muut tekivät. Enimmäkseen istuin lukemassa pädiltä kirjoja ja odottamassa oman osuuden alkamista tai näytelmän loppumista. Yleisön tyrskähdykset kuitenkin herättivät säännöllisesti, koska oli oppinut tietämään, missä kohtaa pienoisnäytelmiä yleisö yleensä reagoi. Joskus yleisö ei osannut nauraa lainkaan oikeissa kohdissa, mutta saattoikin pitää tavattomasti Samin ja Juhon esittämistä ärtyisistä mieshahmoista ja niiden kiroilemisesta.

Se on ollut yhtä ärsyttävää ja hämmästyttävää kokea isossakin teatteritilassa. Miksi kiroilevat hahmot niin erityisesti huvittavat suomalaisia? Onko se jonkinlainen suvaittu helpotus näyttelijätaiteen vaatimasta tarkkaavaisuudesta? Ainakin Samin ja Juhon esittämät miehet olivat juuri sellaisia, jotka ovat uskottavan ristiriitaisia, epävarmoja ja myötäelettäviä, ja siten kiusallisen tuttuja.

Ja kaikkein varmitenhan yleisö nauroi sille kohtaukselle, jossa Juhon esittämä terapeutti sanoo koululaiselle "Sittenhän sulla on kaikki hyvä vielä edessä." Se oli niin täydesti tunnistettavaa tragikoomisuudessaan. Eikä voisi tämän maailman lohduttomuutta ja näyttelijätaiteen osuvuutta paremmin tiivistää: terapiapuhe edustaa kanonisoitua ohipuhumista.


Kirjailijoiden keskinäistä teatraalisuutta...?

Viime viikonloppuna päättyi sitten toinen pitkään valmisteltu projekti, Pirkkalaiskirjailijoiden organisoimat Talvipäivät. Tapahtuma oli suunnattu kirjailijayhdistysten verkostolle, mutta samalla siihen tuli sisällyttää yleisötilaisuuksia. Joku vielä ehdotti (se olin minä), että pidetään samassa yhteydessä myös oman järjestömme 75-vuotisjuhlat. Tämä kaikki toteutui, minkä hintana talkootyön määrä oli kyllä melkoinen.

Yleensä en pidä pönötysjuhlista, mutta oikeastaan ne pönöttämistä edeltävät hetket olivat kiinnostavimmat osat viikonloppua. Ilmassa on jotain menneiden aikojen kirjallisuuden arvokkuudesta, kun ihmiset tunnustavat yhdessä työnsä julkisen vähäpätöisyyden ja sisäisen arvokkuuden. Ihan kuin kirjallisuus oliskin parasta teatteria, mitä taiteista on jäljellä. Olen samaa mieltä kuin S, joka totesi että oikeastaan parasta koko viikonlopussa oli se varttitunti, missä kiskaisimme oluet baarissa muutamien tuttujen ja tuntemattomienkin kirjailijoiden kanssa.

Samalla tavoin, samoista syistä pidin kovasti niistä muutamista tuokioista, jotka sai istua hotellin kabinetissa kaljoittelemassa kriitikkokollegoiden kanssa. Aivan kuin olisi istunut koko suomalaisen Kylttyyrin takanäyttämöllä jakaen keskenämme tietoisuuden kriitikontyön julkisesta vähäpätöisyydestä ja sisäisestä arvokkuudesta. Epäsuoran puhuttelun taidetta sekin, ja koska surkeimmin palkattua, niin varmasti myös henkistävintä.


maanantai 25. maaliskuuta 2019

Eeva Turunen: Neiti U muistelee (romaani)

Kuvittelin Henriikka Tavin romaanin, Tellervon olevan jotakuinkin täydellinen romanssi alalajissaan, mutta sitten sain luettavaksi Eeva Turusen esikoisteoksen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). Siinä missä Tavi on suorastaan ylinokkela genrepitoisessa ironiassaan, rakentaa Turunen ihmissuhdekuvaukset aivan uudelta perustalta.  Tunne-elämä loistaa Turusella keskeisenä aiheena, mutta proosallisen näkökulmatekniikan ironia piilee siinä, ettei  tunteita kuvata sellaisinaan, vaan ystävät ja rakkaat ovat kuin hiertäviä sisustusratkaisuja. Se on huomispäivän kirjallisuutta jos mikä. Vieläkin mutkikkaampaa kuin Tavilla, kyllä, ja monin paikoin viimeistelemätöntä ajatukseltaan, kyllä, mutta osoittaa suuntaa miten hipsteriproosa voisi pelastaa novellistiikan.

Turusen kirjassa on seitsemän henkilönovellia, joissa kellään henkilöistä ei ole muuta erottavaa nimeä kuin "neiti U" tai A ja B, tai lempinimi Skarabee. Kirjan aloittaa novelli joka on lähimpänä perinteistä juoninovellia ja sen päättää novelli joka on vapaamuotoisin, nimeltään "Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma". Lievetekstin mukaisesti kirja koostuu "lyhytproosasta", mikä on lukijan suuntaan neutraali tapa osoittaa, ettei luvassa ole novelleja vaan jotain monimuotoisempaa jota voisi sanoa myös runoproosaksi tai lyyriseksi proosaksi. Nämä kaikki luonnehdinnat jäävät kuitenkin kauaksi siitä miten huolella rakennettuja kirjan tekstit ovat.

Sain Eeva Turusen haastateltavakseni viikonlopun Roosalupilla (Vihtorin kirjamessuilla), missä huomasin, miten vaikea oli esittää oikeita kysymyksiä tällaisesta omia rakennusperiaatteitaan teksti tekstiltä etsiskelevästä proosasta. Yle:n haastatteluvideolta näkemäni perusteella tiesin, ettei kirjailija kokenut mukavaksi kysymyksiä tyylilajista tai arkkitehtitaustansa osuudesta rakennusperiaatteelle.

Ylen haastattelussa Turunen puhui siitä, että häntä kiinnostaa ihmisten kohtaamisen hankaluus. Kirjaa lukiessa kiinnitin itse huomion siihen, että kertomusten henkilöille muistot ja makumieltymykset ovat tärkeämpiä kuin käsillä olevat kokemukset. Yhtäaikainen kokemus on oikeastaan vain tilaisuus vertailla erilaisia makumieltymyksiä; henkilöt ovat siis eräänlaisia superhipstereitä (ja jos tästä kirjasta ei tule hipstereiden raamattua niin ei sitten mistään). Kuitenkin Turusen kertomuksissa näkökulmahahmot ovat niin empaattisia muiden luonteille kuin mitä voi psykologisen realismin puitteissa toivoa: rakastuneita, vihaisia, mustasukkaisia, kateellisia tilanteesta toiseen.

Turunen käsittelee paljon yksittäisiä pieniä tilanteita, 'mikrotapahtumia', ja niiden toistumisen merkittävyyttä. Päällisin puolin novellit etenevät dialogien varassa, mutta kohtaamisia on tiivistetty käsitteellisesti, etenkin Skarabee-novellissa valokuviksi. Käsitteellistäminen ja tiivistäminen näkyy tekstissä sekä uudissanoina että runojen tapaisena elliptisyytenä, mutta myös tietynlaisena ihmiset esineisiin samaistavana asenteena:

"Laatupariskunnan laatunaisella on poninhäntä keskimääräisellä korkeudella takaraivon siinä kohdassa, joka onnekkaimmilla on muotoutunut hieman ulkonevaksi. Naisella on invalidisoivalla tavalla kokovalkoiset vaatteet ja helmipainotteinen korukokonaisuus." (s. 27)

Tästä se tulee se huomispäivän proosan vaikutelma: Henkilöt eivät siis ole pelkästään hankalia, vaan enimmäkseen ärsyttäviä toistensa katseelle. Kun perinteiset identiteetin sidokset ovat menettäneet merkityksensä (sukupuoli, seksuaalisuus, uskonto, etnisyys, jne), niin  makumieltymykset tulevat hallitsevampaan asemaan, samalla kun makumieltymykset ovat jonkinlaisia (ironisiakin?) viitteitä perinteisiin identiteettikategorioihin. Kohtaamisen vaikeus ei siis johtuisikaan henkilöiden luonteesta, vaan siitä että havaitsijan näkökulmasta havaitut eivät ymmärrä tiloja ja tilanteita, joihin he osallistuvat.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato on viimein julkaissut kuukausia sitten kirjoittamani arvostelut Tellervosta ja Kapitalismi nykykirjallisuudessa -antologiasta.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Yöpöydän spefiä (romaanit)

Yöpöydällä spefi-romaanit etenevät hyvin hitaasti, vaikka siellä niiden laadulle on vähäisemmät vaatimukset kuin sohvalla lukiessa. Helmi-maaliskuussa lueksitut teokset olivat eri tasoisia pettymyksiä toisensa perään. Kaipa ne pitää kirjata julki, varoitukseksi muille.

Australista ei ole oikein käsitystä, tuleeko sieltä muuta spefiksi kelpaavaa kuin YA-tauhkaa. Daniel O'Malleyn esikoisromaani The Rook (2012) ei nostanut odotuksia. Ostin kirjan, koska sitä ainakin mr Halme kehui taannoisessa swecon-paneelissa, mutta jätin kesken jossain sadan sivun paikkeilla. Supervoimilla operoivien agenttien erikoisosasto osana brittiläistä virkakoneistoa on kuvattu niin leffakässärin ehdoilla, että se supersankaritarinan olennaisin tyylikeino eli huumori on alisteinen tälle erittäin kliseiselle karakterisoinnille byrokratiaa noudattavista superhemmoista. Ikäänkuin MIB brittiläisittäin. Tarina alkaa muistinsa menettäneestä supersankarittaresta, joka joutuu opettelemaan elämänsä outoudet itselleen laatimistaan kirjeistä ja selvittämään samalla murhaajansa henkilöllisyyttä, mutta noir-elementin käytössä ei ole mitään omaperäistä, eikä aikuismaista. YA-mössöksi The Rook ei ole keskinkertaisinta vakoojaspefiä, mutta täysin turhaa sen lukeminen on.

Tristan Palmgrenin esikoinen Quietus (2018) on puolestaan kauaksi hörhöilyn puolelle innoittunut tieteisfantasia multiversumista, jossa amalgaameiksi kutsutut superälyt ohjailevat ihmisten asuttamia maailmoja eri "tasoilla" kosmosta. Miksi kaikki olennot ovat ihmismäisiä ja miten nämä maailmat sijoittuvat toisiinsa nähden aikajatkumossa, sitä kirjassa ei selitetä. Romaanin kiinnekohtana on 1300-luvun Eurooppa, jossa rutto hävittää sivilisaation perustaa, ja tämän katastrofin tutkiminen vetää puoleensa amalgaamit ja heidän pelinappuloinaan toimivan "antropologitiimin". Tämä asetelma ylemmistä voimista hyötyvien hovijuonittelijoiden ja ruttoepidemiaa tarkkailevien kyborgi-ihmisten välillä toimii jännittävästi, mutta viimeinen kolmannes kirjasta irtoaa täysin Maan pinnalta aivan tolkuttomiin kuvauksiin amalgaamejakin ihmeellisemmistä eetteriolennoista. Jos Clarken visiot tähtilapsesta tuntuivat joskus kiusalliselta, niin Palmgren edustaa sitä samaa scifistisen täsmällisyyden esoteerisella hömpällä korvannutta proosaa moninkertaisesti, so. amerikkalaisesti.

Dave Hutchinsonin Eurooppa-trilogia täydentyi Eurooppa-sykliksi neljännellä kirjalla Europe at Dawn (2018), joka on eräänlainen täydentävä selitysosa edeltäville romaaneille. Kaikki outoudet kerrotaan uudelleen uusien hahmojen näkökulmasta, kunnes kirjan päätösluvussa kirjailija selittää muutamassa sivussa kaiken sen, mikä on tähän mennessä jätetty lukijan tulkintojen varaan. Tällainen metainfodumppaus (mitä-kirjoissani-todella-tapahtui) on surkeinta mihin spefi-kirjoittaja voi alentua. Vasta nyt todella tajuaa miten Hutchinson on käyttänyt ilmaisurekisterinsä niukkuuden vahvuudeksi: lyhytjänteiset kuvaukset eurooppalaisten kulttuurikaupunkien hotelleista ja kahviloista eivät muodosta mitään itseään isompaa kokonaisuutta muutoin kuin myyttinä nimeltä Eurooppa. Lukija on halukas näkemään kylmänsodan paranoian rakentaneen valtioiden alle salaisten hallintopiirien verkoston, joka pitää kasassa 2000-luvun balkanisoituvaa karttakuvaa. Mutta sarjansa lopuksi kirjailija sitten päättikin suhtautua lukijoihinsa idiootteina ja selittää, että tällaiset olivat taustalla juonikuviot ilman mitään erityistä juonikkuutta ja ihan ilman harkittua lopputulemaa. Parhaiten siis tekee jos jättää neljännen kirjan lukematta.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Alderman: Voima (romaani)



Idea on yhtä vanha kuin kirjallisuus itsessään: otetaan tuttu tarina ja kerrotaan se muuttamalla naiset miehiksi ja miehet naisiksi. 
Ideaa on kierrätetty jokaisessa genressä, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa. Eniten huomiota ovat saaneet teokset, joissa ei yritetäkään analysoida miten sukupuolten käytös muuttuu ryhmien sisällä, vaan miten ryhmät näkevät äkkiä toisensa – tai käyvät suoranaiseen sotaan toisiaan vastaan. Toisen aallon feminismiä kärkkäimmillään edustaa norjalaisen Gerd Brantenbergin satiiri Egalian tyttäret (1977), jossa isot vahvat naiset kiusaavat identiteetistään epävarmoja miehiä pakottaen nämä pukeutumaan kalukukkaroihin.
Samanlainen, ärhäkkääkin huomiota herättänyt inversiotarina on Naomi Aldermanin Voima (2016). Kirja suomennettiin nopeasti, mikä onkin välttämätöntä tällaisten teosten kohdalla, jotka ovat kiinnostavampia puolitiehen vievinä ajatusleikkeinä kuin kirjallisina tai poliittisina puheenvuoroina.
Aldermanille satiiriksi kelpaavat enää kerronnan kehykset. Tarina sähköisen ihmevoiman löytävistä naisista on kehyskertomuksen mukaan sellainen, mitä itse asiassa mieskirjailija haluaa kuvitella käsitellessään naisten ylivaltaa miehiin. Näin lukija joutuu pohtimaan, onko väkivallalla fantisointi lähtöisin sukupuolten valtasuhteista vai ovatko kyseiset suhteet tämän fantisoinnin tulosta?
Aldermanin tarinaa naisten vallankumouksesta on verrattu hänen mentorinsa, Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi (1985). Atwoodin romaaniin perustuva tv-sarja (2017–) on osaltaan herätellyt korniksi ja kuopatuksi uskottua ideaa sukupuolten sodasta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että kehyskertomuksen monitulkintaisuutta luova ratkaisu on sekin Atwoodilta. Lukijalle ei tarjota pelkkää pelottavan päiväuneksinnan mahdollisuutta, vaan myös kysymys siitä, keitä tällainen uneksinta eniten hyödyttää.
Atwoodin ja Aldermanin teokset ovat omasta mielestäni ihmis- ja kollektiivikuvauksina kapeita, voisi sanoa pinnallisen poliittisia. Aldermanilla uskonto palauttaa paikkansa metamediana, kun naisista purkautuva sähköinen viesti riittää tappamaan miehet. Sähköistetyt naiset ovat vertauskuva siitä, miten alistettu ihmisryhmä muuttuu (sähköiseksi) mediakseen ja miten media itsessään toimii luonnonvoimana. Tällainen vertauskuva on omiaan digitaaliselle aikakaudelle, mutta Alderman ei kehittele vertauskuvaa pidemmälle. Lukujen väliin liitetyt, hassuiksi tarkoitetut dokumenttipiirrokset aiempien vuosituhansien sukupuolisähköstä ovat muutoin kärjekkäässä kirjassa suoranainen tyylirike.

Kokonaisuutena Voima on yllättävänkin heikko teos niin kaunokirjallisesti kuin poliittisesti. Sen väkivaltaisuuteen on halukkaissa luennoissa suhtauduttu ensijaisesti ironisena eleenä, mutta näiden luentojen lähtökohtana on kirjailijan sukupuoli ja #metoo-konteksti. Kun esimerkiksi Hesari nimittää (17.2.2019) kirjaa "feministiseksi suurteokseksi", se pyrkii vain saamaan kirjan sensaatiomaineesta osansa välittämättä siitä, miten mutkikas historia feministisellä kaunokirjallisuudella on ironian käyttöön.

Voima-romaanin saama maine osoittaa, että sukupuolittuneen  väkivallan kuvaaminen on nykypäivän romaanille suoranainen edellytys, jotta sitä pidettäisiin genderpoliittisesti huomionarvoisena. Joskus efekti napataan seksuaalisen väkivallan seurauksista, joskus rakenteellisesta vallankäytöstä, mutta - näköjään - ei milloinkaan  rakentavasti.  Voima leikittelee absoluuttisen vallan kuvitelmalla uskaltamatta kuitenkaan viedä sitä samaan loogiseen johtopäätökseen kuin ydinsotatarinat.


Pidempi ja kontekstoidumpi versio tästä arviosta ilmestyy Kulttuurivihkoissa kolumnina (2/2019)

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Karamazovin veljekset (näytelmä)

Mistä en teatterissa pidä: En pidä mikrofonien ja videotaustojen käytöstä. Enkä pidä metateatterista jossa näyttelijät kommentoivat käsillä olevaa esitystä. Enkä pidä sävyrekisterien korvaamisesta huutamisen eri asteilla. Enkä pidä laitosteatterin edellyttämästä laajasta ensemblesta. Enkä pidä tarinallisuutta väheksyvästä post-dramaturgiasta. Enkä pidä Hannu-Pekka Björkmanista.

Kansallisteatterin "Karamazovin veljekset" -näytelmässä on tätä kaikkea.
Ja tiesin sen jo ennalta.

Silti varasin siihen lipun, ostin oikein hotelliyönkin jotta ei tarvitsisi väsyneenä miettiä junavuoroja vaan saisi omistautua teatteri-illalle. Kaikki tämä Samuli Reunasen tähden. Olin nähnyt hänen Tsehov-ohjauksensa Vanja-enosta vuosi sitten ja ajatellut että tuollaisen vahvan näkemyksen varassa voin katsoa minkä tahansa klassikon sovittamisen.

Enää en ajattele. Reunasen Kansallisteatteriin ohjaama "Karamazovin veljekset" on kamala ja tylsä sekamelska. Juuri sitä, mitä opin Kansalliselta odottamaan Helsingissä asuessa. Yleensä sitä sekamelskaa näki erityisesti isolla lavalla ja joskus harvoin sitten Villensaunan näyttämöllä todellisia helmiä. Mutta näköjään Pienelle näyttämölle saadaan tungettua yhtä tolkuton kattaus laitosteatteria kuin isolle näyttämölle: 11 näyttelijää eikä mitään sanottavaa.

Ja montakos niitä veljeksiä olikaan?
Reunasen jäljiltä "Karamazovin veljekset" on niin kuin potpuri klassikkoromaanin valittuja paloja. Ensimmäisen näytöksen pitää kasassa Hannu-Pekka Björkmanin energia ilveilijänä, mistä loppujen lopuksi pidin eniten tässä esityksessä, vaikka yleensä kammoan kaikkea mihin tuo ällistyttävän kapearekisterinen näyttelijä tunkee sitä yhtä ja samaa hymyilevän sadistin rooliaan tekemään.

Toisen näytöksen pitää kasassa murhajuoni, onhan  kysymys syyllisyydestä keskeisin aihe kirjassa ja siten myös näytelmässä. Murhajuonesta ei kuitenkaan käytetä paljoakaan draaman rakentamiseen, ja miten voisikaan kun 11 näyttelijälle pitää keksiä tekemistä. Näyttämökuva on täynnä tavaraa eikä puhuttelun tai liikkeen suunnilla ole muuta väliä kuin että yleisö täytyy välillä herätellä osallistuttamalla sitä "mihin uskot" -gallupilla.

Ainoa sidos 1. ja 2. näytöksen välillä on Seela Sellan esittämä pyhä vanhus, joka käy näyttämön etualalla lausumassa aforismeja anteeksiannosta linnuille. En ymmärrä tällaista näytelmän tekemisen periaatetta mitenkään muutoin kuin että laitosteatterissa on jokaiselle löydettävä riittävästi luonnetyyppinsä mukaisia repliikkejä. Kun muu näytelmä on valmis, siihen on sitten pitänyt löytää paikkoja seelasella-efektille. Pam. Muutetaan pyhän vanhuksen hahmo sellaiseksi seelasellaiseksi. Ihan sööttiä, karismaattistakin, mutta en ole tullut katsomaan seelasella-iltaa vaan dostojevski-tulkintaa.

Alkuperäisromaanin lukeneille, joihin en kuulu, esityksestä varmaan irtoaa enemmän yksittäisiä herkkupaloja paitsi nimihenkilöiden myös sivuhenkilöiden tulkintoihin. Toisaalta klassikko näyttää tällä kertaa olleen ylivoimainen ohjaajalleen, kun sen kuuluisinkin kohtaus, suurinkivisiittorin episodi, muuttuu stand up -raivolla esitetyksi Ivanin pullisteluksi. Muuten ainoa asia, joka esityksessä positiivisesti yllätti, oli tuon Ivania esittävän Miro Lopperin energianhallinta. Hän olisi voinut yksin esittää romaanin puolessa tunnissa. Vaikutuin ja vakuutuin. Silti mietin lähteäkö väliajalla pois.

Toki se on omanlaistaan demokratiaa tämä tällainenkin laitosteatteri, joka tarjoaa jokaiselle jotain: Björkmanin karkeaa komiikkaa Ukko-Karamazovina, seelasellaista muumifilosofiaa, näyttelijöiden lukutuokioita, epilepsiaa jäljitteleviä performansseja. Vaan miksi tämä potpuri on sitten pakko venyttää yli kolmeksi tunniksi? Siksikö ettei ohjaaja itsekään halua olla vastuussa kokonaisuuden erityisyydestä, vaan ainoastaan sen osasten erikoisuudesta?

No, minun puolestani Samuli Reunanen kuuluu vastaisuudessa samaan tempputaiteen kategoriaan kuin nämä muut klassikkoja "haastavat" ohjaajaihmeet Lauri Maijala ja Paavo Westerberg. Jätän näkemättä.